Eteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka
herra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua
Renardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat
ajoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta -- ne olivat
ainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis
nähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla -- mikä näytti
todistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella
häntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten
jo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja
täynnä tyytyväistä itseluottamusta -- varmastikin juutalainen, ja jokin
hänessä johdatti mieleen _rahaa_ tai _timantteja_. Hän osasi käyttäytyä
ja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.
"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?" tiedustin
minä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.
Taasen hän kumarsi ja hymyili miellyttävästi.
"Asioissa", hän vastasi. "Yksityisasioissa."
"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai
niillä vaihein", huomautin minä. "En oikein tiedä, ottaako hän vastaan
ketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan -- asioissa
-- ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä -- ettekö voi
ilmoittaa minulle asiaanne?"
Hän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli
sysimustaa, kiharaista päätään.
"Pelkäänpä, etten voi", hän vastasi. "Olen pahoillani, mutta asiani
koskee vain lady Renardsmereä."
"Tunteeko hän teidät?" kysyin.
"No niin -- ei!" vastasi hän vähän mietittyään. "Mutta -- saisinko
käyntikorttini tänne hetkiseksi."
Annoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja
kirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.
"Jos lady Renardsmere näkee tämän", sanoi hän luottavasti, "niin
hän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni". Tämän jälkeen aukaisin
erään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään
lady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli
tullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle
käyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin,
ettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.
"Neamoreko?" sanoi hän silmäillen nimeä. "En tunne häntä!" Sitten
katseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse
en ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. "Oh!" hän jatkoi.
"Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage."
Huone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni
eteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin
naisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana
paremmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti
puutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan,
kalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli
myöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin
Matkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä,
täyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen
hevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka
aamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä
johdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen
rojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä
näin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady
Renardsmeren menevän hänen luokseen.
Seuraavan puolen tunnin tapaukset olivat -- tähän taloon nähden --
erikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere
oli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin
ja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta
vaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui
istuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady
Renardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti
lukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun
huoneeseeni.
"Cranage", sanoi hän, "antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja --
saatan tarvita sitä kaupungissa".
Renardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon
emännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri
tileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan
hänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin
hänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että
hän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti
takaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa
pääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja
menivät sen luo.
Kun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos.
Hämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti
sen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen
portailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.
"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker", käski hän. "Tämä herra ja minä syömme
aamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen
jälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun
sitten myöhemmin teitä tarvitsen."
Hetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään
melko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että
lady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista
hänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä
ollut hänelle vento vieras -- mistä tämä äkillinen tuttavallisuus?
Liikeasioitako -- ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni
Neamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin
lady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli
pöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en
saanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä
alle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi -- Gildenbaum ja Roskin.
En tiennyt heistä mitään -- mutta jotenkuten tekivät he minuun saman
vaikutuksen kuin Neamorekin.
Lady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle
sinä iltana -- melko myöhään -- mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin
pikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna
tavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun
kanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten
olin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin
edellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä
sitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin
siihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään
maksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden -- siinä oli kanta. Ja sen
mukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu
Percy Neamorelle.
Minun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko
tai tapa -- miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että
hänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia.
Hänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus
jostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai
pienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis
esimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon
hänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun
merkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä
joka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä
itse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka
hän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei
milloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan.
Mutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut -- kannassa ei ollut
mitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy
Neamorelle kymmenentuhatta puntaa.
En ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä -- se
tietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää
uteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta -- tahdoin päästä
sen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa
tuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja
osoitin hänelle viimeistä kantaa.
"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin
ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla
katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."
Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti
lady Renardsmere joutuvan hämilleen.
"Hm -- no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein
kuin anteeksi pyytäen. "Se -- se on vain minun yksityinen, pieni
liikeasiani."
"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on
tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".
"Tiedän -- tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa
siitä -- sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa
-- yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä
maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage -- te olitte aivan oikeassa
kiinnittäessänne huomioni siihen."
En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi
hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä,
mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle
silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista
hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että
hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi
Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu
Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken.
Yksi seikka ainakin oli varma -- se oli maksettu, ja lady Renardsmere
ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa
olevan jotakin salaperäistä -- Neamoren saapuminen oli salaperäinen --
hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen;
sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää
tuon maksuosoituksen kantaa.
Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä
aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä
lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja
sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin
hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni
käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti
sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella,
jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla
kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.
"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä
toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen
mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra
Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Tänään iltapäivälläkö?" kysyin.
"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt
päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite
ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä -- te tapaatte hänet
helposti. Mutta, Cranage --" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa
ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni
siinä seisoessani hänen vieressänsä -- "Cranage, luvatkaa, ettette
pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään -- ette missään paikassa
ensinkään, koko matkan varrella!"
"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä
pysäyttäisin?"
"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät,
saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee
sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten
ovelle -- te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen
ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"
"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin
käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan
täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Sen teen", sanoi hän. "No niin -- hän on siis valmis kymmenessä
minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja -- mihin aiotte panna nämä?"
Minä näytin hänelle. Pistin käärön -- pienen neliönmuotoisen,
kolmituumaisen esineen -- housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.
"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra
Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin
hyvässä turvassa kuin olla saattaa."
"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa
teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa.
Syökää päivällinen jossakin -- hyvä päivällinen -- sopikaa Walkerin
kanssa kotiinpaluusta -- tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette
toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä -- maksakaa tällä
päivällisenne, nuori mies!"
Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden
punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan
matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella,
antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.
"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta",
lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne -- suoraan
perille, pysähtymättä."
Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa
minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin
hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus
siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme
kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden,
jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi
hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen
ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä.
Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin
viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista
tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut
pysäytettäisiin -- kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä?
Ajatus tuntui naurettavalta -- ja kuitenkin oli hänen pelkonsa
ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun
itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin
ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin
osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista --
poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi
tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja
vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen
kahtakymmentäviittä vailla viisi.
Herra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite)
sijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka
ovat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä
osoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen
nähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra
Pennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa,
jossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija -- hän oli sen
tapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt
oudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys -- ja
hänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä
jätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten
hän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä
hän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi -- jätettyään todennäköisesti
käärön tai sen sisällön sinne -- istuutui hän pöytänsä ääreen,
kirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja
sinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.
"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen
perille kirjeen ja käärön", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti
minua huolellisemmin. "Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?"
lisäsi hän.
"Aivan niin, herra Pennithwaite", vastasin minä.
Hän nousi puristaakseen kättäni.
"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi", sanoi hän, "omituiseksi,
mutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi."
Menin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä
päästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin
kanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park
Lanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata
minut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen
puoli yhdeksältä. Hän lähti -- ja minä lähdin joutilaana astelemaan,
nauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin
Haymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden,
poikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.
Vaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan
tunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi -- kello seitsemältä
oli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti
täynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja
kiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin
tyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin
huoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä
valaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan -- Hollimentin.
Ei ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani -- siellä
he yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso
eikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä
oli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti.
Mutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin
innokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään
ulkopuolellaan olevaan. Holliment -- Neamoren seurassa, jolle lady
Renardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä!
Mistä?
Puolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella
häntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei!
-- Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli
Lontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin
vielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni
laskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan
kahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti
minusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.
Tapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello
puoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin.
Lady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän
sanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun
annoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen
laadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle,
mitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä
asioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin
eteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen
mukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.
Tuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan
lähelleni ja kuiskasi:
"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!" sanoi hän.
"Kaupunkiin, heti paikalla! -- Minulla on auto tuolla ulkona
odottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo
Holliment niminen mies -- tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin
kaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! -- Murhattuna!"