Kiinalainen

Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt -- mies, joka halusi

jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla

hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut

miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että

herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni

menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä.

Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan

nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita

tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan.

Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa;

eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain

sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän

kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin,

toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä

näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa

rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo

ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä

kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa

voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää

mukavasti.

Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti

minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa,

ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna

tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin

runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi

Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin

päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän

tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa"

ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi,

että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun

ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa

isoiset ihmiset kävivät.

Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja

minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian

sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan

kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä

olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja

kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten,

viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen

raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut

toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä

valvonnasta ja laskisi minut menemään.

Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni

ja piirakkani nauttinut, sytytin sen -- pimeys alkoi käydä liian

kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan.

Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun

sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon,

ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta

uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.

Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia -- kun

katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin

päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen

litistyneen nenän ja vinot silmät.

Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli

ilmestynytkin -- niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko

nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin

sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut;

siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt

edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli

muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot,

himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia

valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen

pinnalla.

Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että

sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut

ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän

kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut

kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena,

oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että

niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin

kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme

sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen

tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä

luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin

heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän

teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei

tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.

Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli

kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni

sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään

mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään

kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia

nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen

ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen

valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.

En ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen -- hiljaisen, mutta

selvän -- sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin

lattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein

kuulin liikettä ulkoa -- hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten

väännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan

liikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai

pian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden

hiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.

Olisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat

sikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä

poistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään

ymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta -- jos siihen oli

olemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi

sopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin

saada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja

kellohan oli jo paljon yli kuuden.

Istahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket

kuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon

lyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta -- hiljaista,

hiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta.

Mutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin

kuluttua kuulin sen taas -- ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä,

että talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai

minut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.

Ei minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se

oli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä

mitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen

valossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni

oleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään.

Mutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun

palasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut

palannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin

minä lähtisin.

Kahden tai kolmen viime päivän tapahtumat -- huoli ja levottomuus sen

johdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen

tulevaisuudestani -- nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa

parantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa

kuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin

menisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin

halunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen

arvoinen -- lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.

En kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika

raahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti

katkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani,

viskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin

jättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut

olla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi

siitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna.

Puntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista

ilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa,

kun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri

paikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan

kirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston

oven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani

siihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman

iloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä

kohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.

"Vetäkää toimiston kaihdin alas!" hän kuiskasi. "Aivan alas, niin ettei

kukaan näe huoneeseen!"

"Se on alhaalla", vastasin. "Se on ollut alhaalla jo kello kuudesta

alkaen."

"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas", hän jatkoi. "Ja teljetkää katuovi.

Sukkelaan."

"Sekin on ollut teljettynä jo kello kuudesta alkaen", sanoin, tarttuen

samassa lampun ruuviin. "Kyllä se on hyvästi kiinni."

Hän odotti kunnes liekki oli alentunut himmeäksi hehkuksi, niin että

parahiksi erotimme toinen toistemme kasvot, ja tuli sitten varjossa

pysytellen lattian poikki asettui toimiston nurkkaan ja katsahti

kysyvästi minuun.

"Onko käynyt ketään?" kysyi hän merkitsevästi.

Osotin muistilistaa, jonka olin valmistanut ja pannut kirjoituspöydälle.

"Kaikki on merkitty tuohon", vastasin. "Siinä on kaikki, mikä kauppaa

koskee."

Vastaukseni oli tahallisen tarkoittava, ja kohta hän sen huomasi.

"Ja -- mitä muuta?" sanoi hän huolekkaana. "Entä -- kauppaa

koskematonta."

"En tiedä, koskeeko se kauppaa, vai eikö koske, herra Holliment",

vastasin, "mutta pimeän tultua, ja ennenkuin olin tuon kaihtimen

paikoilleen kiinnittänyt, satuin katsomaan tuohon ikkunaan ja näin

rumat kiinalaiskasvot niitä vastaan painautuneina."

Tarkastin häntä. Toistamiseen minä sinä päivänä näin hänen kasvojensa

käyvän kalmankalpeiksi -- se vain erotusta, että ne tällä kertaa,

mikäli tässä himmeässä valaistuksessa saatoin nähdä, olivat vielä

entistäkin kalpeammat -- ja hän veti henkeä aivan kuin nyyhkyttäen.

"Kii-kiinalainen!" hän kuiskasi "Oletteko varma?"

"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma", vastasin.

"Kerrassaan varma!"

"Entä sitten?" sai hän vaivoin kysytyksi.

"Sitten -- kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven -- kuulin

hiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa", jatkoin.

"Sen jälkeen minä -- vähän ennen teidän tuloanne -- kuulin merkillisiä

ääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt

mitään. Kummallisia asioita, herra Holliment."

Kädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet

olivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni,

niin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.

"On kyllä", myönsi hän päätään nyökäyttäen. "Te -- te ette tietenkään

käsitä --"

"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment", keskeytin

minä. "Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka

lupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä."

Hän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi

minulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni

eleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan

kernaasti.

"Niin", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, "tietenkin haluatte lähteä

täältä. Mutta -- tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa

teidän henkenne -- kenen hyvänsä hengen -- mennä tuosta ovesta ulos

tänä iltana."

Olin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti

minua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli

ollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että

meitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika

vakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.

"Kiitos", sanoin. "Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä

kaikki kauppa-asiat selville. Mutta -- entä nuo muut seikat, herra

Holliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?"

Näin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies

kuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se

vieläkin hiljaisemmalla äänellä.

"Sanoinhan -- että te ette käsitä", vastasi hän. "Mutta minä selitän

teille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte -- senhän

olitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö

niin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä -- me olemme vaarassa. Täällä

Portsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin --

ymmärrätte hän."

"Tuo kiinalainen!" sanoin.

"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen

ryhtyneen toimeen", vastasi hän. "Kuuluu niihin -- niitä on enemmän.

Laittautua tiehensä -- se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä.

Quartervayne -- hän, jonka näitte -- hän on kyllä poistunut johonkin

rauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan

täältä pääsemme. Tietäkää -- minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa,

minkä te olette täällä ollut -- niin, vaan en ole ollut sadankaan

metrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa -- turvallisessa paikassa --

tämän kadun varrella. Ja -- meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!"

"Mistä kautta te sisään pääsitte?" kysyin.

"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä", hän vastasi. "Emme ainakaan

tuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi

kylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt -- vääntäkää tuon lampun liekki ylös!

Jättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa

loppuun. Kun jätämme sen palamaan -- niin he luulevat, että me olemme

-- ainakin, että minä olen -- täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua."

Hän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään

viereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen

minua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella

olevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita

olin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen

yläpuolella olevaa pimeyttä.

"Tuonne -- noita rappuja ylös -- tuon oven kautta tuolla korkealla ja

naapuritaloon, joka on tyhjänä", hän kuiskasi. "Mutta raput eivät kestä

kahta! Lahot! -- mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta

äsken niitä alas. Minä menen edellä -- kun pääsen ylös, niin vihellän,

lähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää -- nojatkaa

sille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa."

"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment", huomautin. "Eikö

ole muuta pääsyä täältä -- mitään takaovea?"

"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella",

sanoi hän. "Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin

verroin kuin te!"

Samassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen

pujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin

kilkettä.

"Mikä se on?" kysyin.

"Revolveri", hän kuiskasi, "ei silti, että luulisin sitä tarvittavan,

mutta -- no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen

asti, että vihellän."

Hän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen

kuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän

tällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä

huoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui

hiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle

porrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta -- siellä

oli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti

paikat.

Kerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen

poikki -- siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä.

Hän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua

tekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä,

päästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo

valmistausin häntä seuraamaan.

Mutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja

työntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta

katuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn

viulunkielen tavoin.