1.
Arkkiherttuatar Maria Antonian syntymä. -- Hänen kasvatuksensa. --
Ranskan tuleva kuningatar jättää kotinsa.
Puoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä
1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon
tuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä
kuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi.
Tämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten
vainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.
Hänen vanhempansa olivat Toskanan Frans Stefan ja Itävallan Maria
Teresia. Kasteessa hän sai nimen Maria Antonia Josefine Johanna.
Elämä Maria Teresian hovissa oli yksinkertaista, melkeinpä
porvarillista. Hovisäännöt eivät tosin olleet vieraita Burgissa ja
Schönbrunnissa, mutta ei niillä erityisempää merkitystäkään ollut.
Jos eivät hovisäännöt olleet rasittavia, niin eipä toiselta puolen
perhe-elämälläkään ollut erittäin huomattavaa sijaa Marie Antoinetten
vanhempain kodissa.
Ranskan kuningatar puheli ilolla lapsuutensa päivistä; kumminkin
näyttää siltä kuin olisi hänen isänsä keisari Frans ollut
lapsensydämelle läheisempi kuin hänen äitinsä.
Tottuneena hallitsemaan ja saamaan käskynsä täytetyksi, osasi
keisarinna täydesti perheensäkin suhteen säilyttää kunnioitusta
vaativan aseman. Lasten häntä kohtaan tuntema pelko tukahdutti heidän
rakkautensa. Ei koskaan sattunut, että he hänen läsnäollessaan olisivat
unhottaneet hallitsijattaren seisovan heidän edessään.
Politiikalta ja hallitustoimilta ei Maria Teresia joutanut paljoa
pitämään huolta lapsistaan.
Henkilääkäri lähetettiin joka aamu tutkimaan arkkiherttuain
ja -herttuattarien terveydentilaa. Heidän huoneestaan hän lähti
keisarinnan luo, joka pienimpiin yksityiskohtiin saakka tiedusteli
lastensa vointia. Mutta itse näki hän aika-ajoin heidät tuskin useammin
kuin kerran viikossa.
Heidän kasvatuksensa uskottiin hovimestareille ja kotiopettajille. Nämä
äiti itse valitsi ja valinnassaan osottikin suurta huolellisuutta;
suurin piirtein määräsi hän sitäpaitsi opetuksen kulun. Mutta
suunnitelmiensa täytäntöönpanoa hän vain poikkeustapauksissa valvoi. Ja
opettajattaret, joiden ei tarvinnut peljätä äidillistä silmälläpitoa,
olivat useimmiten liian helläkätisiä keisarillisten lasten suhteen.
Marie Antoinetten ensimäinen naispuolinen opettaja sai eron, kun Maria
Teresia eräässä tilaisuudessa tuli huomanneeksi, että kirjoituskokeet,
joiden ilmoitettiin olevan hänen tyttärensä työtä, olivat
opettajattaren itsensä suorittamia.
Kreivitär von Brandeisen, joka tuli eronsaaneen sijaan, piti paljon
oppilaastaan, joka palkitsi hänen sydämelliset tunteensa; mutta hänkin
oli liiaksi hemmotteleva lasta kohtaan. Kun hän joskus yritti näyttää
ankaralta ja luki nuhdesaarnan suosikilleen, niin saattoi jo pelkkä
herttainen vastaus tai hyväily tehdä hänet lauhkeaksi ja myöntyväiseksi
kuten ennen.
Tämän naisen johdettavana oli Marie Antoinette kunnes täytti
kaksitoista vuotta; itse hän piti suurena onnettomuutena, että hänet
liian myöhään uskottiin tämän naisen huostaan, ja että hänen liian
aikaisin täytyi tästä erota.
Kreivitär Lerchenfeld, joka tuli rouva Brandeisenin jälkeen, oli paljoa
ankarampi sekä luonteeltaan melkoista lujempi. Mutta hänellä oli heikko
terveys, hän oli tavan takaa pahalla päällä eikä sentähden soveltunut
tuolle hilpeälle, pienelle tytölle.
Runoilija Metastasio opetti Marie Antoinettelle italiankieltä ja Gluck
oli hänen soitonopettajansa; rakkaus tuohon taiteeseen säilyikin Marie
Antoinettessa kautta koko hänen elämänsä.
Toisissakin aineissa oli Marie Antoinettella eteviä opettajia. Soittoa
ja italiankieltä lukuunottamatta ei hän kumminkaan ollenkaan edistynyt.
Hänen äitinsä valittaa kirjeissä, että hänen nuorin tyttärensä ei
laisinkaan käyttänyt opettajainsa neuvoja hyödykseen.
Arkkiherttuatar "Antonia", joksi häntä kutsuttiin Wienissä, tavasi
hirveän huonosti, ja hänen käsialastaan oli vaikea saada selvää. Hänen
piirustuksiaan täytyi opettajattarien aina parannella, ennen kuin niitä
uskallettiin viedä äidin nähtäväksi. Maantieteessä oli hän
taitamattomampi kuin moni alemman kansan lapsi. Ei ainoastaan
maailmanhistoria, vaan hänen oman maansa ja oman sukunsakin historia
oli hänelle miltei kokonaan tuntematon.
Häneltä ei niin paljoa puuttunut kykyä kuin halua oppimiseen, mutta
hänen taitamattomuutensa, joka ei tietysti voinut pysyä salassa, antoi
Ranskassa aihetta siihen luuloon, että hänen ymmärryksensä laita olisi
vähän niin ja näin.
Mutta jos hänen tietonsa olivatkin suuressa määrin puutteellisia, niin
oli hänen sen sijaan varsin helppo perehtyä seurustelutaitoon.
Jo lapsena ihastutti hän kaikkia kauniilla ja luontevalla
esiintymistavallaan. Kansan seassa liikkuessaan voitti hän kaikkien
sydämet sulollaan ja hyvyydellään.
Keisari ja keisarinna rakastivat kumpikin musiikkia; milloin aika antoi
myöten viettivät he illat Schönbrunnin suuressa musiikkisalissa.
Pianoja ja harppuja oli pitkin seinustoja. Gluck ja Haydn soittivat,
Metastasio luki ääneen. Keisarilliset lapset saivat usein silloin olla
saapuvilla.
Tämmöisenä iltana Mozart teki tulonsa suureen maailmaan.
Kynttiläin loistavan valon häikäisemänä ja tottumattomana liikkumaan
vahatuilla lattioilla, kaatui hän pitkälleen, kun oli mentävä
kumartamaan keisarinnalle.
Hovimiesten mielestä hän oli kömpelö ja saamaton, ja he nauroivat hänen
vahingolleen. Ei kukaan yrittänyt auttamaan häntä, ennen kuin
arkkiherttuatar Antonia riensi lattian yli, auttoi pienen taiteilijan
ylös ja lohdutti häntä.
Maria Teresian poliittiset toimet estivät häntä, kuten sanottu,
yksityiskohtaisemmin pitämästä huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta
maailman silmissä hän kumminkin tahtoi esiintyä lapsistaan huolehtivana
äitinä. Jos saapui eteviä matkustajia Wieniin, kutsui keisarinna heidät
linnaan, ja semmoisissa tilaisuuksissa näyttäytyi hän vierailleen
lukuisan perheensä ympäröimänä. Hän pani hyvin suurta arvoa siihen,
että sanomalehdet silloin tällöin julkaisivat kirjoituksia, joissa
kerrottiin prinssien ja prinsessojen lahjakkaisuudesta, ja että kansa
puhui keisarillisten lasten hyväsydämisyydestä ja ymmärtäväisyydestä
sekä uskoi heistä hyvää.
Hänen uskolliset alamaisensa juttelivat ilomielin viehättävistä
piirteistä, joita arkkiherttuattaresta kerrottiin. Kun esimerkiksi
Antonia eräänä talvipäivänä lahjoitti säästämänsä tukaatit köyhille,
kulki kertomus tästä suusta suuhun. Ja koko Itävallassa tiedettiin
kertoa erinomaisista vastauspuheista, joita hän ja hänen sisarensa
olivat muka pitäneet.
Tosi on, että keisarinnan tyttäret erinäisissä tilaisuuksissa lukivat
julki latinankielisiä puheita, mutta kansa ei tiennyt, että nuoret
tytöt eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä lukivat.
* * * * *
Ranskan hallitsijasuvun oli täytynyt läpi vuosisatojen puolustaa
valtaansa Habsburg-sukua vastaan, joka -- halliten Itävaltaa, Espanjaa
ja Hollantia -- ympäröi naapurivaltakuntaa kolmelta taholta kuten
muuri. Tämän muurin murtaminen oli kauan ollut Ranskan kuningasten
silmämääränä. Ranskan kansa oli vanhastaan tottunut pitämään Itävaltaa
perivihollisenaan.
Sittemmin oli asema kumminkin vähä-vähältä muuttunut. Richelieun ja
Mazarinin valloitukset, Ludvig XIV:nnen voitot niin hyvin kuin tappiot
olivat uudesti muodostaneet Euroopan kartan. Habsburg-suku oli
ainiaaksi karkoitettu Espanjasta. Samaan aikaan oli uusi suurvalta,
Hohenzollern-suku, noussut Saksassa. Ja merkkejä oli alkanut näkyä,
jotka viittasivat siihen, että Ranska ja Itävalta halusivat unhottaa
kaikki vanhat eripuraisuudet.
Maria Teresian isä, keisari Kaarle VI, oli tehnyt ensimäisen
lähentymis-yrityksen. Kardinaali Fleury -- Ranskan pääministeri Ludvig
XV:nnen alaikäisyyden aikana -- ei näyttänyt olevan haluton tarttumaan
ojennettuun käteen. Mitä nuoreen keisarinnaan tulee, niin oli hänen ja
Preussin kuninkaan välillä vallitsevan vihollisuuden tähden täysin
otaksuttavaa, että hän tämmöistä liittoa toivoi.
Käydessään sotaa Ranskaa ja Preussia vastaan tarjosi hän Ranskalle
erityistä rauhaa. Ja kun rauha oli saatu aikaan, jatkoi hän
tuttavallista lähentelyään.
Maailmanhistoria kertoo ankaran siveellisen Maria Teresian menneen
kiihkossaan niin pitkälle, että kirjoitti kirjeen Ludvig XV:nnen
rakastajattarelle, Madame Pompadourille, nimittäen häntä siinä
"Rakkaaksi ystävättärekseen". Keisarinna on yksityiskirjeessä kieltänyt
tämän väitteen todenperäisyyden. Mutta mitä hän itse ei pannut toimeen,
siitä piti huolen kreivi Kaunitz, hänen uskottu neuvonantajansa.
Vaikkei sillä kertaa päästy kohteliaisuuden-osotuksia pitemmälle, ei
Ranska kumminkaan näyttänyt olevan kylmäkiskoinen Itävallan
ystävyydenvakuutuksille. Ja 1756 solmi Ludvig XV Maria Teresian kanssa
sen liiton, joka kantoi seitsenvuotisen sodan helmassaan.
Keisarinna halusi vastaisuudenkin varalta säilyttää tämän liittolaisen,
jonka hän nyt oli saanut. Sodan loputtua heräsi hänen kunnianhimoisessa
ja toimeliaassa sielussaan ajatus aviollisesta yhteydestä näitten
molempien ruhtinassukujen välillä.
Kuningas Ludvig ja hänen ministerinsä Choiseul taipuivat ilolla tähän
tuumaan, ja Maria Teresia valitsi nuorimman tyttärensä Ranskan
tulevaksi kuningattareksi. Hän toivoi, että Marie Antoinetten kauneus
saavuttaisi suuremman vallan naapurivaltakunnan yli kuin mihin hänen
omat sotajoukkonsa milloinkaan kykenisivät.
Naimaliitto itävaltalaisen arkkiherttuattaren ja Ranskan tulevan
kruununprinssin välillä oli päätetty jo aikoja ennen kuin kihlaus
julkaistiin.
Antonian täytettyä yksitoista vuotta saapui nerokas madame Geoffrin
vierailemaan Wieniin; keisarinna otti hänet täällä hyvin armollisesti
vastaan ja esitti hänelle kaikki tyttärensä.
Madame Geoffrin mielistyi suuresti nuorimpaan prinsessaan.
"Mikä kaunis lapsi", lausui hän, "minä mielelläni ottaisin hänet
mukaani."
"Ottakaa vain", sanoi Maria Teresia hyvillään. "Ottakaa hänet
mukaanne."
Hän antoi rouva Geoffrinin varsin selvästi ymmärtää, että hänestä olisi
mieluista, jos tämä kirjallisuutta suosiva nainen tahtoisi Pariisin
salongeissa ottaa pienestä prinsessasta puhuakseen ja sanoisi, että
prinsessa oli hänestä kaunis.
Rouva Geoffrin täytti innokkaasti keisarinnan toivomuksen. Ja
seurauksena tästä oli, että Ranskan pääkaupungissa seuraavana talvena
huomio kääntyi tulevaan kruununprinsessaan ja puhuttiin hänen
viehättävästä olennostaan. Ludvig XV hankki lähettiläänsä kautta
tietoja hänen kehityksestään. Muuan kuuluisa taiteilija lähetettiin
Wieniin maalaamaan hänen muotokuvansa.
Ja kun se oli saatu valmiiksi, oli kuningas niin innokas näkemään sitä,
että maalarin täytyi lähettää poikansa Versaillesiin, saadakseen
perille kuvan niin pian kuin mahdollista.
Maria Teresia hankki tyttärelleen kaikki, mikä saattoi olla
valmistukseksi hänelle uusia oloja varten. Hänen oli laittaminen
tukkansa ranskalaiseen tapaan, ja hänelle hankittiin ranskalaisia
opettajia.
Muuan ranskalainen näyttelijä otettiin luennoitsijaksi
arkkiherttuattarelle. Tällä miehellä oli huono maine, ja hänen vaalinsa
herätti tyytymättömyyttä Ranskan hovissa.
Wienissä olevalle lähettiläälle annettiin toimeksi huomauttaa
keisarinnaa tästä opettajanvaalista. Näyttelijä sai eron, ja Maria
Teresia pyysi, että pappismies Ranskasta lähetettäisiin hänen hoviinsa.
Toulousen arkkipiispan puoltolauseella tuli apotti Vermond valituksi.
Saavuttuaan Wieniin laati hän täydellisen opetussuunnitelman, jonka
keisarinna hyväksyi. Hän tahtoi opettaa arkkiherttuattarelle
uskonnoppia, Ranskan historiaa, antaa hänelle yleiskatsauksen Ranskan
kirjallisuudesta ja kiinnittää hänen erityisen huomionsa Ranskan
kieleen ja oikeinkirjoitukseen.
Niin vilpitön kuin apotin tahto olikin, ei hänkään saanut oppilaassaan
opinhalua herätetyksi. Hän lausuu muistokirjoitelmissaan:
"Minun oli mahdotonta saada arkkiherttuatarta syventymään mihinkään
aineeseen, vaikka hyvin huomasin, että hänellä kyllä olisi ollut kykyä
siihen, jos hän vain olisi tahtonut."
Maria Antonia ei ollut kymmentä vuotta täyttänyt, kun hän kadotti
isänsä.
Frans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman
poikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda
tyttärensä Antonian luokseen.
"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta", sanoi hän
liikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.
Joitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa
hääpöydän ääressä.
Hänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä
kovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat
koettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon
kolauksen rinnalla.
Ajan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut
heikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut
Maria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.
Hän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän
ompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti
tyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.
"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten
osalle", sanoi hän. "He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan
minutkin unhottamaan."
Maria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan
hovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema
saanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka
epävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta
oli hallitsijattarena nouseva.
Hän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä
ohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen,
kaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle
kirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria
Antonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut
kärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi
tapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:
"Muista minua, kun pahat päivät päällesi tulevat."
Toisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja
turvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen
kanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa
muodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan
velvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.
Maria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei
käsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään
velvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli
kaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ
oli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.
Hänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan
vihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli
myöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta
tämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin
tavaton sulo.
Läheni kotoa eroamisen hetki.
Häät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia
pidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.
Kaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin
loistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana
kuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään
että häntä itseään.
Eräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa
nähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.
Maria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen
tulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta
mielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.
"Sanokaa", lausui hän eräänä päivänä, "tuleeko tyttäreni Antonia
onnelliseksi?"
Gassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut
vastata.
Keisarinnan toistettua kysymyksensä lausui hän viimein:
"Kaikilla hartioilla on ristinsä kannettavana."
Häitten edellisenä aikana saattoi Maria Teresia tuskin nähdä tytärtään
silmiensä täyttymättä kyynelillä. Hän siirrätti tyttärensä vuoteen
omaan makuukammioonsa. Hän otti tyttärensä polvilleen, suuteli hänen
vaaleata tukkaansa ja hänen silmiään, puhui hänelle hänen
tulevaisuudestaan ja pyysi, ettei hän unohtaisi Itävaltaa, vaikka
Ranska tästä lähin oli oleva hänen maansa.
"Kuinka iloinen olisinkaan, jos saisin pitää sinut luonani", sanoi hän,
"mutta minä mukaudun oloihini Itävallan etujen ja sinun onnesi tähden,
jonka nyt toivon olevan lujalla perustuksella. Kirjoita usein minulle,
minä kyynelillä kostutan kirjeitäsi. En tosin vedä vertoja madame de
Sévignélle kirjoittamisessa, mutta minä rakastan sinua yhtä paljon kuin
hän rakasti tytärtään."
Juhlallinen naimatarjous tehtiin 16. päivänä huhtikuuta 1770 Ranskan
lähettilään, markiisi de Durfortin kautta. Seuraavana päivänä luopui
arkkiherttuatar kaikista oikeuksistaan Itävallan kruunuun.
Keisarillinen kieltäymyskirja allekirjoitettiin Hofburgin linnassa
Wienissä.
Keisarillinen perhe, hoviseurue, aateli, lähetyskunnat täyttivät salit
ja ympäröivät valtaistuinta. Kaikki olivat koolla, kun keisarinna astui
sisään nuoren morsiamen kanssa. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja Maria
Teresia oli valtavasti liikutettu; hänen kätensä vapisivat niin, että
hän tuskin saattoi liikuttaa kynää.
Sen jälkeen kirjoitti Maria Antonia nimensä alle. Hänkin oli syvästi
liikutettu ajatellessaan, että hänen oli lähteminen rakkaasta
kodistaan.
Huhtikuun 21. päivänä jätti hän Itävallan pääkaupungin. Hänen äitinsä
ei tahtonut päästää häntä sylistään. Nyyhkytykset tukahuttivat hänen
äänensä. Antonian täytyi riistäytyä hänen sylistään, rientää ulos
linnasta palvelijain ja ystävättärien keskitse.
Hän heittäytyi vaunuihin, jotka töin tuskin pääsivät liikkumaan
tungokseen asti täytetyitä katuja pitkin. Eräs silminnäkijä kertoo,
että "Itävallan pääkaupunki silloin oli näöltään kuin surun kuva".
Kaikkialta kuului nyyhkytyksiä. Ihmiset olivat lohduttomia hänen
lähtönsä takia.
"Koko kaupunki", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, "oli
kokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli
hän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat
kyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin
käsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta
katsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei
ollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa
kansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä
lausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut
kyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin."
Maria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan
sitä mistä hän nyt oli luopunut -- itki astuessaan uuteen elämänsä
vaiheeseen.
2.
Maria Antoinetten matka. -- Vastaanotto Ranskassa. --
Hääjuhlallisuudet.
Maria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin,
Augsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö
koolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta
tulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen
rakastettava käytöstapansa ihastusta.
Kulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki,
joutui hän kokonaan pois tolaltaan. "Teitä en saa nähdä enää koskaan",
huudahti hän katkerasti itkien.
Ranskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten
rakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta,
joista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa
seuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia
naisia varten.
Täällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan
uuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka
hänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan -- yksin paita, sukat ja
kengätkin olivat vaihdettavat.
Hänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui
esiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie
Antoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin
millänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä
olemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.
Samassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta:
he tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.
Marie Antoinette syleili heitä kaikkia, itki, lähetti rakkaita
terveisiä äidilleen, sisarilleen ja ystävilleen.
Viimein kääntyi hän ranskalaisnaisten puoleen.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "nämä kyyneleet tarkoittavat perhettäni
ja isänmaatani, jonka olen jättänyt. Tästä lähin en unohda, että olen
ranskalainen prinsessa."
Vastaanottoa, joka tuli hänen osakseen Ranskassa, ei voi sanoin
kuvailla. Niin kuin hän Saksassa oli rakastettu, niin voitti hän Reinin
toisellakin puolella kaikkien sydämet missä ikänä kulki; ollen
viisitoista-vuotias, valkoverinen ja hieno sekä kantaen viattomuuden
leimaa otsallaan, suoriutui hän voittajana, huolimatta ranskalaisten
ennakkoluuloista Habsburg-suvun suhteen.
Hänen miellyttävä esiintymisensä ja rakastettavuutensa herätti
kaikkialla oikean ihastuksen myrskyn. Maalaisväestöä riensi kaikilta
maan ääriltä häntä katsomaan. Tiet peittyivät kukkasilla. Nuoret tytöt,
puettuina kauneimpiin pukuihinsa, ojensivat kukkavihkoja hänelle.
Ihmiset tungeskelivat hänen vaunujensa ympärillä. Ja kun he näkivät
Marie Antoinetten kasvot, kuului huudahdus ikäänkuin yhdestä suusta:
"Oi, miten kruununprinsessamme on kaunis!"
Strassburgissa -- Ludvig XIV:nnen valloittamassa kaupungissa -- oli
Ludvig XV:nnen erityinen lähetystö häntä vastaanottamassa. Kanuunain
jyristessä ja kellojen kumistessa ajoi hän tähän vanhaan kaupunkiin.
Kunniaportteja ja riemukaaria oli pystytetty useimmille kaduille, joita
myöten hän kulki. Kaupungin naiset sirottivat kukkia, paimenettariksi
puettuina tarjosivat he hänelle omenia. Kansanjuhlia pantiin toimeen.
Suihkukaivot täytettiin viinillä, ja köyhille jaettiin lahjoja.
Sillä välin kuin Marie Antoinette, kansan osottaessa riemuaan, mutta
hänen sydämensä rauhattomasti sykkiessä, lähestyi matkansa päämäärää,
kokoontui kuninkaallinen perhe Compiègneen vastaanottamaan häntä.
Ludvig XV eritotenkin oli hyvin utelias näkemään tulevaa miniäänsä.
Marie Antoinette oli tuskin ennättänyt nähdä kuninkaan, kun hän jo
syöksyi ulos vaunuista ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.
Kuningas Ludvig katseli häntä enemmän uteliaisuudella kuin isällisellä
mieltymyksellä. Hänestä Marie Antoinette oli kauniimpi kuin hän oli
odottanut, paljoa kauniimpi kuvaansa, joka oli kuninkaalle lähetetty.
Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä. Marie Antoinette punastui
kuninkaan häntä hyväillessä ja uteliaasti tähystellessä.
Kruununprinssi seisoi sillä välin kuninkaan vieressä. Hän oli vielä
enemmän hämillään kuin nuori morsian. Rauhattomasti huojutteli hän
yläruumistaan, keksimättä ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.
Viimein toipui hän seuraamaan ranskalaista hovitapaa: ääneti ja
kylmästi suuteli hän morsiantaan oikealle poskelle.
Riemuitsevien kansanjoukkojen ympäröimänä ajoivat kuninkaalliset
Compiègnestâ Saint-Denisiin. Kruununprinsessa esitettiin Ludvig XV:nnen
lähinnä vanhimmalle tyttärelle Louiselle, joka oli vetäytynyt tässä
kaupungissa sijaitsevaan karmelilaisluostariin. Sen jälkeen
matkustettiin "La Muetteen", jossa häntä vastassa tulivat hänen pienet
natonsa, prinsessat Clotilde ja Elisabeth. Myöhään illalla saapui hän
vihdoinkin Versaillesiin.
Seuraavana päivänä -- toukokuun 16. -- oli vihkiäisten määrä tapahtua.
Kello kymmenen aamulla astui Marie Antoinette linnan marmorisaliin.
Kruununprinssi vastaanotti hänet, kuningas astui häntä vastaan. Seurue
ympäröitsi hänet, ja niin lähdettiin kuninkaallisen linnan kappeliin.
Polvistuneina ja syvän mielenliikutuksen valtaamina vannoivat nuo kaksi
liittokumppania toisilleen uskollisuutta alttarin juurella.
Ennen vihkiäisiä allekirjoitettiin avioliittovälikirja. Taikauskoiset
muistelivat jälkeenpäin, että morsian oli tipauttanut mustetäplän, joka
peitti puolet hänen nimikirjoitustaan.
Tuskin olivat vihkiäismenot päättyneet ennen kuin alkoi hirvittävä
rajuilma.
Versaillesissa oli hommattu juhlavalaistusta ja ilotulitusta. Suuri osa
Pariisin väestöä oli rientänyt sinne nähdäkseen kuninkaallista
hääsaattuetta. Mutta bengaalitulia ei voitu laisinkaan sytyttää,
ilotulet hukkuivat sateeseen. Uteliaat ihmisjoukot, jotka vyöryivät
linnapuiston läpi ja katuja pitkin, pakenivat hurjassa sekasorrossa
vesiryöppyjen, salamien ja ukkosenjyrähdysten seuraamina.
Linnan saleissa juhlaa tosin vietettiin kuninkaallisella loistolla ja
komeudella, mutta noiden upeiden huoneiden yläpuolellakin asusti
rajuilman taivas raskaana ja painostavana.
Maria Teresiaa kunnioittaakseen oli kuningas määrännyt, että Lothringin
ruhtinattaren, keisarinnan serkun ja Marie Antoinetten ainoan Ranskassa
olevan sukulaisen tuli saada sijansa kohta kuninkaallisten prinssien ja
prinsessojen vieressä.
Ranskalaiset herttuattaret ja korkeampi aateli ottivat tästä kovin
pahastuakseen.
Useat herttuattarista jäivät pois tanssiaisista, toiset epäsivät
itsepintaisesti Lothringin ruhtinatarta tanssimasta ennen heitä.
Kuninkaallinen käsky vasta saattoi heidät kuuliaisuuteen; ja kohta
tanssin jälestä pyysivät he vaununsa ja ajoivat kotia Pariisiin.
Koko joukko loistavia hovijuhlia seurasi hääpäivän perästä. Komeat
puvut, välähtelevät koristukset, muhkeat vaunut, kalliitten ruokien
alla notkuvat pöydät, juhlallinen valaistus, kaikki tämä oli
surullisena vastakohtana pääkaupungissa ja maaseudulla vallitsevalle
asiaintilalle, missä kansa kärsi leivän puutetta. Mutta siitä
huolimatta riennettiin joka ilta Versaillesiin ihailemaan niitä neljää
miljoonaa lamppua, jotka leijailivat linnan puistossa ja kimottivat
kuten tähdet valoisassa yössä.
Juhlia kesti yhtämittaa neljätoista päivää.
Vasta kun soitto taukosi ja bengaalitulet sammuivat, ennätti kansa
saada tiedon, että juhlallisuudet olivat maksaneet kaksikymmentä
miljoonaa frangia.
Nämä kaksikymmentä miljoonaa oli tuhlattu valtionrahastosta, mutta
olivat tietysti vielä maksamatta.
Kun Versailles oli lopettanut, tahtoi Pariisi viettää vihkiäisiä
kansanjuhlalla. Oli aikomuksena polttaa ilotulitus Ludvig XV:nnen
kentällä.
Valitettavasti ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin varokeinoihin.
Bengaalitulet onnistuivat huonosti. Syntyi hirmuinen tungos. Poliisia
ei ollut saapuvilla. Pääkaupungin kaarti, joka oli vajalukuisena läsnä,
koetti ylläpitää järjestystä, mutta ei voinut mitään kansajoukolle.
Taskuvarkaat, jotka olivat liikkeellä valvomassa etujaan, lisäsivät
hämmennystä. Tuli pääsi valloilleen. Telineet, jotka ympäröivät Ludvig
XV:nnen kuvapatsasta, paloivat. Useat tallautuivat tungoksessa
kuoliaaksi, toisia tungettiin veteen ja moni sai haavoja.
Kolmekymmentäkaksi ihmistä löydettiin ruumiina.
Kruununprinsessa oli aikeissa lähteä Pariisiin katselemaan
ilotulitusta. Matkalla kuuli hän kerrottavan onnettomuustapauksesta.
Kaikki, mitä hänellä oli rahaa, antoi hän heti jaettavaksi
hätääkärsiville. Yhtä lannistunut kuin kruununprinsessa oli
kruununprinssikin tapauksen johdosta, joka niin onnettomalla tavalla
päätti vihkijuhlat. Hän lähetti koko kuukausi-eläkerahansa Pariisin
poliisimestarille, pyytäen häntä lievittämään hätää.
Muutamat prinsseistä ja osa aateliakin seurasi hänen esimerkkiään.
Mutta suru oli yleinen pääkaupungissa, ja hyväntekeväisyys kykeni
ainoastaan osiksi lievittämään sitä. Ja monet olivat tässä surullisessa
tapauksessa näkevinään onnettoman tulevaisuuden enteitä.
3.
Olot Versaillesin hovissa. -- Vauguyonin herttua. -- Ludvig XV:nnen
tyttäret. -- Kruununprinssi ja hänen päiväkirjansa.
Harvoin lienee mikään hovi siinä määrässä kuin se, johon Marie
Antoinette nyt teki tulonsa, ollut vihan ja eripuraisuuden, katkerien
puolueriitojen, halpamielisten ja katalien juonien sekä suunnattoman
vallanhimon esineenä.
Kaksi puoluetta taisteli v. 1770 vallasta Ranskan hovissa. Toinen --
siihen aikaan mahtavampi -- oli pääministeri Choiseulin puolue.
Toisella oli kansleri Maupeou päällikkönä ja perintöprinssin
kasvattajatar kreivitär de Marsan naisjohtajana.
Samaan puolueeseen kuului vielä Vauguyonin herttua, kruununprinssin
kyvyiltään jokseenkin keskinkertainen opettaja. Viimein oli Maupeoun
onnistunut saada kuninkaan rakastajatar, kreivitär du Barry, vedetyksi
samaan leiriin. Mainittu kreivitär ei näet voinut antaa anteeksi sitä
ylpeätä, itsenäistä käytöstä, jota Choiseul oli häntä kohtaan
osottanut.
Näiden kahden pääpuolueen välillä liikkui joukko vähäisiä
kunnianhimoisia sivuhenkilöitä, joista useimmat olivat vehkeileviä,
petollisia ja häpeällisiin paheisiin langenneita.
Tämä maailma Versaillesissa, jossa miehet syrjäyttivät vaimonsa
rakastajattariensa vuoksi, jossa vaimot pitivät miestensä pettämisen
aivan luonnollisena asiana, jossa kuningas itse oli mitä kehnoimpana
esimerkkinä, oli todellakin kurja maailma viisitoista-vuotiaalle
lapselle, joka kodissaan ei ollut nähnyt muuta kuin hyvää. Käsitykset
täällä olivat toiset kuin hänen, lait erilaiset, elämä oli tykkänään
toisenlaista kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut.
Täällä ei palveltu samoja jumalia. Hän ei ymmärtänyt oloja, eikä häntä
ymmärretty tässä hovissa. Perin outoa oli Marie Antoinettesta liikkua
tällä liukkaalla maaperällä, jossa kaikista vähinkin hairaus johti
arveluttaviin vaaroihin.
Miten hartaasti hän oli toivonutkin saada pysyä puolueiden
ulkopuolella, ei se ajan pitkään hänelle onnistunut; hänen täytyi
asettua joko toiselle tai toiselle puolelle.
Hänen äitinsä oli neuvonut häntä liittymään Choiseulin puolueeseen. Kun
hänen avioliittonsa oli juuri Choiseulin toimeensaama, vaati Marie
Antoinetten kiitollisuudentunnekin häntä osottamaan Choiseulille
luottamusta.
Mutta tämä jo riitti saattamaan hänet vastapuolueen vihan ja vainon
alaiseksi.
Muutamat puhuivat pahaa Marie Antoinettesta ja koettivat tehdä lopun
hänen kansansuosiostaan jo ennen kuin tämä oli alullekaan päässyt.
Toiset -- viisaammat -- käyttivät kaikkia keinojaan saadakseen hänet
valtaansa.
Oltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien
juonien ympäröimänä.
Aluksi koetettiin saada hänen opettajansa, apotti Vermond, joka oli
seurannut häntä Ranskaan, erotetuksi. Tämän jälkeen pyydettiin saada
mustatuksi hänen hovinaisensa, kreivitär Noailles. Viimein tahdottiin
hänen välittömään läheisyyteensä asettaa kamarineitsyt, jonka luonne ei
ollut taattu. Ja väkisin koetettiin tyrkyttää hänelle rippi-isäksi
muuatta epäiltävää pappia.
Koetettiin vaikka millä keinoin saada Ludvig XV ärsytetyksi häntä
vastaan; ja kaikilla tavoin pyydettiin pitää häntä erillään
puolisostaan.
Luonnon järjestyksen mukaan olisi kruununprinssin tullut olla hänen
opastajansa ja suojelijansa; mutta tämän epävakainen luonne vaikutti,
että hänen oli itsensä myötäänsä kulkeminen talutusnuorassa.
Lapsuudessaan oli hän ollut heikko ja kivulloinen; kreivitär de Marsan
oli seurannut häntä Bellevuen linnaan, jossa monivuotinen, yksinäinen
maaelämä oli palauttanut hänelle terveyden.
Hänen isänsä, joka oli kuningas Ludvig XV:nnen ainoa poika, oli kuollut
1769. Nuori Ludvig oli tuskin neljätoista vuotta täyttänyt tullessaan
kruununprinssiksi; hän oli kuusitoistavuotias, kun hän tuli
aviomieheksi.
Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli tuo herkkäuskoinen nuorukainen
täydellisesti hovimestarinsa, Vauguyonin herttuan vallassa, joka uusien
olosuhteitten perusteella ei suinkaan aikonut päästää saalista
käsistään.
Opettaja ei ottanut ymmärtääkseen, että hänen valtansa tuli olla
lopussa samassa kun oppilaasta oli tullut aviomies. Ei mikään keino
ollut hänestä liian halpa käytettäväksi kruununprinsessan
vastustamiseksi. Hän pidätti itselleen oikeuden mennä heidän luoksensa,
oli aika mikä hyvänsä, sekä sai aikaan sen, että Marie Antoinettelle
varattiin huoneet mahdollisimman kauas hänen miehensä huoneista. Hän
urkki tietoja palvelijoilta, kuunteli kruununprinsessan ovien takana,
puhui Marie Antoinettesta pahaa kuninkaalle.
Vauguyon ulotti vakoilujärjestelmänsä niin pitkälle, että Marie
Antoinettelta viimein loppui kärsivällisyys, ja hän lausui vihoissaan
hovimestarille:
"Kruununprinssi ei enää kaipaa hovimestaria, enkä minä vakoilijaa.
Pyydän, ettette tästä lähin näyttäydy huoneissani."
* * * * *
Ludvig XV:nnen välittömässä läheisyydessä asui hänen kolme naimatonta
tytärtään: Adelaide, Viktoria ja Sofie.
Kuten jo mainittu, oli neljäs tyttäristä, prinsessa Louise, luopunut
hovielämästä. Hän oli ilmoittamatta edeltäkäsin asiasta muille
kuin kuninkaalle jättänyt Versaillesin vetäytyäkseen köyhään
nunnaluostariin. Huntu, joka erotti hänet maailmasta, ei silti aivan
täydellisesti voinut peittää maailmaa hänen katseiltaan.
Kardinaali Fleury, jonka ansiota oli, että hän Ludvig XV:nnen
hallituskaudella oli parannellut Ranskan raha-asioita, meni
säästäväisyydessään niin pitkälle, että saattoi kuninkaan lähettämään
tyttärensä tavallisina kasvatteina luostariin kasvatettaviksi.
Seurauksena tästä oli, että mainittujen prinsessojen kasvatus tuli niin
kokonaan laiminlyödyksi, etteivät he kaksitoista-vuotiaina tunteneet
vielä aakkosia, eivätkä selvästi oppineet lukemaan sisältä ennen kuin
tulivat Versaillesiin takaisin.
Heidän palattuaan hoviin otti silloinen kruununprinssi pitääkseen
huolta sisartensa kasvatuksesta, ja osaksi hänen johdollaan, osaksi
omin päin koettivat he korvata sen minkä luostari oli laiminlyönyt.
Vanhin prinsessa Adelaide oli sisarista lahjakkain.
Nuorena oli hän ollut kaunis, mutta harvoin lienee minkään naisen
kauneus niin jäljettömiin kadonnut, kuin hänen. Hänellä oli töykeä
käytöstapa, kova ääni sekä olennossaan jotakin miesmäistä, joka
vaikutti tympäisevästi.
Adelaidella oli rajaton tiedonhalu. Hän osasi käytellä mitä
erilaisimpia soittimia, alkaen metsätorvesta aina huuliharppuun. Hän
luki italian- ja englanninkieltä, harrasti korkeampaa matematiikkaa
sekä kellosepän ammattia. Usein nähtiin hänet sorvituolin ääressä.
Siihen aikaan tavattomana seikkana ansaitsee mainitsemista, että hän
kirjoitti varsin kaunista ja virheetöntä ranskankieltä ja oli
jokseenkin perehtynyt oman maansa historiaan.
Hän oli Ludvig XV:nnen lempilapsi. Toimeliaalla hengellään olisi hän
kernaasti halunnut saada jotakin huomattavampaa aikaan; mutta siihen
häneltä puuttui kykyä. Ollen luonteeltaan vallanhimoinen ja tajuten
liian selvästi korkean asemansa, kärsi hän äärettömästi siitä, että
häntä kohdeltiin kuni nollaa. Hän ei kärsinyt mitään valtaa sivullaan
ja kosti kaikki nöyryytykset, joiden alaiseksi joutui, sinkauttamalla
pistosanoja oikealle ja vasemmalle milloin vain ilmeni siihen
tilaisuutta.
Prinsessa Viktoria oli kauniimpi kuin vanhin sisarensa, ja hän oli
luonteeltaan lempeä ja hyvä; jos hänellä olisi ollut rohkeutta
seurata sydämensä taipumusta, olisi hän varmaan tehnyt hovielämän
mieluisemmaksi kuin se nyt oli.
Mutta hän oli liiaksi hidasluontoinen, ellemme sanoisi tylsä. Noilla
neljällä prinsessalla oli sitä paitsi ainoastaan yksi tahto, ja se oli
Adelaiden.
Sofiella -- nuorimmalla -- oli tavallista epämiellyttävämpi ulkomuoto
ja lisäksi oli hän peräti arka. Päästäkseen näkemästä ihmisiä sekä
voidakseen kuitenkin tarpeen tullen heitä tuntea, oli hän ottanut
tavakseen katsoa arasti vinoon, mikä teki hänet jäniksen näköiseksi.
Hän oli niin ujo, että hänen kanssaan saattoi olla vuosikausia yhdessä
kuulematta hänen puhuvan sanaakaan.
Ja kumminkin oli hetkiä, jolloin tämä omituinen prinsessa saattoi olla
sekä kohtelias että puhelias; tämä tapahtui nimittäin ukonilmalla.
Niin kovasti pelkäsi hän näitä rajuilmoja, että hän niiden kestäessä
lähestyi ihmisiä, miten vähäarvoisia nämä olivatkin. Pitkäisen
leimahtaessa puristeli hän heidän käsiään. Kuullessaan ukkosen
jyrähtävän, suuteli hän hovinaisia pelkästä kauhistuksesta. Mutta kun
ilma jälleen laantui, muuttui hän yhtä jäykäksi kuin ennenkin. Taasen
kulki hän ihmisten ohi huomaamatta heitä.
Äitinsä, Maria Leczinskan, kuoltua olivat mainitut prinsessat jonkun
aikaa hoitaneet emännän velvollisuuksia hovissa. Kietoutuneena
rakastajattariensa pauloihin piti kuningas verrattain vähän lukua
perheestään.
Joka aamu meni hän erästä salatietä alas prinsessa Adelaiden luo;
välistä oli hänellä mukana kuppi kahvia, jonka hän joi prinsessan
huoneessa.
Prinsessa nykäisi kellonvedintä, joka ilmoitti Viktorialle, että
kuningas oli saapunut. Ja samassa kun Viktoria lähti sisarensa luo,
soitti hän taas Sofielle.
Prinsessojen käytettävänä oli varsin suuri huoneusto; tullakseen
jokapäiväiseen yhtymyspaikkaan oli heidän kuljettava suuren huonejoukon
läpi. Vaikka Sofie juoksi minkä jaksoi ja saapui hengästyneenä ja
väsyneenä paikalle, ehti hän töin tuskin tervehtiä isäänsä, joka
Adelaiden huoneesta tavallisesti lähti metsästysretkelle.
Joka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan
luo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä
kantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria
hovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin
neljännestunnin.
Nuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia
uskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet
erittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat
hämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin
omaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin
tienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet
osanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean
syntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.
Mutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä
halukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista
vaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.
Vielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia -- Adelaide oli
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli
Versaillesiin -- mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli
elähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä,
vaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen
levittämisestä lähimäisistään.
Oli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta
lähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:
"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä.
On suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat
ansaita heidän ystävyytensä."
Edellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa
korkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen
sijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien
katseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.
Sydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi
ystävällisiä nuorelle itävallattarelle.
Luultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta
veljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut
heitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin
tuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen
hurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä
häneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla
näyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin
kilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.
Marie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin
kohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut
kauan odottaa.
Prinsessat eivät viihtyneet suuren maailman seuroissa; he elivät omassa
suljetussa piirissään, jonka ilma oli täynnä ilkeämielisiä juoruja.
Vaikka Marie Antoinette olikin vieras, saatiin hänet kumminkin
houkutelluksi ottamaan osaa heidän juorukokouksiinsa.
Ollen luonteeltaan hilpeä ja taipuvainen kiinnittämään huomionsa
lähimäistensä naurettaviin puoliin, ei hän tullut punninneeksi
sanojansa. Hän luuli olevansa turvattu suljetussa seurassa. Mutta hänen
leikilliset puheensa kulkivat etemmäksi, niitä tulkittiin ja
selitettiin vihamieliseen suuntaan. Kerrottiin hänen matkivan
korkea-arvoisia henkilöitä heidän selkänsä takana ja nauravan toisia
vasten kasvoja.
Kruununprinsessan iloisuus ei muuten tullutkaan pitkäikäiseksi.
Ennen pitkää huomattiin, että hän oli käynyt araksi kuten
tätinsäkin. Hän ei rohjennut lausua sanaakaan korkeassa asemassa
oleville henkilöille. Hän koetti, mikäli mahdollista, päästä
edustusvelvollisuuksistaan; ja milloin hänen oli pakko niitä täyttää,
oli hän kauheasti peloissaan.
"Prinsessat eivät tyydy pitämään kruununprinsessaa valtansa alaisena
ainoastaan asioissa, jotka koskevat häntä itseään", kirjoitti Itävallan
lähettiläs Maria Teresialle; "he ulotuttavat valtansa hänen
palveluksessaan oleviin henkilöihinkin. He polkevat hänen
etuoikeuksiaan jalkojensa alle ja koettavat saada hävitetyksi sen
arvoerotuksen, jonka tulee kruununprinsessan ja prinsessojen
hovikuntien välillä vallita."
Äiti säikähti tätä vaikutusvaltaa, joka rupesi paisumaan jo aivan liian
suureksi.
"Kaikki kirjeet todistavat, että sinä teet vain mitä tätisi käskevät",
kirjoittaa hän tyttärelle. "Minä pidän tätejäsi suuressa arvossa, mutta
he eivät koskaan ole osanneet hankkia itselleen enemmän perheensä kuin
kansansa kunnioitusta. Ja sinä tahdot nyt lyöttäytyä samalle tielle!"
Ylpeänä vertaa Maria Teresia sitä etevää asemaa, joka hänellä on
elämässä ollut, ja ranskalaisten prinsessojen vähäpätöisyyttä
toisiinsa.
"Ansaitsevatko ehkä minun rakkauteni ja neuvoni tulla vähemmin varteen
otetuiksi kuin heidän? Tunnustan, että tämä ajatus surettaa minua
äärettömästi. Ajatteles minkä verran he ovat saaneet suosiota osakseen
maailmassa, ja -- minun on vaikea sitä lausuakin -- mikä osa minulla
sen sijaan maailmassa on ollut! Sinun tulee silti uskoa enemmän minua,
kun minun neuvoni käyvät ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä he
sinulle neuvovat. Minä en suinkaan tahdo verrata itseäni näihin
kunniallisiin prinsessoihin, joita minä pidän arvossa heidän kelpo
ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minun täytyy sanoa uudestaan ja yhä
uudestaan: he eivät ole osanneet hankkia itselleen kansan kunnioitusta
eikä saavuttaa ympäristönsä suosiota. Liiallisella suopeudellaan ja
taipumuksellaan antautua toisten mestaroitaviksi ovat he tehneet
itsensä inhottaviksi, vastenmielisiksi ja ikäviksi itselleen, sekä
alentuneet kaikellaisten vehkeiden ja juorujen välikappaleiksi. Minä
näen sinun lyöttäytyvän samalle tielle, ja minäkö silloin vaikenisin!
Ei, siksi rakastan sinua liian paljon. Vaiteliaisuutesi tässä suhteessa
koskee minuun kovasti, eikä anna sanottavasti aihetta muutoksen
toivomiseen."
Mutta muutos tuli kumminkin.
Marie Antoinette alkoi vähitellen huomata, että äiti oli oikeassa.
Hän ei voinut ihan äkkiä katkaista niitä siteitä, jotka hän nuoruutensa
ja eristetyn asemansa johdosta oli tullut solmineeksi ja jotka
jokapäiväinen yhdessäolo oli tehnyt yhä lujemmiksi. Mutta hänen
luottamuksensa järkähtyi. Kunnioituksesta ja totuttua tapaa seuraten
kuunteli hän edelleenkin prinsessojen neuvoja. Mutta ennenkuin
pariakaan vuotta oli kulunut, oli heidän vaikutusvaltansa yhtäkaikki
lopussa; ja kun hän sittemmin joskus taipui heidän tahtoonsa, tapahtui
se joko kohteliaisuudesta tahi pelosta.
Vaikutusvaltansa menettäminen veljensäpojan puolisoon oli tappio, joka
näistä elähtäneistä naisista tuntui sangen karvaalta. Nyt he alkoivat
häntä äänekkäästi moittia -- ennen olivat he sitä harjoittaneet enemmän
salassa.
Niin innokkaita olivat he etsimään syitä häntä vainotakseen, että
kantelivat kuninkaalle, kun Marie Antoinette eräänä päivänä tuli heidän
luokseen ilman juhlallisia menoja ja puettuna yksinkertaisempaan
pukuun.
Kuningas Ludvig antoi hänen ymmärtää, että tämmöinen kuninkaallisen
loiston syrjäyttäminen vähensi sitä arvonantoa, jota jokainen oli
velvollinen prinsessoille osoittamaan, ja hän lisäsi, että Marie
Antoinetten vaatimaton puku tekisi hänet ranskalaisen kauppiassäädyn
keskuudessa vähemmin suosituksi.
"Minun hovipukuni", vastasi Marie Antoinette, "tulevat, jos teidän
majesteettinne haluaa, olemaan yhtä komeat kuin ne, joita mikään
kruununprinsessa tahi kuningatar on kantanut; mutta aamupukujeni
suhteen pyytäisin rakasta appeani olemaan vähemmin vaativainen."
Tädit koettivat nyt saada koko hovin yllytetyksi häntä vastaan.
Kaikkein pienimmätkin asiat antoivat aihetta juoruiluun. He saattoivat
Marie Antoinetten opettajan Vermondin ja ranskalaisten prinsessojen
opettajattaren rouva Marsanin riitaan keskenänsä, ja siitä tehtiin
suuri numero.
Prinsessa Adelaide väitti, että hänen veljentyttärensä olivat saaneet
paljoa paremman kasvatuksen kuin Itävaltalaiset arkkiherttuattaret.
Uskonnollisessa hengessä kasvatettuina, sanoi hän, olivat ranskalaiset
prinsessat vahvarakenteisia, sen sijaan että itävaltalaiset
arkkiherttuattaret, jotka olivat tottuneet joutenolemiseen sekä
harrastivat vain maallisia asioita, olivat laihoja ja kuivia, yhtä
köyhiä sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta.
Viimeinen Adelaiden väitteistä pitikin paikkansa, sillä molemmat hänen
sisarensa sekä semminkin yksi veljentyttäristä olivat Maria Antoinettea
paljoa lihavammat. Prinsessa Clotilden pyöreät ruumiinmuodot olivat
hankkineet hänelle "paksun prinsessan" ja "pikku porsaan" lisänimet.
Säveydestään ja lempeydestään sittemmin niin kuuluisa
prinsessa Elisabeth oli vain kuuden vuoden vanha, kun hänen veljensä
meni naimisiin. Lapsena oli hän tunnettu kiivaudestaan,
tottelemattomuudestaan ja itsepäisyydestään.
Mutta toisaalta oli Maria Antoinettessakin vikoja riittämään asti: hän
oli liiaksi vilkas ja naurunhaluinen. Olematta vielä muuta kuin lapsi,
kieltäytyi hän käyttämästä kalanluilla varustettuja liivejä. Väliin
laiminlöi hän pestä hampaansa; hän nauroi mielellään ja kuiskutti hovin
nuorten naisten korvaan, teki pilaa kamarineitsyestään, rytisti
leninkinsä ja romusteli huoneissa.
Tätien ilkeys tuli pahaksi loukkauskiveksi Maria Teresian tyttärelle.
Kun heillä ei ollut enää toivoa kruununprinsessan pysyttämisestä heidän
valtansa alaisena, päättivät he kukistaa Ranskan kuningattaren, ja
valitettavasti he tässä suhteessa pääsivätkin tarkoitustensa perille.
Heidän vaikutusvaltansa häneen oli ollut haitallinen; heidän vihansa
tuli turmiolliseksi. Bellevue-linnassa, jossa prinsessat Ludvig
XVI:nnen hallituskaudella asustivat, otettiin ilomielin vastaan
jokainen, joka tiesi kertoa ilkeitä juttuja Marie Antoinettesta.
Prinsessa Adelaide vainosi häntä kautta koko elämänsä sammumattomalla
vihalla.
Kuningattaren vihamiehet tiesivät vanhan prinsessan olevan heidän
ystäviään. Tämän prinsessan asunto oli sinä keskuksena, jossa juonia
punottiin hänen majesteettiaan vastaan, ja lisänimen "itävallatar" oli
prinsessa Adelaide hänelle antanut. Samaten oli suuri osa niitä
parjaussepustuksia, joita levitettiin kautta maan Marie Antoinetten
maineen tahraamiseksi, sepitetty "Bellevuessa".
Ranskan historia ja suvun traditsionit olivat tehneet Adelaiden
vihamieliseksi Habsburg-sukua kohtaan.
Niin kauvan kuin prinssi Ludvig oli naimaton, oli prinsessa Adelaidella
ollut suuri vaikutusvalta häneen. Adelaide oli lieventänyt hänen
lapsuutensa yksinäisyyttä, omistanut hänelle miltei äidillistä
rakkautta; vielä kuninkaanakin oli Ludvigilla varsin korkea ajatus
hänen ymmärryksestään ja arvostelukyvystään.
Adelaide kuvaili hänelle niitä vaaroja, joita yhdistyksestä Itävallan
kanssa saattoi koitua. Hän elvytti Ludvigin mielessä puoleksi
unhottuneita perhemuistoja, puhui hänen isästään, jota ministeri
Choiseul oli nöyryyttänyt ja kohdellut melkein kuin lasta. Hän kuiskasi
veljensäpojan korvaan joitakin vanhoja huhuja, että hänen isänsä muka
oli kuollut myrkytykseen, ja että Choiseulilla oli ollut osaa siinä
pelissä.
Hovimestarin vaikutus saattoi vaimon ensi lähentymis-yritykset
raukeamaan tyhjiin. Mutta tädin juonet ne olivat yhtenä syynä siihen,
että Marie Antoinette seitsemän pitkää vuotta oli vaimo vain nimeltä.
Useita vuosia jälkeenpäin, kun Ludvig häveliäästä aviomiehestä oli
muuttunut nöyräksi tohvelisankariksi, saattoi kuningatar välistä sanoa
hänelle:
"Tätisi pyytävät myötäänsä yllyttää sinua minua vastaan; sinä puhut
vain, mitä he sinun käskevät."
Yksinäinen maaelämä, jossa Ludvig oli lapsuutensa vuodet sekä
ensimäisen nuoruutensa ajan viettänyt, oli tehnyt hänet araksi ja
ujostelevaksi sekä itseään epäileväksi. Hän oli toivonut saada koko
ikänsä pysyä Berryn herttuana ja vastasi nyyhkytyksin ensimäisiin
ääniin, jotka kutsuivat häntä "dauphiniksi".
Olematta missään tekemisissä muun maailman kanssa, oli hän tunnettu
ainoastaan siitä, että hän vietti ihan toisellaista elämää kuin mikä
Versaillesissa oli tavallista. Isänsä laiminlyömänä antautui hän
harjoittamaan käsitöitä. Hän rakensi talon, johon perusti pajan.
Työpajan ilma, eikä hovisalin tuoksuilla täytetty lemu, se ympäröi
hänen olemustaan ja työstä mustuneita käsiään. Kreivitär du Barry
nimitti häntä "paksuksi, huonosti kasvatetuksi pojaksi". Kreivi
Mercy-Argenteau -- Itävallan lähettiläs -- kertoo, että kruununprinssi
takoi tai muurasi miltei aina, ja kun hän lakkasi työstään, niin hiki
valui hänestä virtanaan ja hänen kasvonsa näyttivät niin rasittuneilta
kuin olisi hän tullut suoraa päätä taistelutanterelta.
Hovimiehet halveksivat tuota säästäväistä, harvasanaista prinssiä, joka
eleli kauneuden valtakunnan ulkopuolella. Mutta kansa kutsui häntä
"ikävöiden odotetuksi". Ollessaan kävelymatkoilla maaseuduilla poikkesi
hän mielellään talonpoikain matalaisiin majoihin, puheli kansanmiesten
kanssa ja puristi heidän käsiään.
Kahden lahjakkaamman veljensä seurassa ollessaan huomasi hän helposti,
että kunnianosotukset tarkoittivat heitä eikä häntä. Tämä lannisti
vielä enemmän hänen mieltään ja teki hänet ujommaksi ja epäröivämmäksi
kuin hän muuten luonnostaan oli.
Tuskallinen tunne, joka johtui siitä, että hän näki kaikkein pitävän
häntä halpana, loi katkeruutta hänen sieluunsa. Lapsena nähtiin hänen
usein itkevän sillä välin kuin sisarensa leikkivät hänen ympärillään.
Tämmöisinä hetkinä oli Adelaide täti lähestynyt häntä ja puristanut
häntä sydäntään vasten, laskien siten perustuksen luottavaiselle ja
tuttavalliselle suhteelle, joka vallitsi heidän välillään.
Ludvig oli vilpitön; hän rakasti kansaa. Mutta häneltä puuttui sitä
lujuutta, joka herättää kunnioitusta. Hänen hyvyytensä muuttui usein
heikkoudeksi, hänen avosydämisyytensä kasvoi huimaksi kiihkeydeksi,
hänen pilansa oli jokseenkin kuivaa.
Kaitselmus oli antanut tälle kuninkaan pojalle varsin porvarillisen
ulkomuodon.
Hän oli lyhytvartinen ja kömpelö. Hänen päänsä oli kaunis ja hän kantoi
sitä arvokkaasti; mutta liiaksi kaartuva otsa, mulkoilevat,
likinäköiset, kiillottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen
epämääräisen, vähemmin mielevän ilmeen, minkä hänen horjuva käyntinsä
ja ujo ryhtinsä teki sitä paremmin huomattavaksi.
Hänen äänensä oli kova, milloin se ei ollut muuttunut vinkumiseksi.
Hänen hiuksensa sojottivat suorina kaikille suunnille, mikä oli
seurauksena siitä, että hän tapasi ehtimän takaa pujottaa sormiaan
niiden läpi. Hän kävi usein puettuna likaisiin vaatteisiin sekä kädet
mustina, ja häneltä puuttui yleensä niitä ulkonaisia etuja, joita
vanhan ja jalon suvun jälkeläiseltä sopii odottaa.
Hän kaihtoi naisia; heidän seuransa oli hänelle koko kiusa. Kun hänen
tunteensa vihdoin heräsivät sitä viehättävää naisolentoa kohtaan, joka
oli määrätty hänen kanssaan kokemaan samoja kohtaloita, ei hänen
rakkautensa pitkään aikaan kyennyt hänen ujouttaan voittamaan. "Hän ei
ole toisten kaltainen", sanoi Ludvig XV hänestä. Ja eräs hovimies oli
kylläkin oikeassa nimittäessään häntä "paraimmaksi, joskaan ei
miellyttävimmäksi ihmiseksi kuningaskunnassa".
Hääaterialla oli kruununprinssi syönyt tavallisella tolkuttomalla
ruokahalullaan.
"Älä liiaksi rasita vatsaasi", oli hänen isänsä silloin varoittanut
häntä.
"Kuinka niin?" kysyi prinssi. "Minä nukun paraiten, kun olen syönyt
vankan illallisen."
Morsiuspari vetäytyi suojiinsa, ja Ludvig seurasi nuorta vaimoaan
morsiussalin ovelle. Siihen hän pysähtyi, kumarsi ja toivotti
kohteliaasti vaimolleen hyvää yötä. Sen jälkeen riensi hän pois,
ikäänkuin puolisonsa olento olisi peljättänyt häntä.
Seuraavana aamuna kohtasivat aviopuolisot toisensa aamiaispöydässä.
"Toivon teidän nukkuneen hyvin", lausui kruununprinssi.
"Varsin hyvin", vastasi kruununprinsessa; "ei kukaan ihminen käynyt
huoneessani minua häiritsemässä."
Tästä hiukan omituisesta yhdyselämän johdannosta kerrottiin sitten jos
jonkinlaisilla lisillä varustettuja juttuja Ludvig XV:nnen hovissa, ja
se synnytti paljon naurua.
Hääyön luoma naurettava hohde ympäröi sittemmin Ludvig XVI:ta
aviomiehenäkin. Harhaan ohjattu kasvatus yhdessä sen turmiollisen
vaikutuksen kanssa, mikä Adelaidella häneen nähden oli, saattoi hänet
vieromaan Marie Antoinettea; mutta Versaillesissa selitettiin tähän
yksinomaan olevan syynä sen, että kruununprinssi ei ollut tyytyväinen
itävaltalaisen prinsessan kanssa solmimaansa avioliittoon.
Hänen puolisostaan, jolla vaimon-nimestään ei ollut muuta etua kuin
että sai nähdä miehensä syövän tolkuttomasti ja juovan paljoa joskaan
ei ylenmäärin, tuntui loukkaavalta tuo kylmyys, jonka syytä hän ei
pystynyt käsittämään. Ja vähänpä hoivaa hänelle lienee ollut siitäkään,
kun kerrottiin, että kruununprinssi oli sanonut olevansa sangen
tyytyväinen häneen ja että kruununprinsessa hänestä oli kaunis.
Mitenkä vähän hänen ajatuksensa todellakin olivat Maria Antoinetteen
kiintyneinä, näkyy Ludvigin päiväkirjasta sen viikon ajalla, jolloin
vihkiminen oli tapahtunut.
Sunnuntaina, 13. p. toukokuuta (1770): "Lähdin Versaillesista. Söin
illallista sekä olin yötä herra de Saint-Florentinin luona
Compiègnessâ."