Asema, johon häilyväisen kohtalon oikku oli minut näin viskannut,
ei ensii aluksi millään tavalla näyttänyt muodostuvan ikäväksi
tai epämiellyttäväksi. Todella näytti siltä, että saisin oikeat
kissanpäivät. Lady Renardsmere, joka ottaessaan minut palvelukseensa
itse oli määrännyt minulle paljoa suuremman palkan kuin olin aikonut
pyytää, antoi minulle pari huonetta yksityisesti käytettäväkseni,
asetti yhden monista palvelijoistaan minua palvelemaan ja ilmoitti
minulle, että saisin käyttää sihteerintoimiltani liikenevän ajan
vapaasti oman mieleni mukaan ja pitää omaa erikoisnurkkaani hänen
suuressa talossaan omana linnanani.
Minä noudin tavarani Lontoosta ja asetuin taloon. Ensi tehtäväni oli
saada selville uuden työnantajani toivomukset. Niistä pääsin pian
varmuuteen. Hänen armollaan oli kaksi kammoa -- hän inhosi kirjeitten
kirjoittamista ja hän vihasi itse pitää kirjaa. Mutta kummallista kyllä
vaati hän hyvin täsmällisesti kaikkiin kirjeisiin vastattavaksi samana
päivänä, jolloin oli ne saanut, ja mitä kirjanpitoon tulee, oli hän
tavattoman tarkka siitä, että hänen menonsa pennilleen kirjattiin.
Minun tehtävänäni niin ollen oli vastata hänen saamiinsa kirjeisiin
-- yksityisiinkin, joita ei ollut monta -- ja hoitaa hänen
tilikirjojaan. Koko aikana, ollessani hänen palveluksessaan, en
milloinkaan nähnyt hänen tarttuvan kynään, paitsi maksuosoituksia
allekirjoittaakseen, ja hyvä olikin, että hän säästi kynäilyään, sillä
suurempaa ja epätasaisempaa käsialaa en ole eläissäni nähnyt -- hänen
nimikirjoituksensa täytti maksuosoituksen etusivun alaosan kokonaan
ja näytti ennemmin olevan töherretty puutarhurin kepillä kuin niillä
suurilla kynillä, joista hän piti.
Hän oli omituinen nainen monessa suhteessa -- äärimmäisen yltiöpäinen
ja huoleton, missä tuhannet punnat olivat kysymyksessä; pikkumainen
ja saita mitä suurimmassa määrässä, kun oli penneistä kysymys. Näin
tapauksia, jolloin hän oli mielettömän tuhlaavainen rahojen puolesta
-- toisaalta ei viikkoakaan kulunut rähinättä, jos tuore liha nousi
puoli pennyä naulalta, taikka lohen hinta kohosi kahdesta ja puolesta
shillingistä kolmeen. Raakapuheisena, paremmin miesmäisenä kuin
naisellisena, jota huvitti enemmän kova ruumiillinen ahertaminen
puutarhoissaan kuin kirjat, musiikki ja muut elämän taiteelliset
asiat, oli tämä vanha näyttämökuningatar kummallinen olento, mutta
kuten Peggie Manson oli sanonut, oli hän tavattoman lämminsydäminen,
eikä lähikylässä ollut ristinsielua, joka ei olisi hyötynyt hänen
ihmisystävällisyydestään.
Mitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa,
kunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen
myöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä,
jonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian
huomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere
seuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin
monista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja
monta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata
takaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta
ranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut
päivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! --
mutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla -- sen ainakin omasta
kohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja
teki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.
Kaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana
Renardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta.
En koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin
noutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään
kuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä
kukaan -- eipä edes viisas poliisikaan -- kuullut tai saanut selville
mitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että
oli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki,
mikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa -- ellei
ketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi
hän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti
paikalla käyttää, mitä vain halutti -- hyljätessään auton oli Holliment
heittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa.
Minun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis
milloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.
Mutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi -- alkoi toinen
näytös.
"Renardsmeren Vaakunan" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies -- Ben
Holroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä
tai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan
ja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren
palveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet.
Hän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti
vaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa
kartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä
oli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla
ja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana
laajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului
mennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena
lauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta
varten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän
minuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin
yksityistä ja salaperäistä asiaa.
"Herra Cranage!" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, "minulla
olisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken".
"Niinkö?" vastasin minä. "Mitä sitten?"
Meitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä
varhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla
vilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että
häntä salaa kuunnellaan.
"Eilen kävi täällä mies", aloitti hän, "joka tunsi teidät!"
Hän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin
salaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi,
vaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.
"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd", vastasin minä. "Ja
itsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen
henkilö?"
"Hän oli Jim niminen mies", vastasi hän, katsoen minua tutkivasti.
"Hän on tarjoilijana 'Amiral Hawkessa' -- se on hotelli jossakin
Portsmouthissa."
"Hm!" sanoin minä. "Todellako! Ja hänkö tunsi minut?"
"Kerron teille koko asian", vastasi hän. "Näin se oli. Tällä pojalla,
Jimillä, on joku sukulainen täällä, tässä kylässä. Sain selville, että
hän oli tullut Portsmouthista, viettääkseen päivän maaseudulla. Hän
poikkesi tänne noin puolenpäivän seuduissa saadakseen lasin juotavaa,
ja me jouduimme juttusille. Seisoimme tuon ikkunan luona tuossa
katsellen maantielle, ja te menitte ohi. Hän näki teidät -- ja hätkähti
vähän. 'Hei!' sanoi hän. 'Kuka on tuo nuori herrasmies, joka menee
tuolla?' 'Entä sitten', sanoin minä, 'tunnetteko hänet?' 'Tunnen hänet
ulkonäöltä hyvästikin', sanoi hän, 'olen nähnyt hänet Portsmouthissa,
niinpä niin, mutta en tiedä hänen nimeään enkä kuka hän on'. 'No
niin, se on herra Cranage, lady Renardsmeren sihteeri tuosta isosta
kartanosta.' 'Oo!' sanoi hän, 'sekö hän on? Täälläkö hän asuu?' 'Ei ole
ollut täällä kauan kuitenkaan', sanoin minä. Sitten hän näytti aivan
kuin vaipuvan synkkiin ajatuksiin. 'Niin', sanoi hän vihdoin, 'se on
merkillinen asia!' 'Mikä on merkillinen asia!' sanoin minä. 'Mikä --
se että hän on täällä!' sanoi hän. 'Onko teillä mitään sitä vastaan?'
sanoin minä. 'Ei minulla ole, isäntä. Mutta kerronpa teille', sanoi hän
tutunomaisesti, 'kerronpa teille näin meidän kesken -- tunnen sellaisia
Portsmouthissa, jotka olisivat erinomaisen iloisia, kun tietäisivät,
missä hän on! -- Niin on asia!' 'Niinkö?' sanoin minä, 'no miksi?'
'Kysyäkseen häneltä jotakin!' sanoi hän. 'Ettekö te voi kysyä sitä?'
sanoin minä. 'En!' sanoi hän. Ja samalla hän joi loppuun olutlasinsa
ja sanaa puhumatta lähti matkoihinsa. Hän ei tullut enää tänne, herra
Cranage. Ja -- minä ajattelin, että kerronpa teille kaikki."
"Olette hyvin ystävällinen, Holroyd", vastasin minä. "Te kai
päättelitte, että kun viinuri Jim viime yönä palasi Portsmouthiin,
hän suoraa päätä meni niiden henkilöiden luokse -- keitä he sitten
lienevätkin -- jotka niin kiihkeästi haluavat kysyä minulta jotakin?
Eikö niin?"
"Niin, siten juuri päättelin, herra Cranage", hän vastasi. "Ja --
ajattelin, että minäpä ilmoitan teille kaikki. Ne saattavat olla
henkilöitä, joita ette tahdo tavata -- ette ainakaan tuolla kartanossa."
"Minulle on kerrassaan samantekevää, Holroyd, kohtaanko minä heidät
-- keitä he sitten ovatkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan
-- Renardsmeren kartanossa, vai teidän vierastuvassanne taikka
maantiellä", vastasin minä. "Jos teille tänne tulisi joitakin vieraita
minua kysymään, niin lähettäkää heidät tuonne kartanoon."
"Tunnetteko siis tämän Jimin?" kysyi hän tutkivasti.
"Hän toi minulle kerran päivällistä erääseen kauppahuoneustoon
Portsmouthissa" vastasin minä ajatellen, että paras oli olla vilpitön.
"Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen keskustelunsa
teidän kanssanne tarkoittaa -- se on, erikoiskohdissa, vaikka ehkä
yleisesti. Mutta kuten sanoin -- jos joku kysyisi minua, lähettäkää
tuonne kartanoon."
Tämän jälkeen jätin hänet ja lähdin pois, ihmetellen. Asioita
harkitsemalla tulin erääseen päätökseen. Holliment oli ilmeisesti
peräti hävinnyt liikepaikaltaan. Todennäköisesti poliisi oli löytänyt
todistuksia siitä, että hänen asuntoonsa oli hyökätty -- särkyneet
tikapuut, murrettu ovi ja muuta. He olivat ryhtyneet tiedusteluihin
-- viinuri Jim oli tietenkin kertonut heille vieraasta, jonka oli
nähnyt siellä, ja he tahtoivat kiihkeästi tavata tuota vierasta ja
kysyä häneltä hänen suhteistaan Hollimentiin. Nyt oli Jim sattumalta
päässyt selville olinpaikastani. Tietenkin hän ilmoittaisi. Kaiken
tuon huomioon ottaen päätin, että minulla oli odotettavissa poliisin
vierailu.
Mutta viikko kului loppuun, eikä mitään tapahtunut. Silloin,
maanantaiaamuna, lady Renardsmerelle äkkiä pälkähti päähän lähteä
kaupunkiin, ja kuten tavallista, edeltäpäin ilmoittamatta.
Ennen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän
Rubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän
seutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki
sitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen
kallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme
niitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne
tallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me
vaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen
omituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon
nurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin
päin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien
edellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle,
mitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut
minun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku
tulisi minun luonani käymään.
Tässä epäilemättä olivat odotetut kävijät -- ja Peggie kääntyi minuun
päin huudahtaen ääneen:
"Salapoliiseja!"
Kaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta
vain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä
salapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla
mitä hyvänsä -- kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia,
sotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään
erikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa
kesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta
kriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen
päällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi
arvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he
näyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi
leikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta...
"Salapoliiseja -- niin varmaa kuin kuolema!" toisti Peggie. "Olkaa
varovainen! Entä tuo kolmas mies!"
Kun he nyt olivat lähempänä, kiintyivät katseeni kolmanteen mieheen.
Ensimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli
kiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia
Lontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin
täsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan --
sanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin
vaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä
kengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa
pitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen
kasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen
lähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta -- näitä kasvoja en
ollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.
Kaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat
meidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun,
hymyili.
"Oletteko herra Cranage?" hän kysyi. "Herra James Cranage? Aivan niin
-- saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet
Portsmouthista sitä varten."
"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua
jonkun sanan kanssani", vastasin minä.
"Nimeni on Spiller, sir", hän auliisti vastasi, jälleen hymyillen.
"Salapoliisi Spiller Portsmouthin poliisilaitokselta. Tämä on
salapoliisi-kersantti Jifferdene Scotland Yardin rikosasiainosastolta
-- otaksun teidän kuulleen puhuttavan hänestä, herra Cranage. Ja tämä
herrasmies on herra Shen, Kiinan lähetystöstä Lontoossa."
"Hyvä on, herrat", sanoin minä. "Tahdotteko puhutella minua
kahdenkesken, vai?-"
"Meillä ei ole mitään sellaista kysyttävää, jota ei neiti saattaisi
kuulla, herra Cranage", vastasi Spiller, tehden kohteliaan kumarruksen
Peggieen päin. "Ei mitään -- jos hän välittää kuunnella."
"Kaikki mitä tahdomme, herra Cranage", lisäsi Jifferdene meitä
kumpaakin katsoen, "on saada vähän selvitystä eräisiin tapauksiin,
jotka sattuivat eräänä päivänä -- Portsmouthissa." "No!" sanoin minä.
"Antakaa kuulua." Salapoliisit katsoivat toisiinsa. Jifferdene nyökkäsi
Spillerille.
"Niin, asia on tällainen, herra Cranage", aloitti Spiller. "Teidän ei
tarvitse ensinkään olla levoton tänne tulostamme tai pelätä vastata
kysymyksiimme -- teitä emme tahdo, sir, emmekä tiedä mitään teitä
vastaan -- me tahdomme tietoja, ja teidän sijassanne antaisin niitä.
No niin, vietittekö vähän enemmän kuin pari viikkoa sitten suuremman
osan päivää Hollimentin kaupassa -- se on sekatavara- ja hiilikauppa
Portsmouthissa?"
"Vietin kyllä", sanoin minä.
"Toiko viinuri 'Amiral Hawkesta' teille päivällistä sinne?" "Toi!"
vastasin.
"Ja teetä, vai kuinka?" jatkoi hän. "No, herra Cranage, tahtoisitteko
nyt kertoa minulle, miten ensinkään tulitte olleeksi siellä ja mitä
tapahtui teidän siellä ollessanne?"
Katsoin Peggieen. Hän ymmärsi nopeasti tarkoitukseni ja oli yhtä nopea
vastaamaan. "Minä kertoisin heille kaikki!" sanoi hän. "Hyvä neuvo,
neiti!" huudahti Spiller. "Paremmin ei herra Cranage voisi tehdä."
"Siihen menee jonkun verran aikaa", huomautin minä. "Tapahtui koko
joukon asioita. No niin..."
Seisoin siinä nummella, Portsmouthin siintäessä aavemaisena ja
sumuisena etäisyydessä, minä kerroin heille koko jutun, siitä hetkestä
asti kuin kohtasin Quartervaynen Clarance-laiturilla, siihen saakka
kun heräsin neiti Mansonin piiskan sysäykseen. Molemmat salapoliisit
tekivät tuon tuostakin muistiinpanoja taskukirjoihinsa; herra Shen
kuunteli aito itämaisen salaperäisenä; silloin tällöin minä katsahdin
häneen, mutta hänen kasvonsa säilyttivät vakavan kohteliaan ja peräti
selittämättömän ilmeensä. Vihdoin kertomus loppui, ja salapoliisit
panivat pois muistiinpanonsa.
"Ja kuulitteko Hollimentin milloinkaan ilmaisevan mitään syytä kaikkeen
tähän, herra Cranage?" kysyi Spiller.
"En mitään määrättyä syytä!" vastasin.
"Mutta hän näytti olevan hirveästi säikähtynyt, vai kuinka?"
"Aivan varmaan hän pelkäsi niin kovin kuin ihminen voi pelätä."
"Sitäkö, että kiinalainen, jonka kasvot näitte ikkunassa, tulisi
sisään?"
"Niin luulen. Mutta peloissaan hän oli jo kauan sitä ennen. Hän
säikähti kamalasti, niin pian kuin oli saanut Quartervaynen kirjelipun."
"No niin, te olitte hänen kanssaan koko joukon, herra Cranage! Eikö
häneltä livahtanut mitään, josta olisitte voinut aavistaa hänen
pelkonsa syytä?"
"Ei -- ei yhtään mitään. Sain selville -- tulin siihen käsitykseen,
että syystä tai toisesta kiinalainen, joka oli katsonut ikkunasta
sisään, tahtoi päästä käsiksi häneen ja luullakseni Quartervayneen.
Mutta hän ei kertonut minulle miksi."
Salapoliisit kuiskuttelivat jotakin keskenään; sitten Jifferdene
puhutteli herra Sheniä. Ja herra Shen kääntyi minuun.
"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat
kiinalaisen?" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä,
ystävällisellä äänellä.
"Siitä olen aivan varma!" vastasin minä viipymättä. "Aivan varma!"
"Oletteko te kasvojen tuntija?" kysyi hän hymyillen.
"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa", vastasin minä.
"Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli
kiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui
hänestä kiinalaisena."
"Luulisitteko tuntevanne hänet?" kysyi hän.
"Sitä en oikein voi sanoa", vastasin minä. "Mutta tuskinpa vain. Teidän
tulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran -- ikkunan
läpi."
"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät
tikapuille", huomautti hän.
"Niin", myönsin minä, "mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin
heikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen,
joka murtautui sisään, muitten miesten -- jotka eivät olleet
kiinalaisia -- häntä seuratessa."
"Entä Holliment", hän jatkoi, "eikö hän maininnut kiinalaista miltään
nimeltä? -- miltään erikoiselta nimeltä?"
"Ei -- varmastikaan ei!" sanoin minä. "En kuullut mitään nimeä."
Herra Shen kumarsi merkiksi, että hän oli kysyttävänsä minulta kysynyt,
ja minä käännyin muihin. He tekivät minulle muutamia kysymyksiä
murskaantuneesta autosta ja siitä, oliko huhuja liikkunut, että
Hollimentia ja Quartervaynea olisi lähiseudulla nähty sinä aamuna,
jolloin minut sinne jätettiin, ja vastattuani heille he lähtivät pois
yhtä kursailematta kuin olivat tulleetkin.
"Tämä on vain tehnyt jutun vielä salaperäisemmäksi", huomautti Peggie,
kun me lähdimme taloon päin. "Kaiken tämän takana on vielä suurempia
asioita. Kiinan lähetystö -- minkä vuoksi joku virkamies sieltä tulisi
tänne? Näyttää valtiolliselta asialta."
"Saamme kyllä pian kuulla lisää", sanoin minä.
Mutta muutamaan päivään en kuullut mitään lisää. En kerrassaan mistään
mitään. Päivä seurasi toistaan entiseen tapaan Renardsmere Housessa
Silloin, eräänä aamuna, kun olin kirjeitä kirjoittamassa, tuli
palvelija tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Percy Neamore.
"Eteishuoneessa on herrasmies, sir -- haluaisi tavata hänen armoansa
hyvin tärkeän asian vuoksi", sanoi hän.
Minun tehtäviini kuului valmistelevasti keskustella tämäntapaisten
vierailijoiden kanssa. Otin käyntikortin ja lähdin eteishuoneeseen.
Siellä seisoi tutkivasti ympärilleen katsellen siististi puettu, hyvin
itsetietoinen nuori juutalainen.