Reinon mieli teki kiekkoa ja keihästä, joiden heittoa hän oli jo ennen
vähin harjoitellut. Nyt hän rupesi valmistamaan näitä urheiluvälineitä.
Manin maassa oli metallia, joka oli kevyttä kuin saarni ja sitkeätä
kuin kulta. Se oli väriltään vaalean ruskeata ja sille oli annettu nimi
puukivi. Tästä oli tehty urkujen puuosat ja salin huonekalut, ja
siitäkös kelpasi Reinon valmistaa urheiluesineet. Kun työkalut olivat
hyvät eikä hänelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä, syntyi keihäs
pian valmiiksi. Hopeata oli keihään kärki ja kädensija sinilangan
punonnaista. Paino oli Reinon arvion mukaan grammalleen
normaalikeihään.
Reinon saavutus oikealla kädellä oli 45 m, ja sen hän askelmitoin
nytkin saavutti.
David yritti myös. Hän heitti ensi kerralla ainoastaan 30 m, mutta
pääsi jo kuudennella Reinon tasalle.
-- Olenpa varma, että viikon päästä voitat parhaimman heittäjämme,
tunnusti Reino.
-- Pitkällekö hän heitti?
-- Yli 60, mutta täytyy minunkin tänä kesänä päästä edes
viiteenkymmeneen.
Kiekko valmistettiin samasta aineesta ja vyötettiin kultaisella
vanteella. Sen vyöttämisessä pyysi Reino mestarisepän apua.
Kun Reino sai kiekkonsa valmiiksi, katseli hän sitä täysin
tyytyväisenä, jopa oikein ihailevin silmin. -- Maailman ihanin
kiekko, ajatteli hän. Tuntui kyllä, kuin se olisi ollut hieman
normaalipainoista raskaampi, ehkä 50 g yli kahden kilon, mutta ei hän
enää tahtonut sitä ohentaa mistään kohdasta.
Opettaessaan Davidille heittoasentoa Reino näki iloksensa, että David
oli kuin synnynnäinen kreikkalainen kiekonheittäjä. Ensi heitoilla
David jo hipoikin maailmanmestaruuden rajoja.
Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen
tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian
raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin
saivat neitoset oman keihäänsäkin.
Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi,
käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio
urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään
kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit
järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä
vastassa Aino ja David.
Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan
keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se
oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa
toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin
lähempää.
Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa.
Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja
David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin
näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja
kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut
Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.
Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti
hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli
puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.
Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili
ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden
osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan
ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä
tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan
hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino
uuden veljen.
Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä
Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen.
Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin
niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä
niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista
arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat
vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön
seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin
kuvaa.
-- Minä olisin myöskin Jakobina mielelläni palvellut Labania.
-- Ja olisit saanut Lean palkaksi, ilvehti Ruth.
-- Rakelin, ainoastaan Rakelin tähden!
-- Minä en vain osaa pitää Jakobista, kun hänellä oli monta vaimoa.
-- Minäpä en olisi muista huolinutkaan kuin Rakelista
Oli perjantai-ilta, elokuun 16 päivän ilta. Reino luki lukunsa
raamatusta, 1 Moos. kirjan 29 luvun, ja lausui kohta sen jälkeen: --
Saanko minä tämän paikan lukea uudelleen, mutta omasta vihkosestani?
-- Luonnollisesti, myönsivät vanhemmat, ja Ruth oli täynnä odotusta.
Reino otti päivällä kirjoittamansa lehdet ja luki:
Jakob ja Rakel.
Jakob lähestyi äitinsä, Rebekan, syntymäseutua. Laaja ruohokenttä
levisi hänen eteensä kuin viheriäinen meri, josta metsäiset mäet kuin
saaret kohosivat. Vasemmalla siinsivät Libanonin vuoret pitkänä vyönä,
mutta oikealla ääretöntä tasankoa rajoitti ainoastaan taivaan sininen
kupu. Edessä näkyi valkeita taloja. -- Onkohan tuolla jo Haaran?
Lammaslaumoja kulki kolmelta taholta muutamia tuuheita puita kohti. --
Siellä oli varmaan kaivo. Ja Jakobille johtui mieleen vanhan Elieserin
kertomus, kuinka tämä juuri tuolla kaivolla kohtasi hänen äitinsä
Rebekan.
Laskeva aurinko loi vielä hohtavia säteitään, ja Jakobin oli jano. Hän
kiirehti askeleitaan, ja pian oli hän kaivolla. Sinne oli jo saapunut
paimenia laumoineen, ja vielä näkyi lähestyvän neljäs lammaslauma, jota
ohjaili reipas nuori nainen. Jakob katseli mielihyvin tytön sulavia
liikkeitä, ja jopa hän erotti neidon ihastuttavan kauniit kasvotkin.
-- Se on Labanin tytär Rakel, sanoivat paimenet.
Silloin Jakobin sydän sykähteli ilosta. -- Labanin tytär, siis
serkkuni!
Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: -- Hei, pojat,
vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!
Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita
Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista,
joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.
Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren,
Rebekan, poika.
-- Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär,
virkkoi neito ihastuksissaan.
Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki
liikutuksesta. -- Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne
johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.
Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja
ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun
tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin
silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa
vartioimaan.
Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli
Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi
häntä kohtaan.
Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja
kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän
heti, mihin asiat johtaisivat.
Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita.
Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin
ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä
hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!
Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: -- Eihän sinun tarvitse minua
palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä
tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: -- Oi eno, minä rakastan tytärtäsi
Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa
ilman mitään muuta palkkaa.
Laban vastasi: -- Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki
sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno
hykerteli käsiään ja ajatteli: -- Tuollainen verraton palvelija, ja
aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!
Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat.
Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai
kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän
vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.
Siitä huolimatta teki Jakob työnsä hyvin, karja kasvoi ja Laban
iloitsi.
Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta
isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.
Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku
kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan
hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti
kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja
ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.
Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat
hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: -- Arvaa, kuka olen?
Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski
voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.
Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi
kuuman suutelon huulillansa.
Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan
ja virkkoi onnellisena: -- Rakastatko sinä hiukan minuakin?
-- Leako se onkin, sanoi Jakob nolostuen.
Silloin Lea huomasi, että suutelo olikin tarkoitettu Rakelille. Hänen
kätensä valahtivat hervottomina alas ja rinnasta pääsi raskas huokaus.
-- Rakastanhan minä sinua kuin sisarta ainakin, vastasi Jakob. -- Ethän
sinä muuta vaatinekaan.
Mutta tämän jälkeen päätti Lea panna toimeen sen suunnitelman, joka jo
oli isän kanssa tehty.
Viikko puuttui vielä seitsemästä vuodesta, kun isä lähetti Rakelin
puolen päivämatkan päähän asialle.
Siitä ei Jakobille hiiskuttu mitään. Vasta seuraavana päivänä oli
Rakelin palattava kotiin.
Illaksi oli Laban kutsunut vieraita, ja näiden kokoonnuttua hän sanoi
Jakobille:
-- Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, vaikka häänne vietetään
jo tänä iltana.
Jakobillako sitä vastaan! -- Oi, ei suinkaan! Ja hän oikein halasi
rakasta enoa.
-- Ethän sinä vain ole tänään nähnyt morsianta?
-- En, eno hyvä.
-- Etkä saakaan nähdä, ennenkuin aamulla.
-- Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän,
virkkoi sulhanen hyväntuulisena.
Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin
viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta
voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt
nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.
Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö
itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel
joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut
Abisaria.
Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis,
että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen
mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut
olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban
lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi
vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.
Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi
hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin
nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:
-- Mikäs sulholle on tullut, vai onko sisareni sinut saanut
pauloihinsa?
Jakob sanoi: -- Istu, Rakel, haluan hiukan puhella kanssasi.
Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta.
Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli
tytön pitkiä, kauniita sormia.
-- Oi sano, Jakob, mikä sinulle on oikein tullut? kysyi Rakel
levottomana.
Silloin painoi Jakob päänsä Rakelin helmaan ja kertoi, mitä oli
tapahtunut.
Rakel vaaleni ja hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Sitten hänen
silmänsä välähtelivät suuttumuksesta; hän tunsi vihaavansa sekä Leaa
että isäänsä.
Koko viikkoon hän ei puhunut isälleen mitään, ja Leaa hän ei tahtonut
nähdä puoleen kuukauteen.
Mutta sitten tulivat Rakelin häät ja hän unhotti vääryyden. Olihan
Jakob kuitenkin sieluineen yksin hänen.
* * * * *
Reino lopetti ja hetkinen istuttiin äänettöminä. Äiti ajatteli: Siinä
oli kuvattu enimmäkseen Ruthia ja lukijaa itseään.
Viimein Aino virkkoi: -- Sinustahan on tullut kirjailija!
-- Mitäs turhia, olisipa niitä sitten kirjailijoita, vastasi veli.
-- Kaunista se vain oli, myönsi äiti. -- Oli niin sääli Rakelia.
-- Eikö Leaa ollenkaan? kysyi isä.
-- Laban oli oikein aito juutalainen, virkkoi David.
-- Kai juutalaiset hänestä ovatkin perineet oveluutensa, tuumaili isä.
Mutta Ruth katseli tästä lähtien Reinoa toisin silmin. -- Tuossa
hilpeässä nuorukaisessa asuu runoilijan syvä sielu, ajatteli hän.
Seuraavana yönä näki Ruth unta, että hän oli Rakel ja Reino Jakob, joka
runoili hänestä.