Kustaa III:n aikakausi
1. Jääretki.
2. Vanha parooni.
3. Emännöitsiä.
4. Pehtori.
5. Yövieraita.
6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.
7. Punainen kamari.
8. Kenen heistä pitää kuolla?
9. Pimeyden työt.
10. Löytö ja mielijohde.
11. Kuoleva vanhus.
12. Nemesis.
13. Sovinto.
14. Vanhan hovimiehen kuolema.
15. Kymmentä vuotta myöhemmin.
Kustaa III:n aikakausi.
Uuden vuoden päivää vuonna 1788 vietettiin Ruotsin hovissa rekiretkellä
Ulriksdaliin, jossa olivat osallisina kuningas, kuningatar, herttua
Kaarle puolisoineen, prinssi Fredrikki, eversti kamarijunkkari parooni
Armfelt, koko hovikunta sekä kaupungista kutsutut herrat ja naiset.
Ulriksdalissa näyteltiin komedia kuninkaan huviksi ja sen jälkeen
ajettiin Carlbergiin, syötiin illallista kasvihuoneessa ja
kokoonnuttiin lopulta kello 12:n aikaan yöllä kuninkaan huoneustoon,
jossa tanssi alkoi ja jatkui kello 4:ään aamulla. Yhdeksänvuotinen
kruununprinssi oli mukana.
Tammikuun 24 päivänä tehtiin kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi taaskin
rekiretki kello 11 aamupäivällä Hagaan ja Ulriksdaliin. Suuret
aamiaiset; sen jälkeen ranskalainen huvinäytelmä. Kello 4 iltapäivällä
palasi hovi kaupunkiin kuuntelemaan kuninkaan uutta ooperaa Kustaa
Aadolfia. Ooperan jälkeen kuninkaallisen teaterin oppilaat antoivat
lastennäytännön teaterin harjoituksia varten vasta rakennetussa
lisärakennuksessa. Sen jälkeen kokoontui hovi ja kaikki kutsuvieraat
illalliselle Kaarle herttuan huoneihin linnaan. Siellä oli kuninkaalle
valmistettu äkkiyllätys: ruotsalainen kappale hänen kunniaksensa, jossa
näytteliöinä esiintyivät muutamat herrat ja naiset kutsuvieraitten
joukosta. Illallisen jälkeen oli taaskin yllätys, varsinaiset
näytteliät esittivät ranskalaisen kappaleen, _les pointus_. Tämän
Kaarle herttuan ja parooni Armfeltin järjestämän juhlallisuuden aikana
oli kuninkaalle tarjottu _viisi_ teaterihuvitusta samana päivänä hänen
siitä ikävystymättään.
Tammikuun 28 päivänä, Kaarlenpäivänä, kuningas itse pani toimeen
rekiretken ja _bal masque'n_ [naamiohuvit] kuninkaan huoneustossa
linnassa kansaa, kaupunkilaisia ja ylimyksiä varten. Pääsö oli vapaa ja
samoin kaikki virvoituksetkin. "Kansaa oli kosolta kaikissa huoneissa,
mutta yleisöä enimmin ihmetytti se seikka, että kuningas komeili
kirjailluissa alusvaatteissa ja kultapitseillä koristetussa dominossa
keskellä talonpoikaispukuihin ja röijyihin puettua alhaista kansaa,
joka täytti huoneet löyhkällä, ahdingolla ja siivottomuudella".
Se, joka sanoo nämät sanat, on mitä siniverisin ylimys, puolueen
johtaja, joka läheltä näki kuningasvallan heikkoudet tahtomatta niitä
peitellä, mutta joka samalla katsoi paljon asioita sivulta päin, missä
katse suoraan eteenpäin olisi ollut puoltamattomampi. [Valtioneuvos ja
sotamarsalkka kreivi F. A. von Persenin Historiska Skrifter, 7 osa.]
Tämän samanaikuisen lyhyen, mutta kuvaavan tanssi- ja teaterikronikan
jälkeen kertomus siirtyköön porvarillisemmille näköaloille, joita
katselemme nähtynä vuosisatojen etäisyydestä.
Lukija siirretään, niinkuin vuosilukukin osottaa, Kustaa III:n
loistavan päivän iltaruskoon. Vielä ympäröi kultaloiston hohde tätä
kuningasta, joka oli aikakautensa loistava keskus. Vielä kultasi
aurinko taivaan rannassa kohoavia synkkiä pilviä, jotka kävivät illan
lähetessä yhä uhkaavammiksi ja ennustivat tulevia myrskyjä. Ne
onnelliset, jotka elivät vain päivän huvituksia varten, eivät nähneet
niitä, tai luulivat niitä uuden onnellisen ajan aamuruskoksi. Yhä
edelleen tanssittiin, laskettiin leikkiä, näyteltiin huvinäytelmiä,
vehkeiltiin, paneteltiin lähimäisiä, ihailtiin hyvettä ja naurettiin
hulluutta, kunnes tuulenpyörtäjäinen sai hiekka-aavikot liikkeesen ja
toi mukanansa politiikin, salaliiton, vallankumouksen, taantumuksen
ja... maaliskuun 16:nnen päivän.
Aikakausi, sisäpuoleltaan katsottuna oli valepukuinen demooni. Paljo
pintaa, vähän syvyyttä, paljo vihaa ja vähä rakkautta! Ruotsin
historiassa ei ole ollut toista aikakautta, joka olisi ollut niin
täynnä kunniata häpäisevää myrkkyä, eikä milloinkaan ole paremmin
osattu ruusuihin kätkeä syvyyden kurimusta. Olihan silloinkin
vilpittömyyttä niinkuin kaikkina aikoina; olihan olemassa rakkautta,
olihan alttiiksiantamusta, olihan ajatustavan jaloutta ja korkeita
päämääriä, joita vailla ei mikään inhimillinen yhteiskunta voi pysyä
pystyssä. Mutta nämä hyveet pakoitettiin ehdoin tai ehdottomasti
teeskentelemään. Ainoastaan aliluokan riveistä tai lastenkamarista
saattoi tavata yksinkertaisuutta sanan hyvässä merkityksessä:
teeskentelemätöntä luontoa. Kaikki, jotka kävivät sivistyneitten ja
elämistaitoisten vaatimuksilla, olivat puristettuina ajan pakkoröijyyn,
ei ainoastaan puheessa ja kohteliaisuussäännöissä, vaan koko
elämänkatsomuksessaan. Kustaa III:tta on vääryydellä syytetty kaikesta
siitä teeskentelystä, pintapuolisuudesta ja kevytmielisyydestä, joka
rumensi hänen aikakauttansa; sitä esiintyi jo ennen häntä vapaudenajan
väsähtäneessä reaktsionissa Karoliinisen ajan raudankovuista vakavuutta
vastaan. Ennen häntä oli Kaarlo Kustaa Tessin. Mutta Kustaa III:nnen
hallitessa ja juuri häneen itseensä yhtyi kaikki se hienostuksen
ulkoloiste, jota tarvittiin maailman maskeraadissa valkeuden enkelin
näyttelemiseksi. Kuningas oli esikuvana, kuningas joutui uhriksi.
Ajanhengen demoonisuus ei ilmennyt niin paljo uskon kuin
ihanteellisuuden puutteessa. On kyllä totta, että Jumalaan ei uskottu;
hänen sijaansa pantiin "taivas", "luonto", "kaitselmus" tai "kohtalo";
mutta ehdottomasti uskottiin järkeen. Uskottiin hyveesen, joka oli
ihmisen omaa vanhurskautta, ja ihmisrakkauteen, joka korulauseiden
vaahdosta paljastettuna näyttäytyi vain kylmäksi tunteellisuudeksi.
Uskottiin sulon viehkeään voimaan, terveesen ymmärrykseen,
kaunopuheliaisuuteen, taiteesen, kaunoaistin koulussa kasvatettuun
neroon, kuitenkin aina sillä ehdolla, että näiden ihanteellisten
voimien tuli nöyrästi alistua hyväksytyn säännön alle. Sääntö on,
samoin kuin tulikin, hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Herraksi
tultuaan se tappaa aatteen, sillä se tappaa vapauden. Suurilla sanoilla
leikittiin, niin kuin pelimarkoilla. Järjen aikakausi vajosi aina
taikauskoon saakka. Valistuksen aikakausi uskoi samalla kertaa kaikkea
eikä mitään. Siihen tyhjään sijaan, joka sieluihin jäi, syöksyi
kummituksia. Pariisi kielsi Jumalan ja uskoi Cagliostroon. Tukholma
teki toivioretkiä Lehnbergin koreista saarnoista neiti Arvidssonin
korttipelin ääreen. Miten on selitettävä, että aikakausi, joka oli
kaikkea ihanteellista sisällystä vailla, kuitenkin loi niin
ihastuttavan jälkiloisteen tuleviin sukupolviin, että heistä maaliskuun
16 päivä tuntui auringonlaskulta ja että Tegnér runoilian oikeudella
saattoi sanoa Kustaa III:n päivistä: "Mit' oisimme, jos niit' ei ollut
ois?" [Hvad vore vi, om de ej funnits till?]
Me seisomme jälkimaailman perspektiivin edessä, joka kuvaa pilvisenkin
päivän auringonnousun ja -laskun punertavaksi; sitä vastoin ei
kenenkään mielikuvitus väritä sen polttavaa keskipäivän korkeutta. Me
seisomme edellisen ja seuraavan aikakauden vertauskohdassa;
toisella puolen Kaarlo XI, joka pingotti ketjuja katujen poikki
jumalanpalveluksen kestäessä, ja toiselta puolen Kustaa III, joka
julisti omantunnonvapauden, -- Aadolf Fredrik, joka sai vapisten pelätä
neuvoston nimileimasinta, ja hänen poikansa, jolla oli rohkeutta itse
olla kuninkaana; -- Helsingin antauminen ja sen rinnalla Porrassalmen,
Partakosken, Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen urotyöt, sekä lähinnä
jälkeen taas varjonarka, synkkä holhoushallitus, verityöt Ranskassa ja
Kustaa IV Aadolf loistavaan isäänsä verrattuna. Näissä vertauksissa ei
ole niinkään vähän harhakuvia; Kustaa III:n aika ei olisi empimättä
niitä tunnustanut. Mutta on niissä paljon totuuttakin. Elämänilo on
inhimillinen tarve, kansat tuntevat virkistyvänsä, kun kerrankin saavat
hengittää vapaasti, unhottaa menneet murheet ja tulevaiset vaarat,
voidakseen antautua hetken mielivaikutteiden alaiseksi. Ruotsi tunsi
Kustaa III:n hallitessa tuollaisia kevytmielisen, huolettoman levon
hetkiä, jolloin se lauloi Bellmanin mukana ja Lidnerin keralla uneksi
sulkevansa maailman syliinsä. Kustavilaisen ajan totuus ilmeni
kuninkaalle huudetuissa eläköönhuudoissa vuosien 1772 ja 1786 välillä,
tänä onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden
iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.
Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat hajosivat
kukin tahollensa. _"La piéce est finie, allons souper!"_ [Näytelmä on
lopussa, käykäämme aterioimaan.]
Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä? Sukkeluuden,
elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja häijynkurisuuden
sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan rehellisemmästä, vaan
samalla myöskin karkeammasta tavasta kulkea kyynärpäillä sysimällä
eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia kustavilaisia, jotka pitivät
tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä, eivätkä koskaan olisi
mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina kohteliaasti hymyillen
kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen itsellensä kuitenkin oikeuden
nauraa hänen kustannuksellansa seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan
katsantokannan tyhjyys ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa
jutuissa Bellmanista, rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja
lukkareista, samalla kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät
paikoillaan ihmisten huulilla. Ylistetty filosofia, josta Leopold
sanoo, että "harmaantunut filosofi on ihmiskunnan kuningas", hukkui
oman kieltämyksensä tyhjyyteen. Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja
Mozartin mukana; uusia siemeniä iti erämaan hiekassa. Mutta niin
läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n, Kustaa III:n, Voltairen ja
Rousseaun aikakauden elämänydin, että kaikista näistä suurista sanoista
ja loistavista tulevaisuudentoivoista ainoastaan kaksi puhkesi
kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen jälkeen, -- luonnontiede, sen
helmalapsi, ja vapaudenaate, sen nuoruuden unelma, nämätkin molemmat,
ei _sen johdosta_, vaan _siitä huolimatta_, että ne olivat itäneet ajan
hiekassa.
Mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa? Loiskiva laine, joka ehtyy erämaassa.
Mitä on Jumalan tietoisuutta kieltävä aikakausi? Rannaton meri,
määrätöntä haparoimista, voimatonta uhmaa. Kustavilainen aikakausi oli
vain loistava valhekupla, joka luuli kuvastavansa vuosisatojen
totuuksia ja perustavansa uuden ajanlaskun, mutta joka haihtui
verivirtaan ja jonka _täytyi_ haihtua, niinkuin kaikki ikuisuudeton
katoaa olemuksen tyhjyyteen.
Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi
pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät
viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun
kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi
runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi
auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on
nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia,
käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.