Ken kalmankenttää kulkee,
kun päättyi taiston työ?
Mies maassa silmän sulkee
ylt'ympärillä yö. —
Käy ristinsisko yöstä,
yön hurmahenkinen,
ja atulansa vyöstä
hän vetää väijyen.
Hän joukkojansa johti
ja ryssät pakoon löi.
kun armas pettää tohti
ja kalliit sanat söi.
Mies surmas muukalaisen
mi leikiks lemmen löi,
siks kosto valtaa naisen,
hän etsii, epäröi. —
Mies horroksista havaa,
ken armas astuu luo —,
kuin varjo viitan avaa
ja haavaan siteen suo?
Ei! Hurjat silmät hohtaa
nyt häntä vastaan vain,
niin katse katseen kohtaa,
kaks voimaa vastakkain.
— »Sä täällä kanssa ristin —
näin päättyi tänne ties,
on turvas punapistin.
oon vankis», virkkoi mies.
— »On palkka pantu päästä,
päämiestä sua ma hain,
en vihollista säästä,
kuin lemmin, vihaan vain.
On kunniani kostaa
työt viekkaat valkoisten,
maan verivaate nostaa,
käy voima voittaen!»
— »Kun toinnun, taistoon lähden,
mua päästä pakohon,
mua säästä kansan tähden,
se suurin voittos on!»
— »En säästä, en sua auta,
nyt täyttyy turman työ,
meitä eroittaa nyt hauta,
nyt viime hetkes lyö!»
Ja porton katse kiiltää,
hän tarttuu atulaan,
ja valtasuonen viiltää
hän hengenhurmassaan.
Mies kuollen katsoi tähtiin,
pois sammui sankari,
mut konnan työ se nähtiin,
ja pyssy pamahti.
Ja neidon rintaan luoti
lens yöstä singahtain,
niin veret yhteen vuoti
syyt, surmat sovittain.
Yötulet tuikki jostain,
ja tähti lensi pois,
kuin taivas teon kostain
niin sallinut sen ois.
Huhtik. 1918.