Vaikka olikin myöhäinen, seisoskeli useita miehiä vielä eteissalissa,
ja jotta en herättäisi heidän huomiotaan, en osoittanut mitään
hämmästystä nähdessäni odottamattoman vieraani, vaan menin suoraan
häntä kohden ja ojensin käteni (vastahakoisesti kylläkin, totta
puhuakseni) aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa
nähdä hänet siellä. Hän puristi melkein suonenvedontapaisesti kättäni;
hänen oma kätensä oli kuuma ja kostea, ja näin heti paikalla, että hän
oli kiihtynyt ja hermostunut.
"Sana kanssanne!" hän kuiskasi. "Jossakin rauhallisessa paikassa."
Katsahdin tupakkahuoneeseen, jonka avonaisen oven läheisyydessä me
seisoimme. Se oli jotensakin täynnä miehiä, mutta huomasin erään tyhjän
sopen, ja johtaen Quartervaynen huoneeseen vein hänet sinne.
"Jotakin juotavaa!" hän mutisi, kun istuuduimme. "Ja väkevää! Sitten --
puhutaan."
Kutsuin viinuria ja pyysin vierastani tilaamaan, mitä hän halusi. Hän
halusi konjakkia, oikein aika annoksen -- ja soodaa. Kun viinuri oli
mennyt tuomaan niitä, käännyin Quartervayneen, päättäen ottaa heti
selkoa eräästä asiasta.
"Miten tiesitte minun olevan täällä?" kysyin minä.
"Näin teidät Strandilla Jifferdenen, tuon Scotland Yardin
miehen, seurassa", vastasi hän, iskien silmää ja sysäten kättäni
kyynärpäällään. "Tunnen hänet -- jotenkin hyvin! Nokkela mies! Ja
minäpä seurasin teitä, kunnes tulitte tänne -- ja nyt minä sitten
pujahdin tänne sisään. Tahdoin tavata teitä -- hyvin tärkeästi."
Konjakki ja sooda tuotiin, ja hän otti siitä kulauksen, huokasi kun se
oli mennyt alas ja kääntyi taas minuun hiljentäen ääntään.
"Tietenkin olette kuullut Hollimentista?" sanoi hän.
"Oletteko te?" tiedustelin minä vuorostani.
"Jokainen on -- tähän mennessä", vastasi hän. "Sehän on iltalehdissä."
En ollut nähnyt mitään iltalehtiä ja sanoin sen. Hän veti esiin yhden
ja osoitti minulle kappaletta viimeisten tietojen osastosta:
"Mies, joka löydettiin murhattuna varhain tänä aamuna
Blomfield-tiellä Maida Valessa, on tunnettu erääksi Roger
Hollimentiksi, joka viime aikoihin asti on pitänyt sekatavara-
ja hiilikauppaa Portsmouthissa. Vielä ei ole mitään vihiä
murhaajasta, mutta poliisit toimittavat tehokkaita tiedusteluja
murhan lähiseuduilla."
"Arvatenkin te todensitte hänen henkilöllisyytensä?" hän jatkoi,
katsellen minua sivusta pitkään. "Epäilinkin, että he olivat saaneet
teidät käsiinsä. Holliment tietenkin -- aivan niin! Ei mitään vihiä --
miten lie? Mutta lyönpä vetoa, että te ja minä tiedämme jotakin -- vai
miten?"
"Minkä vuoksi olette tänne tullut, herra Quartervayne?" tiedustelin.
"Sitäpä tahtoisin tietää!"
"Kerron teille!" hän halukkaasti vastasi. "Teidän tähtenne! Minä teidät
tähän kirottuun juttuun sotkin, nuori mies, ja minun velvollisuuteni on
selvittää teidät siitä. Siksi minä tänne tulin! Teidän vuoksenne -- ja
turvallisuutenne vuoksi!"
Katsoin häntä tutkivasti ja huomasin hänen puhuvan totta. Hän nyökkäsi
minulle aivan kuin asian vahvistukseksi.
"Totta se on!" hän sanoi. "En minkään muun vuoksi."
"No niin, te olette epäilemättä hyvin ystävällinen, herra
Quartervayne", vastasin minä. "Mutta -- missä erikoisessa vaarassa minä
olen?"
Ennenkuin vastasi, veti hän esiin sikaarikotelon, tarjosi siitä
minulle, ja kun minä kieltäydyin syyttäen myöhäistä iltaa, otti hän
itse sikaarin ja alkoi polttaa. Huomasin, kuinka hänen sormensa
vapisivat tulitikkua sytyttäessään, ja saatoin nähdä, että hän, vaikka
olikin iso mies, oli suuresti kiihtynyt. Mutta toinen kulaus lasista ja
pari vetäisyä sikaarista näyttivät rauhoittavan häntä.
"Kuulkaahan, nuori mies!" hän äkkiä puhkesi puhumaan. "Ei hyödytä
leikkiä piilosilla! Tiedämme, kuka Hollimentin surmasi! Tuo kirottu
kinu! Yhtä varmasti kuin että me nyt olemme tässä! Ja hän tekee lopun
minusta ja tekee lopun teistä -- jos me annamme hänelle tilaisuuden! Ei
siis auta muu kuin -- laputtaa. Minä lähden -- ja jos olette viisas,
niin lähdette itsekin."
"Minäkö -- mihin sitten?" kysyin.
"No vaikka mihin -- pois täältä niin pitkälle kuin tietä riittää!"
hän vastasi. "Laittakaa niin, että meri on hänen ja teidän välillänne
-- ainakin tällä haavaa. Minä lähden -- jopa heti huomenaamulla.
Flushingiin tai Middelburgiin -- minulla on kumppaneita kummassakin
paikassa. Tulkaa tekin mukaan -- olette nokkela nuori mies, ja minä
pidän teistä huolta. Rahoista ei ole kysymys -- minulla on paljon --
aivan yllin kyllin. Tulkaa -- voitte ruveta apulaisekseni siellä.
Minä voin hoitaa liikettäni Middelburgista käsin tai Flushingista tai
mistä ulkomaisesta paikasta hyvänsä yhtä hyvin kuin Portsmouthista
tai Lontoosta. Mitä kannattaa jäädä tänne, jossa voi saada tuon kinun
verisen puukon kurkkuunsa -- ennemmin tai myöhemmin. En minä ainakaan
jää -- pois se!"
"Herra Quartervayne", sanoin minä. "Olen kiitollinen, jos kerrotte
minulle suorin sanoin, mistä syystä tuo kiinalainen tahtoisi iskeä
puukkonsa minun kurkkuuni tai teidän -- tai tuon Holliment-raukan?
Ja kertokaa rauhassa, herra Quartervayne -- me olemme aivan turvassa
täällä."
"No niin, sehän kuuluu oikein mukavalta!" sanoi hän ympärilleen
katsellen. "Olen ollut hypyssä koko päivän, keskellä kirkasta
päivääkin. Mutta ensiksi saatte te kertoa minulle -- kuinka paljon
olette kertonut poliisille -- mitä olette kertonut tuolle Scotland
Yardin miehelle?"
"En muuta kuin puhtaan totuuden seikkailustani Portsmouthissa, alkaen
ensimmäisestä kohtauksestani teidän kanssanne, kunnes minä huomasin
unijuomaa saatuani viruvani Chilvertonin nummella", vastasin minä
katsoen rohkeasti häneen. "En voinut muuta tehdä."
"Ette kai!" myönsi hän. "Mutta -- mitä he tietävät?"
"Tuskin mitään", sanoin minä. "Paitsi että täällä jossakin hiiviskelee
tai lymyilee eräs kiinalainen, jota eräs hänen mahtava maanmiehensä
syystä tai toisesta etsii ja jonka arvellaan murhanneen Hollimentin."
"Onko heillä mitään vihiä hänen olinpaikastaan?"
"Ei -- tähän asti", minä vastasin. "Mutta onko teillä?"
Hän levitti kätensä virnistellen. Sitten hän joi konjakkinsa loppuun,
kutsui viinuria uudelleen täyttämään hänen lasinsa ja kääntyi minuun
tyynempänä mieleltään kuin mitä hän oli tähän saakka osoittanut.
"Minullako?" hän sanoi. "Hyvä Jumala, ei ole! Lontoossa hän jossakin
on, siitä voitte olla varma viimeöisen tapahtuman jälkeen! Mutta te
haluatte tietää eräitten asioitten syitä ja perustuksia. Minäpä kerron
teille -- niin ymmärrätte paremmin. Odottakaa hetkinen."
Hän odotti, kunnes oli saanut toisen konjakkilasinsa ja ottanut siitä
aimo kulauksen; sitten hän siirtyen lähemmäksi minua sohvalla, jolla
istuimme, jatkoi hiljaisella, tuttavallisella äänellä.
"Holliment", hän sanoi. "Niin, Holliment, hänellä oli monta hommaa
siellä Portsmouthissa. Ensiksikin oli siellä tuo hylkytavarain- ja
sekatavarakauppa. Sitten oli hänellä hiilitoimisto, minä olin hänellä
osakkaana siinä -- näppärä homma muuten -- kannatti hyvin. Ja hän oli
vähän osallisena minun kanssani eräässä toisessakin liikehommassa --
olen kilpa-ajoasioitsija -- vedonvälittäjä, nähkääs -- ammatiltani,
mutta minulla on ollut monta rautaa tulessa. Mutta Hollimentilla
oli vielä eräs homma, joka oli kokonaan hänen omansa. Hän piti --
tai ainakin sitä hoidettiin hänen nimessään -- erästä yömajaa ja
ruokapaikkaa Portseassa. Halpahintainen paikka, ymmärrättehän,
jonkinlainen raittiusravintola. Köyhänpuoleiset pikkukauppiaat
käyttivät sitä -- tunnettehan tuon ihmislajin -- yösija ja illallinen
kolmella shillingillä, ja muut hinnat saman mukaiset -- sentapainen se
oli. No niin -- sinne tuli eräs kiinalainen. Tämä kiinalainen!"
"Ennenkuin jatkatte, herra Quartervayne", sanoin minä keskeyttäen
hänet. "Tahtoisitteko sanoa minulle yhden asian -- näittekö milloinkaan
sitä miestä?"
"Vain kerran pari -- vähän matkan päästä", hän vastasi. "Kadulla --
Hollimentin seurassa."
"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?" kysyin minä.
"Arpi -- erään haavan jälki -- tai jotakin sentapaista?"
"En voi sanoa", hän vastasi. "En ollut milloinkaan kyllin lähellä.
Hän oli siististi puettu mies -- eurooppalaiset vaatteet, nähkääs --
paremmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.
Mutta -- kinu!"
"Entä sitten?" jatkoin minä. "Mikä oli hänen nimensä?"
"Sanoi nimekseen Chuh Sin", hän vastasi. "Chuh Sin! Kertoi
Hollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä
merisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli
kutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän
isoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No
niin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä
ollut maksanut Hollimentille pennyäkään! -- sanoi aina vain odottavansa
joitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että
hän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti
kuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen
tavarat -- kirjat, jotkut työkalut ja muuta -- hänen velkansa
suoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin!
Koko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve,
ja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä
henkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna -- että nimittäin tämä
kiinalainen oli laskettu sairaalasta -- ja minä sain kiireen livistää.
Uskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät."
Käännyin ja katsoin häntä pitkään ja vakavasti.
"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te
pakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että
kiinalainen oli laskettu sairaalasta?" kysyin. "Menkää nyt -- en ole
toki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana
on!"
"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies", väitti hän. "Minä
tiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt
hänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli
joissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin
liikekumppani."
"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne",
huomautin minä ivallisesti. "Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa."
"Ei ole sen enempää kertomista", hän sanoi. "Minä livistin -- siksi
päiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän
välityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia --
niinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui."
Muutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä
asioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment
oli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta --
ehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten
olikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja
myöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa
oli Quartervaynen ristikuulustelu -- vain parista minua henkilöllisesti
koskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni,
ennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne
luultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.
"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra
Quartervayne", sanoin. "Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin
tehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista
sinä yönä autossa, joka oli hänen omansa -- lähdimme eräältä hänen
asuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää -- olitteko te
hänen mukanaan?"
"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys", sanoi hän, äänessä
jotakin teennäistä myöntyväisyyttä, "olin kyllä! En lähtiessä -- hän
otti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta -- kaupungin
loppupäässä."
"Minä kai olin nukuksissa?" sanoin. "Sikeässä unessa auton sisällä."
"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu", vastasi
hän kylmästi. "Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa -- kylmää
vastaan -- juuri ennen lähtöä? No niin, -- siihen oli sekoitettu
jotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin -- teille ei
koitunut siitä mitään vahinkoa."
"Ja yhdessä te laskitte minut Chilvertonin nummelle, eikö niin?" sanoin.
"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin", hän vastasi. "Niinpä
niin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen
tyttärensä hoidossa -- perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas!
Niin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti -- sata puntaa
taskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä -- ja sata puntaa
on sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma -- olitte
kuitti minut kohdatessanne."
"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!" sanoin minä.
"Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen
reunan yli?"
"Tuo kirottu laitos meni rikki -- auttamattomasti!" hän vastasi.
"Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois
numerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon --
siellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän
ja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen
reunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää
mitään jälkiä, nähkääs."
"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä,
ja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella", sanoin.
"Aivan oikein!" myönsi hän. "Niin teimmekin. Ja tulimme tänne -- ja
täällä me olemme olleet siitä saakka. Silloin -- ilmestyy tuo kirottu
kinu, niinkuin pelkäsinkin, ja hän on surmannut Hollimentin!"
"Herra Quartevayne!" sanoin minä. "Jos olette niin varma siitä, että
tuo kiinalainen Hollimentin murhasi, niin miksette mene poliiseille
juttuanne kertomaan?"
"En mene!" huudahti hän viipymättä. "En mene! En tahdo olla missään
tekemisissä noiden veikkosten kanssa -- en ole milloinkaan ollut enkä
vastakaan tahdo olla! Hoitakoot itse omia asioitaan! -- minä en heitä
halua auttaa."
"Teidän olisi vain kerrottava heille kaikki, mitä olette kertonut
minulle", sanoin.
"En kerro heille -- mitään!" selitti hän. "Ja miten voisin erottaa
kiinalaista toisesta? Kaksi kiinalaista muistuttaa toisiaan kuin kaksi
hernettä -- keltaiset naamat, vinot silmät -- en voi tuntea erikseen
kinua ja kanua. En!"
"Tämän miehen nimi on Chuh Sin, oman ilmoituksenne mukaan", huomautin
minä.
"Luullakseni kiinalainen voi vaihtaa nimeä yhtä helposti kuin
englantilainenkin", väitti hän vastaan. "Ehkä hän on joku Lo Ping
tai Ah Fu tällä haavaa. Minä en rupea tekemisiin minkään poliisin
kanssa! Olen kyllääntynyt tähän paikkaan. Lähden pois -- ensi työksi
huomenaamulla. Hook of Hollandin kautta matka. Tulkaa mukaan -- menemme
Flushingiin tai Middelburgiin. Maksan teille hyvän palkan apulaisenani
-- näenhän hyvin, että olette nokkela nuori mies ja epäilemättä melko
lukenut. Minä en ole -- en ole milloinkaan saanut paljoakaan koulua."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Quartervayne, mutta minä
en lähde", sanoin. "En pelkää tuota salaperäistä ja kavalaa
kiinalaista, vaikka kieltämättä, sen mukaan kuin te olette koko asian
kertonut, siinä näyttää piilevän jotakin vaaraa jokaiselle, joka
onnettomuudekseen on joutunut vain kerran Hollimentin seuraan. Mutta
haluaisin tehdä vielä yhden kysymyksen tai kaksikin. Ensiksikin --
tiedättekö millaisissa olosuhteissa Hollimentin ruumis löydettiin?"
Häntä puistatti väkisinkin ja hänen silmänsä välähtelivät.
"Minä tiedän, missä hän löydettiin ja mitä hänelle tapahtui!" mutisi
hän. "Nuo kirotut kinut -- puukko -? eivätkös totisesti osaakin käyttää
sitä! Huh!"
"Sitä en tarkoittanut", sanoin minä. "Tiedättekö, että Hollimentin
kello perineen -- viidenkymmenen punnan arvoinen vähintään -- oli hänen
vieressänsä polulla, että hänellä oli kolme- tai neljäsataa puntaa
puhdasta rahaa mukanaan, jotka myöskin olivat huolettomasti viskatut
syrjään -- ja että hänen vaatteensa olivat revityt tai viilletyt
auki joka paikasta, missä vain jotakin saattoi olla piilotettuna
vanun sekaan tai saumoihin? Tiedättekö kaiken tuon? Te tiedätte -- no
kertokaa siis minulle -- mitä etsi murhaaja? Antakaa kuulla!"
Mutta tiesin heti paikalla tuon suoran kysymyksen tehtyäni, etten saisi
mitään suorasukaista vastausta Quartervaynelta. Kuinka hermostunut
ja kiihtynyt hän olikaan, oli hän kuitenkin kylliksi oma herransa
hillitäkseen kasvojensa ilmettä, ja hänen iso kuutamonaamansa kävi
tyhmän ja tietämättömän näköiseksi. Hän kohotti paksut sormensa, siveli
poskeaan ja puisteli päätään.
"En voi sanoa!" vastasi hän. "Mikä noitten itämaalaisten kaverien
metkut tietää -- käy minun ymmärrykseni yli!"
"Ehkäpä -- mutta tunnette kylliksi ihmisluontoa tietääksenne, että
olipa sitten kysymyksessä itä tai länsi, arvokas kultakello ja kolme-
tai neljäsataa puntaa ovat j jonkun verran houkuttelevia, kun ei
tarvitse muuta tehdä kuin pistää ne taskuunsa!" sanoin minä katsoen
häntä edelleen tarkkaan. "Ja tiedätte erinomaisen hyvin, herra
Quartervayne, ettei tämä ollut mikään tavallinen murha! Se ei ollut
minkään maantierosvon työtä, sen takia suoritettu, mitä uhrilta saattoi
ryöstää. Kuka hyvänsä Hollimentin murhasikin -- ja ehkä se ei ollutkaan
tuo kiinalainen, kun kaikki käy ympäri --"
"Kuka muukaan sen saattoi tehdä?" kysyi hän kiivaasti. "Kuka muu?"
"No vaikkapa joku englantilainen", sanoin. "Minä en tiedä -- ettekä te
tiedä. Mutta kuten sanoin, kuka hyvänsä sen tekikin, hän haki jotakin,
minkä luuli Hollimentilla olevan muassaan. Hän etsi sitä mielettömässä
kiireessä heittäen kaiken muun menemään --"
"Kuulkaahan, nuori mies!" keskeytti hän. "Te olette epäilemättä
perhanan ovela, mutta muitakin teorioja on kuin teidän! Esimerkiksi
tämä -- kinu tuli jotenkin keskeytetyksi, ennenkuin hän ehti korjata
kellon ja rahat! Hän kuuli jonkun tulevan ja kiireessä häneltä jäi
kaikki!"
"Tuota voitte syöttää tyhmille, herra Quartervayne", huudahdin minä.
"Tuo teoria on täynnä aukkoja. Siinä ei vesi pysyisi minuutinkaan
vertaa! Hänellä oli aikaa repiä rikki Hollimentin vaatteet,
viileskellä hartioilla olevaa vanua, tarkastaa ja leikata hänen
housunvyötäryksensä. Hän etsi jotakin. Sanokaa mitä?"
"Sanon, etten sitä tiedä!" vakuutti hän. "En tiedä siitä mitään!"
"Olkoonpa niin!" sanoin minä. "Mutta tunnetteko Neamore nimistä miestä
-- Percy Neamorea?"
Hän hätkähti aivan kuin olisin suunnannut revolverin häntä kohden, ja
hänen isot kasvonsa kalpenivat.
"Mitä te Neamoresta tiedätte?" kysyi hän jyrkästi. "Milloin --"
"Mitäpä siitä!" vastasin minä. "Tunnetteko hänet? Luulenpa, että
tunnette, ja kerron teille, miksi luulen. Holliment ja Neamore
olivat Warrington-hotellissa, Maida Valessa, hyvin myöhään eilen
illalla, ja kun he yhdessä poistuivat, lähtivät he tapaamaan jotakuta
henkilöä, joka asuu Delaware-tiellä, siinä aivan lähellä, eikä kaukana
murhapaikalta. Teitäkö he tulivat tapaamaan, herra Quartervayne?
Koska minä näin teidät Delaware-tiellä juuri tänä iltapäivänä
ajurinrattailla! Antakaa kuulua -- kuka on Neamore?"
Hän tuijotti tylysti minuun hetken aikaa mitään virkkamatta -- sitten
hän äkkiä nousi ja lähti suoraan ulos huoneesta. Ennenkuin ehdin
seurata, oli hän jo poistunut hotellista ja hävinnyt yön pimeyteen.