Tämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen
paikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon
katsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.
Mutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä.
"Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson", hän jatkoi, osoittaen
liitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. "Niin, lähdin sinne
ylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan
selon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla.
Ja minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa
juuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä.
Tietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä -- no
niin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?"
"Täydellisesti, Roberts", vastasi neiti Manson. "Ja mitä te näitte?"
"Saattepa kuulla", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella.
"Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa,
mäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta
suunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin
huolellisesti pyöränrenkaita -- voitte huomata niiden olevan erikoista
mallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.
"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne
päin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös,
niin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä
olevat jäljet loppuvat -- äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui
-- se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän
luultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja
toiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei
autonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin
kun se lähti liikkeelle ja antoi sen -- huilata. Mies seisoi ylhäällä
vahingoittumattomana ja auto meni yli reunan -- murskaksi. Miltä
selitys kuuluu -- neiti?"
"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita
ja johtopäätöksiä, Roberts", sanoi neiti Manson.
"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin
salapoliisiksi."
"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti", huomautti
poliisi mielissään. "Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä
asiassa, nimittäin -- mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla
tuolla lailla särkeä autonsa -- ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin
sanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes
keski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja
rahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli
hullun työtä, neiti, eikö niin?"
Neiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja
sitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme
todeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen
paikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään,
että sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko,
sillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä
se oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se
nähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja
lähetetty turmioonsa.
"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!" selitti
kumppanini lujalla vakaumuksella. "Aivan varmasti."
"Niin", myöntelin minä. "Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän
tämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin
Portsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?"
"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te
ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin
tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia
kehittyy."
"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa
kulta ilkeästi painoi.
"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin!
Mutta saattepa kuulla jotakin -- ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä
piilee joku salaisuus. Ja -- mihin nyt aiotte ryhtyä?"
"Mennä Lontooseen kai", vastasin minä. "Missä on lähin asema?"
"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta --
minullapa on eräs tuuma teihin nähden."
"Tuuma -- minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä
sitten?"
"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?" kysyi hän.
"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista -- senlaatuista tointa",
vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut
menestystä -- luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta
-- onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"
"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"
Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja
papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki,
sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi
puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka
olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.
"Näettekö tuota kartanoa?" sanoi hän. "Se on Renardsmere House; lady
Renardsmere asuu siinä -- silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te
ette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli -- joku aika sitten -- hyvin
tunnettu näyttelijätär -- Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän
meni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja
rouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa -- ja niitä
on loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut
kilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa --
Välkehtivän Rubiinin..."
"Välkehtivän Rubiinin!" huudahdin minä. "Niin, sen nimen minä tietysti
tunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?"
"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä", vastasi hän melkein
välinpitämättömästi. "Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni
on Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä
varmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä
minun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on
se, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista
ja vihaa tilejä -- hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne
ja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen
perustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!"
"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!" sanoin minä.
"Olette laupias samarialainen, neiti Manson."
"Enpä tiedä!" sanoi hän nauraen. "Aina kuitenkin halukas tekemään
hyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt -- mikään ei ole sen parempi kuin
toimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että
kolme hienointa sanaa maailmassa oli -- tee se nyt! Lähden kanssanne
lady Renardsmeren luo -- minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin
että me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin
talleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee
voittamaan Derbyn."
Hän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan
vieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan
ennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista
käsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko
paikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä
kykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut
ainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija
miehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi
vapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin
sanaansa -- suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei
komentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä,
kun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.
Yhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti
suojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen
valmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja
olin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa
minkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme
oli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti
muodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän
ruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen
siromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista.
Ja kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin
kunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin
kaunotar, en voinut muuta tehdä kuin -- kuvaannollisesti puhuen --
langeta maahan ja palvella.
"Onko -- onko se milloinkaan ottanut osaa kilpa-ajoihin?" kysyin arasti.
Yhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut
ammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas
seisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.
"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!" vastasi hän. "Kahdesti jo.
Se voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden
vanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti
tuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä
ovatkin sen pienet saavutukset! Niin -- on se siis juossut... vähäisen!"
"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista", sanoin
nöyrästi. "No niin -- toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä
sille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn."
"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä", huomautti
neiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta,
"se on jotenkin varmaa!"
"Miten niin?" kysyin katsellen häntä ihmeissäni.
"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi",
vastasi hän kerkeästi. "Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen,
millä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa,
ja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut
tekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus.
Mutta tulkaa -- lähdetään Renardsmere Houseen."
Hän johti minut -- tällä kertaa eri polkua -- takaisin laakson ja
sitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma,
vanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen
ja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen
onnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan
näköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi
nimi "Renardsmeren Vaakuna".
"Kaikki täällä on Renardsmereä", huomautti neiti Månson, nähdessään
minun katsovan sitä. "Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on
Renardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te
ajattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?"
"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä", sanoin minä. "Mutta
tietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa
kaunotar muistaakseni."
"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!" huudahti neiti Manson. "Ehkäpä
joitakin jälkiä siitä -- mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden
minuutin kuluttua te näette hänet."
Tapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa.
Kulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän
pitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa,
kun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen
puutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla,
oli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa
multapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi
kookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä
lanteille tarkasti kiinteästi minua -- vierasta. Yhtä kiinteästi
minäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä --
syvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät
silmät.
"Kuka on tuo nuori mies?" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet
kuuden askeleen päähän hänestä. "Onko hän teidän ystäviänne, Peggie
Manson? Pulska poika, niin -- hänessä on ryhtiä -- hm!"
"Tämä on muuan nuori herrasmies, lady Renardsmere, joka on saanut
kuulla, että te tarvitsette sihteeriä, ja hän luulee sopivansa teille
hyvin", vastasi neiti Manson, kun minä tein kumarrukseni. "Hän on
jo ollut kuuluisan teaatterijohtajan Barrett Oliverin sihteerinä ja
hänellä on erinomaiset todistukset."
Näin ihmeellisen loiston syttyvän tuon vanhan naisen silmiin.
"Barrett Oliver! Hyvä Jumala -- hän oli juuri alkamassa, kun minä
lopetin!" hän sanoi. "Hm! -- ja mikä on teidän nimenne, nuori mies!"
"Minun nimeni, lady Renardsmere, on James Cranage", vastasin minä.
"Itsekin ollut näyttelijänä, vai kuinka?" hän tuikeasti tiedusteli.
"Sitä ajattelinkin. Siltä näytättekin. Osaatte pitää leukanne pystyssä
ja puhua äidinkieltänne. Hm!"
Hän riisui puutarhakäsineensä ja nakkasi ne menemään.
"Missä ovat teidän paperinne?" kysyi hän. "Katsotaanpa niitä."
Ojensin hänelle suositukset ja todistukset, jotka jo olin näyttänyt
neiti Mansonille.
Vanha rouva luki ne kaikki, muuttamatta kasvojensa ilmettä; lopuksi hän
erotti kaksi kirjettä ja osoittaen nimikirjoituksia ja osoitteita kysyi:
"Tunsivatko nämä kaksi herrasmiestä teidät henkilökohtaisesti?"
"Aivan läheisesti -- lapsuudesta asti, lady Renardsmere", vastasin minä.
"Tiedustelen puhelimitse heiltä tämän päivän kuluessa", sanoi hän.
"Te tulette tänne huomenaamulla kello kymmeneltä. Silloin me sovimme
asiasta. Minä pidän teidän paperinne siihen asti -- selvä on siis. No,
Peggie Manson, mitä asiaa teillä on?"
Kumarsin lady Renardsmerelle ja vetäydyin sen puutarhanurkkauksen
päähän, jossa tuleva mahdollinen työnantajani ahersi kuin mikäkin
päiväpalkkalainen. Viidessä minuutissa neiti Manson yhtyi minuun, ja me
lähdimme pois.
"Kummallinen nainen!" huomautin, kun olimme poissa hänen kuuluviltaan.
"Kummallinenko? Odottakaa, kunnes tunnette hänet!" huudahti neiti
Manson. "Sen kuitenkin saatan kertoa teille -- hän on lämminsydämisin
nainen Englannissa."
"Niitä näyttää siis täällä olevan aika tiheässä", sanoin minä arasti.
"Tai sitten minulla on aivan erikoinen onni!"
"Ei mitään kohteliaisuuksia!" sanoi hän käskevästi. "No niin, teidän
on siis mentävä sinne kello kymmenen huomenaamulla. Millä kulutatte
aikanne siihen saakka?"
"Missä on lähin kaupunki -- jossa olisi laatuun käypiä kauppoja?"
sanoin minä.
"Ei ole mitään kaupunkia lähellä", vastasi hän. "Mutta suuri kylä on --
Chilbourne -- kolme kilometriä tietä alas Renardsmerestä -- ja siellä
on hyviä kauppoja."
"Sitten minä lähden sinne, hankin itselleni muutamia tarpeellisia
tavaroita, tulen takaisin ja menen 'Renardsmeren Vaakunaan'
yöksi", vastasin. "Ja jos lady Renardsmere huomenaamulla on
minulle suosiollinen ja ottaa minut palvelukseensa, niin pyydän
kahdenkymmenenneljän tunnin loman, voidakseni mennä kaupunkiin
noutamaan tavaroitani."
"Hän kyllä ottaa teidät", vastasi neiti Manson varmana. "Tunnen hänet,
hän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat
teihin. Olette onnen poika."
"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä
aamuna, enkö olekin?" sanoin minä. "Nyt ei enää luullakseni muuta puutu
kuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne
Välkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä."
"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa", keskeytti hän melkein
ankarasti. "Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon
luona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne -- minä lähden,
sillä minulla on paljon tekemistä." Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja
lähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.
"Mikä on?" kysyi hän yhä hymyillen.
"Tuota -- saanhan minä nähdä teitä taasen, enkö saakin?" pyysin minä.
"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa -- kuten jotenkin
varmasti teettekin -- niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua
tavata!" vastasi hän. "No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne."
Tämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä
menin "Renardsmeren Vaakunaan" ja ilmoitin sen emännälle, että koska
minulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön
yöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen:
nähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen
Chilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan
ottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta.
Ja kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli
sielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa
olutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.
"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki
rötöksi!" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. "Mont
sortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen
pohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää
tiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!" "No, mikä sen takan sitt on?"
kysyi eräs joukosta. "No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko
lehdist olett luken", selitti oraakkelimme. "Murtovarkkautt -- sitä se
just tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka
vaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on
murrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli,
nii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett --
kultkelloi ja hoppikaffelei."
"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?"
kysyi epäilevä ääni. "En ymmär --"
"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi", keskeytti
oraakkeli. "Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää
sen käsitä. Nua kaveri -- herrassakiks kai semssi sanota -- tleeva
Lontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas
sanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes
antava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja
paserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova
pasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas."
Tätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus.
Sen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana
kuunnellut.
"Ei se valla hullump selitys ollukka", huomautti hän. "Eik ol viäl
tunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi
ensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst
astumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen
piän ja paks..."
Join olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman
epäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä
tarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa
ja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani
ja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän
kannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?
Olipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida
niitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona
sinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti "Renardsmeren Vaakunassa" ja
seuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren
luona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.