Sekatavarakauppias

Tarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt

Portsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä

taskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että

olin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen

olisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan

käsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä

kuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille -- mielessäni

epämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin

kantohommaa, joka tuottaisi shillingin.

Shillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni

miehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa -- hän

oli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja

päällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota

ei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti

pyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse

pyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin

laukkunsa kantamisesta -- minä ottaisin sen hyvin halukkaasti

tehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo

lähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä,

näyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja

seikkailuihin.

Mies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa

matkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä

oli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas,

tanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä

oli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin

hyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta

tuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan

yksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän

kiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä

tarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse

vedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan

puski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen

olkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa

jonkun.

Siinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat

tylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä

kädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti

oli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan

liivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti

myöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion

muotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin

siitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä

tuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen

eleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi

ilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi

saada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena

viime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin

hänen luokseen.

"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?" sanoin minä osoittaen

paperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. "Te

nähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle."

Hän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä,

lihakkaissa puitteissa -- ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi,

mutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.

"Häh, mitä?" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän.

"Tekö -- työn puutteessa?" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen

ihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät

jalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli

rantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.

"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman

shillingin", vastasin kiireesti. "Joutunut tuuliajolle -- odottamatta

-- ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille -- ja voitte

luottaa minuun."

Hän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän

upotti toisen kätensä -- paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää

timanttisormusta -- housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa

täynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin

se olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun

paperilipun.

"Kuulkaahan", sanoi hän tuttavallisesti, "tuossa paperissa on nimi --

Holliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva -- Holliment. Menkää

sinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille -- tiedättehän,

kysykää Hollimentia -- sekatavarakauppiasta -- ihmiset kyllä neuvovat.

Ja antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne.

Laivani! -- Toimitatteko heti asian?"

"Heti paikalla!" sanoin. "Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen

teille hyvin kiitollinen."

"Hyvä on!" vastasi hän kummasti irvistäen. "Samat sanat!"

Hän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois

tuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut

neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! -- kymmenen minuutin

kävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin

yhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta

kääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin

höyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta -- siellä oli minun

mieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? -- ja miksi niin

kiireesti! -- niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut

lähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni -- mikä lähetys

ilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille

saattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut

syönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno),

ja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta

kirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.

Aloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta.

Kuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki

tämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni

käynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin

sitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli

halpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala -- kehnoa

paperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa

olosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani

sen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni

tuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina

vaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan

olin sekaantunut.

Pysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli

kirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:

_Lähtö eteen_.

Siinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin

ennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas

taskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin

välisille syrjäkaduille.

Portsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että

Holliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa

osassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja

oikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla

kirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia

tienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli

asetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden

yläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä

jatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka

minä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä

oli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä

nimikilvessä.

Matalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen

selällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että

Hollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa

tavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt

sellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut;

huone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen

aikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.

Ainoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli

vasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen

toimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin

vastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä

ei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen

pimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin

ilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko,

salamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti

ihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.

Vedin paperin taskustani.

"Herra Holliment?" kysyin.

"Minä se olen", vastasi mies.

"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire

joutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille", jatkoin minä.

"Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen

niin pian kuin suinkin."

Pistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä

tarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa,

että hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan

kasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa

hän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään

salaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi -- se toi

minulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä

-- ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen

harmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai

huudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan

käännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.

"Tunnetteko miehen, joka tämän teille antoi?" kysyi hän hätäisesti.

"En vähääkään", vastasin. "Outo minulle -- ja minä hänelle. Mutta

nähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin

viedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan."

"Antoiko hän teille mitään?" kysyi hän katsoen minua melkein

samanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.

"Jos teidän on tarpeellista se tietää", vastasin, "niin antoi kyllä.

Hän antoi minulle punnan."

Hän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni

takkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi

kopeloimaan sitä.

"Kuulkaapas!" sanoi hän. "Minun täytyy lähteä kaupungille -- asialle,

tuon takia!" Hän osoitti paperinpalasta, jonka oli puristanut kokoon ja

viskannut lattialle. "Minun täytyy viipyä poissa joitakin tunteja --

aivan välttämätöntä. Tehän sanoitte olevanne työtä vailla? Jääkää tänne

ja hoitakaa kauppaa siihen asti kun minä palaan -- illalla palaan.

Saatte toisen punnan -- eikä työtä ole mitään."

"Mitä täällä on tehtävää?" kysyin. "Pystynkö siihen?"

"Ei ole mitään tekemistä -- olette vain täällä", vastasi hän kiireesti.

"Pidätte vain asioita silmällä. Jos joku tulee hakemaan joitakin noista

vanhoista tavaroista, antakaa heille, mitä he haluavat, ja kysykää

heidän nimiään ja merkitkää muistiin, mitä he ovat ottaneet. Jos joku

tilaa hiiliä, niin merkitkää se tuohon kirjaan. Palaan siinä seitsemän,

kahdeksan seuduissa, että saatte rahanne."

Vain hetkisen epäröin -- kannattihan toki uudesta punnasta muutaman

tunnin ajan noin helppoa työtä tehdä.

"Olkoon menneeksi", sanoin. "Minä olen täällä siihen asti kun te

palaatte. Mutta on eräs asia."

"No?" sanoi hän, edeten ovelle päin ilmeisesti hyvin kärsimättömänä.

"Mikä on asia?"

"Päivällinen!" sanoin. "Olen sen tarpeessa."

"Ei siitä hätää", hän vastasi. "Muuan mies tuo minun päivälliseni tänne

täsmälleen kello yhdeltä -- ottakaa se. Saatte nähdä, että se välttää

teille. No, näkemiin sitten iltaan asti."

"Minä hoidan asiat", vakuutin hänelle.

Sen pitemmittä puheitta hän meni ovelle -- mutta ennenkuin astui

kadulle kurkisteli varovasti pielien takaa kumpaankin suuntaan; koko

hänen esiintymisensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli hyvin

hermostunut Sitten hän töytäsi tiehensä, ja minäkin katselin ovesta

kadulle, nähdäkseni minne hän meni Ulkona ei satanut, mutta hän hiipi

nopeasti seinänviertä pitkin, niin kuin olisi ollut aivan rankkasade,

ja pää kumarassa, hatun lieret silmille vedettyinä ja koko ryhtinsä sen

näköisenä kuin olisi lähtenyt pakoon.

Samassa hän kääntyi yhteen niistä kapeista kujista, joita niillä

seuduin on niin paljon, enkä häntä enää nähnyt. Mutta olin nähnyt

tarpeeksi asti päästäkseni varmuuteen siitä, että jos oli ollut tuon

salaperäisen paperin lähettäjä kovin hermostunut, niin kylläpä oli

vastaanottajakin melkein suunniltaan pelästynyt, enkä tiennyt miksi.

Mitä oli sinä aamuna tapahtunut noiden kahden miehen asioissa, joka

sai heidät noin suin päin pakenemaan? Jotakin ilmeisesti -- mutta en

kaikella järkeilylläni kuitenkaan olisi pystynyt arvaamaan, mitä se

oli. Vaan olihan mitä oli, minä ainakin olin romukaupan hoitajana,

jossa hommassa minun oli kulutettava koko iltapäivä, ja toinen punta

oli toivossa. Ainakin oli näin parempi kuin kuljeskella Portsmouthissa

ja miettiä, mitä sitten tekisin, kun ensimmäinen punta oli kulutettu.

Kello oli jo yli kahdentoista, eikä ennen kello yhtä tapahtunut mitään.

Istuin pienessä toimistossa ja luin sanomalehteä. Ei kuulunut ostajia;

ei tullut ketään. Mutta täsmälleen kello yhdeltä astui huoneeseen mies,

joka ilmeisesti oli jonkun läheisen ravintolan viinuri. Hän kantoi

tarjotinta, jolla oli vaatteen alla tinalautasten peitossa olevia

erilaisia astioita, puolikas paahdettua leipää ja pullo vaahtoavaa

olutta. Hänen tarjottimeltaan tuli hyvä tuoksu, ja minä siunasin

häntä mielessäni. Hän tuijotti minuun hämmästyneenä, ja minä riensin

helpottamaan hänen huolestumistaan.

"Herra Holliment on lähtenyt pois täksi iltapäiväksi", sanoin minä.

"Hän on jättänyt kaupan minun hoitooni, ja minun oli määrä saada hänen

päivällisensä."

"Hyvä on", vastasi hän ja asetti tarjottimensa läheiselle pöydälle, "ja

hyvä on päivällinen, ja toivotan hyvää ruokahalua teille".

"Samat sanat", vastasin kohteliaasti.

Hän irvisteli tuttavallisesti vastaan ja meni matkoihinsa, ja minä

olin riuhtaissut sekä vaatteen että tinalautaset tarjottimen päältä

ennenkuin hänen jykevien jalkainsa astunta oli lakannut kuulumasta

katukäytävältä. Herra Hollimentilla oli ilmeisesti hyvin ilahduttava

käsitys kodikkaasta päivällisestä, ajattelin. Siinä oli käristettyä

siankinkkua siihen kuuluvine omenakastikkeineen, perunoineen ja

vihanneksineen; oli luumupiirakkaa ja munakakkua; oli iso kimpale

hyvää juustoa. Ja sitten oli olutta -- koko pullollinen parasta

lajia, vaahtokukkuraista. Tunsin itseni aivan uudeksi ihmiseksi, kun

olin lopettanut Hollimentin päivällisen. Seikkailuni kävi perältäkin

miellyttäväksi. Niin ylellisesti en ollut useaan päivään aterioinut, ja

taskussa minulla oli punta ja toinen toivossa. Kykenisin kustantamaan

itselleni säädyllisen majapaikan ensi yöksi ja seuraavana päivänä

matkustamaan rautateitse Lontoota kohden, sen sijaan että olisin

maantietä sinne tallustellut. Kaikki tuntui todellakin sillä hetkellä

ruusunhohteiselta, ja kun vielä toimiston pöydältä löysin laatikon,

jossa oli aika hyviä sikaareja, sytytin niistä yhden ja valmistauduin

vastaanottamaan iltapäivän liiketoimia tyynenä ja hyvillä mielin.

Kun olin saamassa sikaarini poltetuksi, tuli minulle mieleen, että

Holliment olisi yhtä hyvin voinut lukita koko liikehuoneustonsa kuin

jättää minut tai ketään muutakaan sitä hoitamaan. Kello oli jo yli

kahden, eikä yksikään elävä sielu ollut astunut kynnyksen yli siitä

lähtien kun Holliment siitä oli mennyt -- paitsi tuota tervetullutta

viinuria. Aloin pitkästyä olooni. Ja ajan kuluksi tein kierroksen

huoneustossa tutkien sitä itseään ja sen sisältöä.

Matalan, majamaisen rakennuksen romurautakasoineen, köysikierukkoineen

hylkytavaraläjineen tarkastin yhdellä silmäyksellä; siinä ei ollut

juuri mitään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoisempi oli vieressä

oleva suurempi rakennus. Se näytti olevan korkea, pimeän kolkko

huone, joka suuresti muistutti kirkontornin sisustaa ja oli melkein

yhtä huonosti valaistu En saanut selville, mihin tarkoitukseen se

aikoinaan oli rakennettu. Sen lattialla oli vielä enemmän romua, tai

ainakin minusta siltä näytti, ja seinät olivat paksunaan pölyä ja

lukinverkkoja. Eräästä nurkasta alkoivat kapeat, kehnossa kunnossa

olevat portaat, joissa oli sillakkeet ja jotka kiersivät ympäri

huoneen ja häipyivät vihdoin holvin korkeimpaan pimentoon. En jaksanut

käsittää, mihin täällä rappuja tarvittiin; ei ollut mitään ovia niillä

kolmella tai neljällä sillakkeella, jotka näin, eikä näkynyt mitään

merkkiä siitä, että olisi milloinkaan ollut välikattoja kivilattian ja

tuon korkealla pääni päällä olevan laudoittamattoman katon välillä.

Mutta kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän pimeyteen, huomasin,

että rappujen yläpäässä, ihan karkeatekoisen seinän ylärajan ja siitä

alkavan paanukaton alapuolella, oli ovi tai ainakin joku aukko -- musta

luolamainen paikka.

Ja mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi

viedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan

kolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.