Makasin pitkän aikaa valveilla sinä yönä koettaen pohtia asioita.
Minusta näytti, että jos tahtoi päästä johonkin selvyyteen tästä
kerrassaan hämmästyttävästä tilanteesta, oli mentävä mahdollisimman
kauas taaksepäin - ainakin johonkin määrättyyn kohtaan, josta nämä
nykyiset asiat alkoivat. Ja niin pitkälti kuin minä tosiseikkoja
tunsin, näytti kaikkien asiain alkuna olevan tuo viekas, valpas,
tutkimaton vanha kiinalainen, jonka olin nähnyt Langham-hotellissa --
herra Cheng. Koetin panna tapaukset järjestykseen -- laskien tietysti
hyvin laajalti todennäköisyyksiä. Kuvittelin asiaa näin: herra Cheng
on rikas kiinalainen liikemies. Hän saapuu Euroopaan liikeasioissa:
hänellä on kirjureja ja palvelijoita mukanaan. Hänen oleskellessaan
Pariisissa ryöstää joku näistä seuralaisista häneltä jotakin -- eli
täsmällisesti, sen mukaan mitä jo olen saanut tietää, tämä mies
on muuan Chuh Sin. Ryöstettyään herraltaan tämän "jonkin" pakenee
Chuh Sin Englantiin. Hän ilmestyy Portsmouthiin -- ehkä poikkesi
sinne Southamptonista matkustettuaan Havren kautta. Hän asettuu
asumaan Hollimentin raittiusravintolaan ja jonkun ajan kuluttua,
sairastuttuaan, menee sairaalaan jättäen kaikki tavaransa Hollimentin
huostaan. Palattuaan odottamatta sairaalasta huomaa hän, että
Holliment on anastanut tuon jonkin. Hän lähtee hakemaan Hollimentia
-- kokoo joukon tyhjäntoimittajia ja johtaa hyökkäystä Hollimentin
kauppapuotiin. Holliment pakenee -- ja Chuh Sin pääsee jollakin
tavalla hänen jäljilleen. Ehkä Chuh Sinillä on englantilaisia ystäviä
Lontoossa -- ainakin joku murhaa Hollimentin ja penkoo hänet kiireestä
kantapäähän, kuin mielettömästi etsien tuota jotakin. Kaikki tuo
näyttää selvältä, suoralta, johdonmukaiselta. Ja tämä herättää mielessä
muutamia kummallisia kysymyksiä.
Mikä on tuo jokin?
Miksi herra Chung ei halua kertoa Englannin poliisille, mitä se on?
Olivatko Holliment, Quartervayne ja Neamore osakumppaneita tuossa
anastuksessa eli suoraan sanoen varkaudessa?
Möikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle -- kymmenestä tuhannesta
punnasta?
Kuljetinko minä -- täydellisessä viattomuudessa -- sen, mitä hyvänsä se
olikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?
Onko se -- tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia
kauhuja ja ikävyyksiä -- nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten
kassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs
verenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten
rikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?
Minusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään
huoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja
yhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki
mitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?
Siihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady
Renardsmereä tuohon juttuun -- en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja
puhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin
Renardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin,
kaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja
siitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen
kanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian
poliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja
hänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin
tuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha.
Kertoisin koko jutun lady Renardsmerelle -- heti kun hänet tapaisin. Ja
Peggie Mansonille myöskin -- ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt
Peggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella
konsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.
Mutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko
hommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana --
en tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt,
mitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön
menettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin
tekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene
jo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon.
Pelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi -- siinä
yhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa.
Ja jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja
kysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut _hänelle_ kaikkea
tuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja
väännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi
minun tietävän -- ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.
Nukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi
jo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista,
kun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista
ja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin
ja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä
todellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene
oli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen
johdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei
niin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin --
olisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla --
ja sitten tein hänelle erään kysymyksen.
"Kuuluuko mitään?"
"Ei", vastasi hän. "Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään
mennessä. Kuulkaahan -- pysykää alallanne, kunnes minä tulen -- älkää
kuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!"
"Hyvä on", vastasin. "Siis puoli yksi tai pian sen jälkeen täällä."
Soitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä
jo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua
ennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia
vapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni.
Palasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani
toimeen.
Aioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun
lady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut
hänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin --
tahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen
muuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti
hyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se,
että lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen
Neamorelle, oli suoritettu siellä -- ja mahdollisesti kolmannen -- ja
ehkäpä neljännenkin läsnä ollessa -- joiden henkilöllisyyttä jo aloin
arvailla.
Menin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin
tärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä,
kuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin
hyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut
-- hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn
salamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet
sivulle.
"Haluaisin teiltä vähän tietoja", sanoin minä. "Asia on aivan
yksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi
vain. Tunnetteko lady Renardsmeren?"
"Park Lanelta?" vastasi hän heti. "Tunnen, hyvinkin."
"Tuliko hän syömään tänne päivällistä kolme päivää sitten?"
"Tuli kyllä -- aivan niin!" hän vastasi.
"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun
herrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?" kysyin minä.
"Niin juuri", myönsi hän.
"Tunsitteko hänet?"
"En -- en muista milloinkaan nähneeni häntä ennen -- en täällä enkä
muualla."
"Yhtyikö heidän seuraansa ketään?"
Hän nyökkäsi -- hänellä näytti olevan kyky hyvin selvästi muistaa asiat.
"Kun he saapuivat -- lady Renardsmeren autolla -- tuli hän sisään ja
tilasi pöydän neljälle. Sitten nuori herrasmies meni puhelimeen. Sen
jälkeen he yhdessä odottivat sohvalla istuen. Noin puoli kahdelta tuli
kaksi miestä -- lady Renardsmeren seurassa oleva mies esitti heidät
hänelle. Sitten he kaikki yhdessä söivät aamiaista."
"Voitteko kuvailla minulle nuo miehet?" kysyin minä.
"Kyllä vain", vastasi hän. "Tahtoisin sanoa -- ymmärrättehän? --
että he eivät olleet herrasmiehiä. Hyvissä vaatteissa, ja hyvin
käyttäytyivät -- mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Pidin heitä
kilpa-ajojen kanssa tekemisissä olevina miehinä: tietysti me tunnemme
lady Renardsmeren ja tiedämme, että hän on hyvin tunnettu hevosten
omistaja: tuo hänen tammansa, Välkehtivä Rubiini, kuuluu olevan aivan
varma Derby-voittaja. Luulimme näiden miesten olevan tapaamassa hänen
armoansa kilpa-ajoasioissa."
"Mutta -- entä heidän ulkomuotonsa?"
"Toinen oli pitkä, tanakka, kasvot punakat; toinenkin oli tanakka,
mutta lyhyt. Kummallakin oli harmaa kesäpuku -- uuden uutukainen vielä
päälle päätteeksi. Ja harmaa Homburg-hattu, mustilla nauhoilla. Sillä
miehellä, joka tuli lady Renardsmeren mukana, oli kaupunkilaisvaatteet
ja silkkihattu."
"Huomasitteko, että he olivat missään kauppa-asioissa keskenään?"
kysyin minä. "Että jokin paperi allekirjoitettiin, tai muuta
sentapaista."
"Kyllä", hän vastasi. "Vein itse heille aamiaisen jälkeen kahvia
ja näin lady Renardsmeren erään sivupöydän ääressä kirjoittavan
maksuosoitusta. Hän ojensi sen miehelle, joka ensiksi tuli hänen
kanssaan tänne."
"Siinäkö kaikki?"
"Siinä."
"Lähtivätkö he kaikki yhdessä?" kysyin minä.
"Ei", sanoi hän. "Nuo kolme miestä lähtivät tiehensä heti sen jälkeen
kun olin nähnyt lady Renardsmeren kirjoittavan maksuosoituksen;
hän odotti täällä, kunnes hänen autonsa tuli häntä noutamaan kello
kolmelta."
"Te näette koko joukon ihmisiä", huomautin minä. "Olitteko milloinkaan
aikaisemmin nähnyt ketään noista kolmesta miehestä?"
"En!" vastasi hän varmasti. "En milloinkaan! Aivan outo- ja minulle --
kaikki kolme! Ja tunnen tämän osan kaupunkia melko hyvin!"
Lähdin pois ja tiesin nyt, että kuka hyvänsä Neamore olikaan, oli
hän esittänyt Hollimentin ja Quartervaynen lady Renardsmerelle
Ritz-hotellissa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tämä oli ostanut
noilta kolmelta sen esineen jonka Holliment oli varastanut Chuh Siniltä
ja jonka Chuh Sin oli ryöstänyt herraltansa, sfinksimäiseltä herra
Chengiltä. Mitähän se oli? Ja miksi, vieläkin sanoakseni, ei herra
Cheng halunnut kertoa meille?
Palasin omaan hotelliini aprikoiden näitä salaperäisiä asioita -- ja
puoli yhdeltä asteli Jifferdene sisään ilmeisesti pahantuulisena.
"No tämäpä nyt sotkua!" huudahti hän istuutuessaan vieressäni olevalle
tuolille tupakkahuoneessa. "Tuo perhanan vanha kiinalainen on
livistänyt!"
"Herra Chengkö?" kysyin.
"Sama mies! Lähti tiehensä -- viime yönä", vastasi hän. "Ja vain hyvin
vähän aikaa sen jälkeen kun me olimme häntä tavanneet. Lähti Pariisin
yöjunalla, senkin tulen vietävä! -- koko tämänaamuinen puuhani tai
suurin osa siitä, on mennyt hukkaan."
"Miten niin?" kysyin.
"No niin, nähkääs", vastasi hän. "Suunnittelin viime yönä mielessäni,
että toimittaisin hänet tutkintoon; tiesin, että jos saisimme hänet
todistaja-aitioon, olisi hänen kerrottava, mitä hän ei meille tahtonut
kertoa, ja kun ei tällä haavaa ole mitään toiveita saada häntä
tutkintotuomarin eteen, ajattelin toimittaa hänet ruumiintarkastajan
eteen. Ja minä ryhdyin toimiin, sopien asiasta tänä aamuna Paddingtonin
ruumiintarkastajan kanssa, ja sain hänet lähettämään haasteen herra
Chengille ja lähdin sitä itse erään oikeudenpalvelijan kanssa perille
viemään. Mutta kun tulimme Langham-hotelliin, oli tuo vanha pöllö jo
lentänyt tiehensä! Ja siinä sitä oltiin! Sillä luullakseni on herra
Chengillä hallussaan asian avain."
"Miten niin?" kysyin minä, haluten kuulla Jifferdenen ajatuksen.
"No niin", hän vastasi. "En ollenkaan epäile sitä, että Hollimentin
murhasi se kinu, jonka herra Cheng tahtoo saada käsiinsä -- enkä
sitäkään epäile, että kinu varasti jotakin herra Chengiltä ja että
Holliment vuorostaan ryösti häneltä. Luulen, että kinu käänsi
Hollimentin nurin narin, niin sanoakseni, etsiessään tuota saalista.
Tuntuuko se teistä todenmukaiselta?"
Minusta tuntui, siihen nähden mitä tiesin, ja sen sanoinkin,
"Niin, tahdoin pakottaa herra Chengin kertomaan meille suoraan, mitä
se oli", hän sanoi. "Se tekisi asian yksinkertaisemmaksi, mutta, kuten
sanoin, hän on pujahtanut pois!"
"Luuletteko herra Shenin tietävän?" kysyin.
"Hän ei tiedä!" vastasi hän. "Me lähdimme sinne heti huomattuamme,
että herra Cheng oli matkustanut. Herra Shen tuli vähäsen kuorestaan
ulos tällä kertaa ja vakuutti meille, ettei heillä ollut vähintäkään
aavistusta siitä, miksi herra Cheng tahtoi saada käsiinsä tuon
salaperäisen kinun -- sen he vain tiesivät, että hän kaikin mokomin
tahtoi saada ja oli halukas suorittamaan kaikki asiasta koituvat
kustannukset."
"Te ette siis ole juuri entistä viisaampi?" sanoin minä.
"Tuiki vähäsen!" murisi hän tyytymättömänä. "Ja tähän asti emme ole
löytäneet mitään johtolankaa, mitään jälkiä -- paitsi mitä te jo
tiedätte."
"Entä tutkinto?" kysyin minä.
"Kello kolmelta tänään iltapäivällä", vastasi hän. "Se on vain pelkkä
muodollisuus. Siellä esiintyvät todistajina poliisi, joka löysi
Hollimentin, ja poliisilääkäri ja te. Sitten ruumiintarkastaja lykkää
jutun viikon tai kahden päähän. Emme pääse sen pitemmälle tällä kertaa."
"Tekevätkö he minulle paljonkin kysymyksiä?" tiedustelin.
"Eivät tänään ainakaan", sanoi hän. "Teidän on vain todistettava hänet
mieheksi, jonka tunsitte Portsmouthissa Holliment nimisenä. Myöhemmin,
kun olemme saaneet enemmän yksityiskohtaisia tietoja, saatte kertoa,
mitä tapahtui Hollimentin kaupassa. Mutta tänään -- eipä juuri mitään.
Muodollisuus! Mennäänpäs hakemaan vähän aamiaista, ja sitten lähdetään
Paddingtoniin kuulemaan, onko Birkem saanut mitään lisätietoja."
Birkem, jonka myöhemmin tapasimme Paddingtonin poliisiasemalla, oli
vähäsen edistynyt. Hän oli kuullut eräästä oudosta miehestä, joka
oli asunut eräässä Delaware-tien varrella olevassa talossa viimeiset
kaksi tai kolme viikkoa ja äkkiä lähtenyt sieltä Hollimentin murhan
jälkeisenä päivänä. Ja kun hän juuri aikoi mennä toimittamaan tarkempia
tiedusteluja asiasta, lähdimme hänen mukaansa -- taloon, jonka
pääty-ikkunaan oli kiinnitetty ilmoitus: 'Huoneita vuokrattavana'.
Talon emäntä, jota me heti puhuttelimme, oli muuan noita kuihtuneita
olentoja, joiden paljas ulkomuoto ja käytös tekevät tarpeettomaksi
heidän itsensä kertoa, että ovat nähneet parempia päiviä, ja hän oli
aivan valmis kertomaan poliisivirkamiehille, mitä suinkin tiesi.
Hänellä oli ollut noin kolmen viikon ajan vuokralainen, joka nimitti
itseään herra Carriksi. Hän oli pitkä, komea herra, jolla nähtävästi
oli runsaasti rahaa ja joka söi ja joi erittäin hyvin. Hän ei
enimmäkseen mennyt mihinkään, paitsi eräänä iltana. Hän otti paljon
sanomalehtiä, erittäinkin urheilulehtiä ja oli jättänyt jälkeensä noin
korkean pinon sanomalehtiä ja paljon kilpa-ajoja koskevia kirjoja. Hän
kirjoitti joukon kirjeitä, ja hän oli saanut aika monta sähkösanomaa
eräänä iltapäivänä klo puoli kolmen ja kuuden välillä.
"Tuloksia!" mutisi Jifferdene. "Kävikö hänen luonaan vieraita, rouva?"
"Hänellä ei milloinkaan ollut ainoatakaan vierailijaa, paitsi toissa
iltana", vastasi emäntä. "Silloin, hyvin myöhään tosin -- lähes
kahdeltatoista -- tuli kaksi herraa häntä tapaamaan; minä olin maata
menossa, kun he koputtivat ovelle."
"Näittekö heitä, rouva?" kysyi Jifferdene.
"Laskin heidät sisään -- itse", vastasi hän. "Toinen oli lyhyt paksu
herra; toinen oli nuorempi -- luulisinpä hänen olleen juutalaisen.
He kysyivät herra Carria ja minä vein heidät hänen arkihuoneeseensa.
He viipyivät siellä ehkä kymmenen minuuttia -- sitten kaikki kolme
lähtivät yhdessä ulos."
"Sanoiko herra Carr teille mitään ulosmenonsa johdosta"? kysyi Birkem.
"Ei, hänellä oli portinavain", sanoi emäntä. "Kuulin hänen palaavan
noin kolmen seuduilla aamulla."
"Yksinkö?"
"Yksin!"
"Sanoiko hän perästäpäin teille mitään sen johdosta, että oli ollut
ulkona niin myöhäiseen?"
"Ei sanonut! Hän tuli aivan hiljaa sisään. Hän oli hyvin hiljainen,
hyvin kunnollinen mies."
"Entä hänen lähtönsä?" kysyi Birkem. "Lähti äkkiä, eikö niin?"
"Aivan äkkiä! Eilen iltapäivällä. Hän tuli minulle kertomaan, että
hänen oli lähdettävä mannermaalle liikeasioissa, ja hän pakkasi
tavaransa ja sitten meni tiehensä vuokra-ajurilla kahdessakymmenessä
minuutissa. Haluaisitteko nähdä hänen arkihuonettaan? Se on juuri
samassa kunnossa kuin lähtiessä."
Salapoliiseja halutti nähdä arkihuone, ja he tutkivat sen perinpohjin.
En tiedä, näkivätkö heidän ammattitaitoiset silmänsä jotakin,
jota minun eivät huomanneet; minä näin vain huomattavan kokoelman
sentapaisia julkaisuja kuin Urheilija' ja 'Urheilulehti' ja 'Ruffin
Opas' ynnä muita ja hyvän määrän sähkösanomia, huolellisesti
päällekkäin ladottuina eräällä sivupöydällä, josta minä päättelin, että
herra Carr oli huvitellut hiljaisen olonsa aikana Delaware-tiellä
lyömällä vetoa mielikuvituksessaan ja että hän oli milloin voittanut,
milloin hävinnyt.
"Tuo oli tietenkin Quartervayne", huomautti Jifferdene, kun me
lähdimme. "Kunhan vain olisimme saaneet hänet itsensä käsiimme! Mutta
siinäkin on mannermatka esteenä. No niin... pian alkaa tutkinto."
Tutkinto, jota niin peläten olin ajatellut, osoittautui pelkäksi
muodollisuudeksi -- vain oikeudenkäynnin aluksi. Ja loppujen lopuksi
ei minua ensinkään kutsuttukaan. Hollimentin raittiusravintolan
taloudenhoitajatar -- joka muuten oli joku hänen sukulaisensa -- oli
nähtyään uutisen hänen murhastansa rientänyt kaupunkiin ja todisti
hänen henkilöllisyytensä. Minä olisin yhtä hyvin saattanut pysyä poissa.
"Mutta seuraavalla kerralla teitä tarvitaan, herra Cranage", sanoi
Jifferdene, kun ruumiintarkastaja lykkäsi kuulustelun pari viikkoa
eteenpäin. "Silloin kaikki tämä tulee julki -- ja epäilemättä paljon
muuta lisäksi."
"No niin, saanko nyt mennä?" tiedustelin. "Minä ehdin parahiksi neljän
ja viidenkymmenenkolmen junaan Victoria-asemalle."
Me erosimme, ja minä lähdin -- matkalle iloisena siitä, että olin
vapaa, ja innokas pääsemään takaisin Renardsmereen kertomaan Peggie
Mansonille kaikki ja pyytämään häneltä neuvoa. Minulla oli kova
kiire ja ehdin Victoria-asemalle vain pari minuuttia ennen neljän ja
viidenkymmenenkolmen junan lähtöä. Ja juuri ollessani kiipeemässä
siihen kuulin takaani huutoa ja meteliä ja kääntyessäni näin
Jifferdenen juoksevan pitkin asemasiltaa, viitaten minua pysähtymään.
Pysähdyin -- ja juna lähti. Jifferdene lähestyi hengästyneenä,
läähättäen.
"Quartervayne!" kuiskasi hän tultuaan luo. "Quartervayne! Löydetty East
Endistä! Murhattuna!"