Niin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin,
oli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin.
Ja tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento,
puettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty
aina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti,
huolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö,
vaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti
minua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin
väri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat,
ja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä,
ilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa.
Näin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä
kylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska,
ja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes
heräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti
kainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä
kohden.
Ponnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen
orittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas
kohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.
"Mitä teette täällä? Puhukaa suunne puhtaaksi!"
Hänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut
koulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys
selvitti pääni -- jotakuinkin.
"Sitäpä juuri haluaisin itsekin tietää", vastasin minä.
Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien
sormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.
"Älkää siinä omianne panko!" huusi hän. "Olette nukkunut täällä ulkona.
Mutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte
herätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita
minulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!"
Äkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri
osoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin
ylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia
käyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne -- yksi, kaksi,
kolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän
oli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri
saadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta
arvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.
"Vastatkaa!" tiukkasi hän. "Eikö olekin asia niin?"
Minä puistelin päätäni, epäilemättä hyvin vaisusti hymyillen.
"Ei sinne päinkään!" sanoin minä. "Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin
hevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai --
vaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en
ole täällä!"
"No, miksi sitten olette täällä?" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä
enemmän kummastuen. "Puhutte kuten herrasmies -- olette hyvin puettu
-- olette -- niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta
nummella -- minun omaisuuttani. Mitä teette täällä -- nukkumassa
maaliskuun aamuna? Katsokaa -- vaatteenne ovat kasteen peittämät!"
Se oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että
siisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja
kudottu siihen. Yritin nyt nousta -- pääsin polvilleni -- sitten
jaloilleni -- ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö
kietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen
huolestuneeksi.
"Mikä nyt tuli?" hän pelästyneenä huudahti. "Oletteko -- sairas?"
Minä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se
oli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi.
Silloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin
pienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen
käteeni. "Juokaa!" hän käski.
Minä join. Konjakkia -- hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni
Hollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon
takaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa
aleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana
jonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja
maatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti
jonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin
kaupunkia. "Mikä paikka tuo on?" kysyin häneltä. "Tuoko?" huudahti hän.
"Portsmouth!" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. "Hyvä on!" sanoin
minä. "Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on
se, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää
käsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta
minulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?"
Hänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään;
kuitenkin hän vastasi melko nopeasti:
"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi -- kahden penikulman päässä
Portsmouthista", hän sanoi. "Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa?
Milloin?"
"Puoliyön seutuvilla", vastasin minä. "Mutta minkä puoliyön, sitä en
tiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä -- aivan varmaan minulle on juotettu
unijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä
mistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän
nummen kautta?"
"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä,
missä seisomme -- juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee
tie. Kuka teitä kuljetti?"
"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma.
Luulin -- mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin
viimeinen ryyppy."
"Olitteko -- juovuksissa?" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.
"Juovuksissako? En ollut!" vastasin nauraen. "Jos tietäisitte --"
Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin
pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli
muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa,
metallimaista.
"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Mitä ihmettä tämä on?"
Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen -- puntia! --
loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan.
Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä
huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.
"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta --
heipä hei, täällä on vielä jotakin!"
Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin
ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä
töherrettyä sanaa siinä oli:
_Pitäkää kielenne kurissa!_
Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut
sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja
ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.
"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä
alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen
kiitollinen teille konjakista ja -- ja osanotostanne. Totta puhuen,
olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä
Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa
minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä.
Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt
minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä
vähän sekaisin ja heikkona -- voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa
tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"
Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua
läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja
puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta
hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen
kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen
lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän
tarkasteli minua kysyvästi.
"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta
-- en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin
tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi
minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän
aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi
kävellä."
Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi
kuin tuntoihin tullessani.
"Te olette kovin hyvä aivan oudolle -- joka on tavattu omituisissa
olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas.
"Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"
Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen
poskilleen.
"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja",
hän huomautti.
"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään -- en
kerrassaan mitään."
"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte
tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole
kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby-
ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan
perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti
tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä,
oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä
kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa,
ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."
"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James
Cranage -- ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen
ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä;
Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut
mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta
tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta
mainitsemaani seikkailuun --" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän
aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä
ei ole pitkä matka -- vain tuon metsikön ympäri."
Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat
olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en
milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua
rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto,
johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.
"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle
jonkun maankiertäjän".
"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän
naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan -- ensi hätään.
Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen
ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti
sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka
hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.
"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa
nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä
kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, -- eikö niin?"
Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin
tyhjentäessäni sen.
"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.
Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"
Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi -- hän oli varustanut
minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä
ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi
uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu
avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun,
kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen
vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen,
neiti Millie Heppleksi.
"Voitteko paremmin?" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.
"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin
olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että
jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja
viimeöiset seikkailuni."
"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä
kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista
lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin -- jos vain teitä
huvittaa."
"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen
ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta.
Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun
oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin
kanssa. Kuitenkin..."
Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun,
alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla,
siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En
säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä
olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin
kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti
jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä
tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä
kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi
kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli
laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien
mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä
miettivämmäksi hän kävi.
"Ja tämä on lorun loppu", päätin minä äkkiä.
"Tarkoitatte -- asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se
vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu
laskenut ensi näytöksen jälkeen -- siihen asti olette tullut. Nyt
seuraa -- toinen näytös."
"Jossa minä en esiinny!" sanoin päättävästi.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte --
teidät pakotetaan -- siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta
alkua."
"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa
takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"
"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare
-väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän -- olen teille jo
kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."
"Oletteko laskenut nuo rahat?" kysyi neiti Manson äkkiä.
"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina", vastasin.
"Vaikenemisen palkaksi tietysti", hän huomautti.
"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen,
ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."
"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille
kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä.
Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä --"
Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui
uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että
Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti
Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli
jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille
suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään
huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi
hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran
eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen
suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto
oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten.
"Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla
ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan
pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto -- melko ränsistynyt
-- mielestäni? Mutta miksi?"
"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin.
"Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi
liitukaivos?"
"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla
tietysti."
"No niin -- nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut
eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on
juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan
liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan
murskana tietenkin. -- On suoraan porhaltanut yli reunan -- ehkä
seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"
"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä
jalkaa! No sitten --"
"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään
kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin
kahdeksankymmenen jalan syöksyminen --"
Hetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen.
Sitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen
kävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea
kohden.
"Lähtekää mukaan!" sanoi hän. "Olemme kumpikin jo lopettaneet
aamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska
tietää -- onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?"
"Ja jos on", sanoin minä, "niin missä on Holliment? Sillä Holliment
varmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana
meni yli reunan --"
"Se on aivan mahdotonta", selitti hän. "Ei kukaan ihminen voi ajaa
tuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja
sitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä -- sittepä
nähdään."
Hän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista
vuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja
kuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä
aitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle
reunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä
jalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi
kuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia,
renkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme
alas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan
poliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt
tapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa
erään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin
ollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi
oli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään
ihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme
tärkeään seikkaan -- sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa
olisi voinut tuntea -- kaikki sellaiset osat oli poistettu.
"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen", hän selvitteli.
"Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin
ja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?"