Tuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin
hellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen -- säännöllistä ja
ehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin
kuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli
ollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.
"Tulkaa toki sieltä!" hän huusi. "Tulkaa -- sukkelaan. Kulkekaa seinän
puolta -- aivan läheltä!"
Ja toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti
seinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran
hetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko
inhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä
seiniä, jotka tuntuvat -- jos todella on pakko niihin koskea -- siltä
kuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle;
siinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti
kiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin
pakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi
lahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi
lukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin
elollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.
Kolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua,
sillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan
henkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs -- kunnes vihdoin
huohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo
ylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi
ja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni,
joka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen
aiheutti katuoven murtuminen.
Olen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle
kierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona
oli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan
ikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä
valaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme
olevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä,
ehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi
kaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään,
melkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.
Minusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä,
jotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka
olivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista;
olin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä
uudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken
sen, minkä minäkin -- mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä
epäilemättä näki.
Kun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui
keltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään
ja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni
häntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti,
kolmasti vainoojiemme joukkoon.
Sitä seurasi kaksi huudahdusta -- toinen oli kova tuskan parahdus,
samanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen
oli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään
miehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset
suinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät.
Hetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi
niitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla
kuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua;
naurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin
vielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas
hänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten
käsivarteeni.
Juuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet
sillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin
eteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi
ja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi
pölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua
jonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen
pimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.
Mutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän
vitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä
taikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä
pölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten
sekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa
minun korvaani.
"Joutukaa!" hän kuiskasi. "Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet!
Joutukaa -- astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää
-- suoraan tätä käytävää pitkin -- sitten rappuja alas! Juotavaa!
Jumal'avita -- toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa
taittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!"
Annoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa,
joka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän
tukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli
mikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään
olimme selviytyneet.
Kymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni,
aukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi
salalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken
aikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten
portaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen
tavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika
ränstyneet.
Ensi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen
oveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen
kätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen
menetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä;
huomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä -- isoja, raskaita
karpaloita -- ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian
suurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha
nahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain
päätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.
"Sanoitteko -- juotavaa?" minä änkytin "Juotavaa --"
Hän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan
itseään.
"Kyllä vain -- juotavaa täällä alhaalla", sanoi hän vapisevalla
äänellä olkansa yli. "Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo -- minun
omaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa!
Jumal'avita! -- olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen
kuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä
oltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta -- täällä ollaan turvassa. Eipä
turvallisempaa paikkaa voisi löytää."
Laskeusimme useita porrasjaksoja -- montako lieneekään ollut?
Sivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset
olivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen
huoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja
tehdä huomioita kaikesta näkemästäni.
Vanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut
katot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se
oli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi
kaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-,
kuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen -- häviö, rappeutuminen, lika,
pöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa
taloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa
syvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen,
joka nähtävästi oli talon eteissali -- mikäli nimittäin minä kykenin
erottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin
varovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.
Taas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään
siitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi
veivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä
tuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa
valaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta
ainakin se oli viihdyttävä ja kodikas -- todella outo ja odottamaton
näky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin -- kun tämä
viimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty -- olimme näiden portaiden
juurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja
viihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla,
hyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.
Vasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä --
hirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi
sama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja
vääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä
nurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi
minua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen
hänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä
hetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin --
aika väkevää.
Hän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja
laskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän
minulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.
"Konjakkia!" sanoi hän. "Tuskin sitä ainetta milloinkaan maistan --
whisky on minun juomani, enkä sitäkään paljoa ryyppää -- olen kohtuuden
mies, periaatteellisista syistä. Mutta tällaisen seikkailun jälkeen
on konjakki paikallaan. Kelpasipas minulle nyt hyvin- ja kelpasipa
teillekin, nuori mies! Miltä tuntuu nyt?"
"Paljon paremmalta, herra Holliment", vastasin minä, kun olin
kulauttanut kurkkuuni saman verran kuin hänkin, "niin paljon
paremmalta, että olen tarpeeksi ujostelematon uudestaan kysymään
samaa, mitä jo -- oliko se kymmenen minuuttia sitten vai sata vuotta
aikaisemmin? -- ennen teiltä kysyin. Mitä tämä nyt kaikki tietää?"
"Ja minä vastaan teille, kuten ennenkin, nuorimies", vastasi hän aivan
hyväntuulisena, "te ette kuitenkaan ymmärrä. Mutta olen pahoillani,
että olette sattunut sekaantumaan asiaan. Teillä ei kuitenkaan ole
mitään vaaraa. Olemme molemmat turvassa -- täällä. Mutta juuri
paraaseen aikaan pelastuimme. Mutta toistan vieläkin -- olemme
turvassa! Vieläpä ehjin nahoin!"
Join loput konjakista ja laskin lasin pois.
"Annatte minun nyt siis mennä, herra Holliment?" sanoin minä. "Te
luultavasti osaatte neuvoa jonkun turvallisen tien tästä talosta pois,
ja --"
Hän tuijotti minuun ikään kuin olisin esittänyt jotakin erinomaisen
haaveellista ja mahdotonta asiaa, ja näin heti, että jo olin tuomittu
johonkin arvaamattomaan paljastukseen.
"Turvallisen tien tästä talosta!" hän toisti. "Ei ole mitään
turvallista pääsytietä tästä talosta, nuori mies, muutamaan tuntiin,
jos mahdollisesti loppuyöllä! Viimeisen penninne voitte siitä veikata!
Olkaa tyytyväinen! Kuten sanoin, olemme turvassa täällä. Mutta
ulkopuolella --"
Hän irvisteli merkitsevästi, samaan aikaan survaisten vapaata kättään
ulos puukoniskua muistuttavalla tavalla. Ja taas hän joi, ja minusta
näytti, että toiseen kertaan lasi vähän kalisi hänen hampaitaan
vastaan. Katsoin epäilevästi.
"Tarkoitatteko -- noita kavereita?" kysyin.
"Niitä heistä, jotka eivät ole taittaneet kirottuja niskojaan tai
jalkojaan tai käsiään", vastasi hän julmasti. "Jotkut kyllä pääsivät
vahingoittumattomina, siitä voi vaikka vetoa lyödä -- sellaiset
paholaisen sikiöt aina pääsevät. Ja niitä on varmasti väijyksissä
joka haaralla tässä ympäri, enkä minä antaudu mihinkään vaaraan enää
tänä yönä. Ne eivät voi päästä tänne sisään -- mutta, kuten sanoin,
ulkopuolella -- huu!"
"Mutta poliisi, herra Holliment?" sanoin. "Varmaankin tuollainen nielu
on herättänyt heidän huomionsa, puhumattakaan katuoven rikkomisesta ja
kaikesta muusta? Luulisin heidän tällä haavaa olevan huoneustossanne."
"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän". "Tämä on autiota seutua, niin
sanoakseni -- ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on
saattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin
-- turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä?
Ottakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa
sauhuksi -- tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa -- ja
kun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja
sitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru
selällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme!
Kaatakaa itse tällä kertaa."
Minä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja
sytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment
seurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun
aikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden -- äänettöminä.
Kului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai
liikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.
"Olen kunnossa taas!" hän sanoi. "Aivan entiselläni! Sen se konjakki
tekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?"
"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan", sanoin. "Mutta ellei tuota
tappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä."
"Juuri niin -- juuri niin!" hän vakavana myönsi. "Samanlaiselta minusta
itsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä
-- lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta
asiasta toiseen, minun on -- nälkä. Haemme esille vähän syötävää --
minulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista
vanhaa juustoa -- miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on
runsaasti pullo-olutta täällä."
"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment", vastasin. "No
toimeen sitten", hän sanoi, "alanpa valmistella". Hän alkoi hyöriä ja
pyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen.
Näin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka
oli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä
olevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan
ja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja
veitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita
laseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä
sievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan
jonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää
näränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen
säilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi
niiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi
käsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.
"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on", hän
jutteli. "Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa
myöhempi, eikö niin?"
"Minun on nälkä, herra Holliment", myönsin. "Ja paistinne näkeminen
tekee minut nälkäisemmäksi."
"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne", hän sanoi,
leikaten herkullisia viipaleita. "Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte
päivällisenne kunnollisesti, vai miten?"
"Ja teetä, kiitos", vastasin. "Molemmat oikein hyvää ja runsasta.
'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne -- kuten olitte luvannut."
"Jim", hän nyökäten huomautti. "Niin, siivo, kohtelias poika, tuo
Jim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa
kaupunkia?"
"En", sanoin. "Mutta löysin aivan helposti talonne -- ystävänne, herra
Quartervaynen, antamien ohjeitten mukaan."
Hän säpsähti vähän tätä sanoessani, antaen paistiveitsensä pysähtyä.
"Niin, tietysti!" hän mutisi. "Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti.
Olin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni -- kumma kyllä. Ja --
ellette pane pahaksi kysymystäni -- missä hommissa olitte kohdatessanne
Quartervaynen?"
"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla,
tuuliajolle joutuneena", vastasin. "Pari päivää olin oleskellut täällä
Portsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut --
ainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani."
"Muistan -- muistan!" hän sanoi. "Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt
oli aikomuksenne mennä?"
"Lontooseen", vastasin. "Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen
punnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne."
Hän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia
pullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken
suoraan eteensä.
"Lontooseen?" hän äkkiä mutisi. "Lontooseenko nyt? Se ei ole
tosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista
paikkaa --"
Hän keskeytti lauseensa kääntyen minuun päin.
"Yhäkö haluatte mennä Lontooseen?"
"Ensimmäisellä junalla, jonka tavoitan päästyäni täältä", vastasin.
Hän otti käsiinsä veitsen ja haarukan taas ja alkoi syödä tasaisesti.
"Kuulkaahan!" sanoi hän hetken kuluttua. "Minä vien, teidät Lontooseen
ja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu
kiinalainen on hengissä -- jos on -- ja yhtä hyvin voi koettaa
myrkyttää paholaista -- ei tule olemaan... mutta välipä tuolla!
Lontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto -- ei uusi, mutta
hyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki
valmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti
tarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme
ulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?"
"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment", vastasin. "Minä
olen mukana!"
"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä
on edessämme kylmä ajo kautta loppuyön", hän sanoi. "Enemmän paistia
nyt!"
Molemmat söimme hyvän illallisen -- vankan illallisen. Sitten
me korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat
sinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen
hän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti
portaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia
kauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta
päällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi,
että kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos
ja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin
hänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta
aitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin
ovi, josta loisti valo -- Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli
heti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle
huomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme
-- ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta
nukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan... ja
ennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.
Heräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut
iskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan
Hollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen
ylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton
täysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja
uteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin
tyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.