Voi sanoa, että Englannin työväenluokka on oluessa liotettu. Se
on tehnyt heidät tylsiksi ja tyhmiksi. Heidän kyvykkyytensä on
pahoin pilaantunut, ja he menettävät kaiken sen mielikuvituksen,
keksimiskyvyn ja näppäryyden, mikä heillä saattaisi olla syntynsä
nojalla. Sitä voi tuskin sanoa hankituksi tavaksi, sillä he ovat
siihen tottuneet jo varhaisimmassa lapsuudessaan. Lapset syntyvät
juoppoudessa, ovat sen saastuttamat jo ennenkuin vetävät ensimmäisen
henkäyksensä, tulevat maailmaan väkijuoman maku suussaan ja sen haju
sieraimissaan ja kasvavat keskellä sitä.
Kapakoita on kaikkialla. Niitä kukoistaa joka kadunkulmassa ja
kulmain välilläkin, ja naiset käyvät niissä melkein yhtä uutterasti
kuin miehetkin. Lapsia tapaa sieltä niinikään, odottamassa, milloin
isät ja äidit ennättävät kotia, ja he maistelevat vanhempainsa
laseista, kuuntelevat karkeata kielenkäyttöä ja turmelevaa
keskustelua, käsittävät sen myrkyttävän sisällyksen ja tottuvat
irstailuun ja juoppouteen.
"Sopivaisuus" on yhtäläinen valtias työväen kuin porvaristonkin
keskuudessa, mutta työväen keskuudessa kapakassa-käynti on sellainen
asia, jota ei peitellä. Siihen ei liity mitään arvoa alentavaa eikä
häpeällistä, eikä nuori vaimo tai tyttö ollenkaan häpäise mainettaan
siellä käymällä.
Muistan, kuinka eräs tyttö kahvilassa sanoi: "En juo koskaan väkeviä
kapakassa ollessani." Hän oli nuori, kaunis tarjoilijatar, ja hän
selitteli toiselle tarjoilijattarelle erinomaista kunniallisuuttaan
ja varovaisuuttaan. "Sopivaisuuden" rajaviivana olivat väkijuomat,
mutta nuori puhdas tyttö saattoi vallan hyvin ja vaaratta juoda
olutta ja mennä kapakkaan sitä juomaan.
Ei ainoastaan heidän oluensa ole sopimatonta ihmisten juomaksi,
vaan myös sikäläiset miehet ja naiset ovat liiankin usein
sopimattomia olutta juomaan. Mutta toisaalta taas juuri tämä heidän
sopimattomuutensa ajaa heitä sitä juomaan. Heidän ruumiinsa, joka on
huonovointinen ja potee ravinnon puutetta sekä liika-asutuksen ja
likaisuuden seurauksia, on saanut sairaalloisen himon tähän juomaan,
aivan samoin kuin Manchesterin tehtaitten liiaksi rasittuneet
työläiset himoitsevat suunnattomia määriä maustettuja kurkkuja ja
muuta sellaista luonnotonta ruokaa. Epäterveellinen työnteko ja elämä
synnyttää epäterveellisiä makuja ja himoja. Ihmisellä, joka raataa
ankarammin kuin hevonen ja asuu ja syö kuin sika, ei voi samaan
aikaan olla puhtaita ja terveellisiä aatteita ja mielihaluja.
Kotielämän hävitessä kapakka astuu tilalle. Luonnoton juontihimo ei
ole ainoastaan niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat liiasta työstä
rasittuneet ja lopen väsyneet, joita vaivaa huono ruoansulatus ja
joiden terveydentila muuten on huono ja jotka elämän iljettäväisyys
ja yksitoikkoisuus on turruttanut; myöskin kotia kaipaavat miehet
ja naiset, joilla ei ole kotielämää, pakenevat kapakan valoon ja
pauhuun, turhaan yrittäen siten tyydyttää kodinkaipuutansa. Sillä kun
perhe asuu yhdessä ainoassa pienessä huoneessa, on kotielämä mahdoton.
Kun sellaista asuntoa vain päällisinkin puolin tarkastelee, niin
havaitsee yhden tärkeän juoppouden syyn. Siinä perhe nousee makuulta
aamulla, pukeutuu ja siistii itsensä, isä, äiti, pojat ja tyttäret,
ja samassa huoneessa, samassa ahdingossa (sillä huone on pieni)
vaimo ja äiti keittää aamiaisen. Ja samassa huoneessa, jonka ilma
on raskas ja tunkkaantunut perheen yhteenahdettujen ruumiiden
kokoöisestä huokumisesta, se aamiainen sitten syödään. Isä lähtee
työhön, vanhemmat lapset kouluun tai kadulle, ja äiti jää konttaavien
ja taapertavien pienokaistensa kanssa tekemään kotiaskareitaan -- yhä
samassa huoneessa. Siellä hän pesee pyykkinsä ja täyttää ahtaat tilat
saippuavaahdolla ja likaisten vaatteiden hajulla ja ripustaa sinne
katonrajaan märät liinavaatteet kuivamaan.
Illan tullen perhe laskeutuu siellä päivän moninaisten hajujen
keskellä "mainioille" makuutiloilleen. Tarkemmin sanoen niin monet
kuin mahdollista pinotaan ainoaan vuoteeseen (jos heillä on vuode) ja
loput painautuvat permannolle. Ja tällaista on koko heidän elämänsä
kulku, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, sillä siinä ei ole
koskaan vaihtelua, paitsi milloin heidät häädetään pois. Kun lapsi
kuolee, ja jotkut kuolevat välttämättömästi, koska viisikymmentäviisi
prosenttia Itäpään lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan,
säilytetään ruumista samassa huoneessa. Ja jos he ovat perin köyhiä,
sitä täytyy säilyttää sangen kauan, ennenkuin se voidaan haudata.
Päivisin se makaa vuoteella, öisin, jolloin elossa olevat tarvitsevat
vuoteen, vainaja saa haltuunsa pöydän, josta he aamulla, kun ruumis
jälleen on siirretty sänkyyn, syövät aamiaisensa. Joskus lasketaan
ruumis hyllylle, joka on heidän ruokiensa säilytyspaikkana. Vain
parisen viikkoa sitten muuan Itäpään vaimo valitteli saaneensa näin
säilytellä lapsi vainajansa ruumista kolme viikkoa, kykenemättä sitä
hautaamaan.
Tällainen nyt kuvailemani huone ei ole koti, vaan hirmupesä. Ja
niitä miehiä ja naisia, jotka sieltä pakenevat kapakkaan, ei sovi
moittia, vaan heitä on säälittävä. Lontoossa on 300,000 perheiksi
jakaantunutta ihmistä, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa, ja
900,000 ihmistä, jotka asuvat vuoden 1891 terveydenhoitolakia rikkoen
-- sangen suuri asiakaspiiri väkijuomakaupalle.
Lisäksi tulee menestymisen epävarmuus, toimeentulon epävakaisuus,
hyvin perusteltu tulevaisuuden pelko -- kaikki voimakkaita ihmisten
juomahimon yllyttäjiä. Kurjuus etsii edes jotakin helpotusta, ja
kapakassa sen huolet huojentuvat, ja siellä se voi unohtaa. Se
on epäterveellistä. Sellaista se on, mutta kaikki muukin heidän
elämässään on epäterveellistä, ja juopumus tuottaa toki unhotusta,
jota mikään muu heidän elämässään ei voi antaa. Se elähdyttääkin
heitä ja saa heidät tuntemaan itsensä arvokkaammiksi ja paremmiksi,
vaikka se samalla painaa heidät alemmaksi ja muuttaa heidät entistä
enemmän eläimiksi. Onnettomalle miehelle tai naiselle se merkitsee
kilpajuoksua kahden kurjuuden välillä, joka päättyy kuolemaan.
Ei ole mitään hyötyä raittiuden ja kohtuuden saarnaamisesta näille
ihmisille. Juopottelu saattaa kyllä olla monien surkeuksien syynä,
mutta se on itse vuorostaan toisten, sitä vanhempien surkeuksien
synnyttämä. Raittiuden apostolit saavat saarnata sydämensä pohjasta
heille juoppouden pahetta vastaan, mutta juoppous ja sen epäkohdat
säilyvät, kunnes on poistettu ne epäkohdat, jotka saattavat ihmiset
juoppouteen.
Siksi kunnes ne ihmiset, jotka koettavat auttaa, ymmärtävät tämän,
ovat heidän hyvää tarkoittavat yrityksensä turhia, ja he saavat
aikaan näytelmän, joka herättää Olympossa vain naurua. Olen käynyt
japanilaisessa taidenäyttelyssä, joka oli avattu Whitechapelin
köyhiä varten ja jonka tarkoitus oli kohottaa heitä ja herättää
heissä kauneuden, totuuden ja hyvän kaipuuta. Edellyttäen (vaikka
niin ei ole asian laita), että köyhä väki siten oppisi tuntemaan ja
kaipaamaan kaunista, totta ja hyvää, heidän elämänsä ruma totuus ja
se yhteiskunnallinen laki, joka tuomitsee joka kolmannen kuolemaan
yleisen armeliaisuuden hoteissa, todistavat, että tästä tiedosta ja
kaipuusta tulisi heille vain uusi kirous. Heillä olisi saman verran
enemmän unohtamista kuin he siten olisivat oppineet tuntemaan ja
kaipaamaan. Jos kohtalo tänä päivänä kahlehtisi minut elämään Itäpään
orjana loppuikäni ja myöntäisi minulle vain yhden toivomuksen, niin
toivoisin, että unohtaisin kaiken, mikä on kaunista, totta ja hyvää,
että unohtaisin kaiken, mitä olen kirjoista oppinut, että unohtaisin
tuntemani ihmiset, kuulemani asiat ja näkemäni maat. Ja ellei kohtalo
siihen suostuisi, niin olen aivan varma, että joisin itseni humalaan
ja unohtaisin kaiken niin usein kuin mahdollista.
Voi ihmisiä, jotka koettavat auttaa! Heidän koulusiirtolansa,
lähetys- ja armeliaisuustoimintansa ja sen sellainen on kaikki
epäonnistunutta. Asiain luonnon takia niiden täytyy olla pelkkää
epäonnistumista. Ne ovat väärin, vaikkakin vakaumuksen mukaan,
suunniteltuja. He lähestyvät elämää ymmärtämällä elämän väärin,
ne hyvät ihmiset. He eivät ymmärrä Länsipäätäkään, mutta tulevat
kuitenkin Itäpäähän opettajina ja viisaina. He eivät ymmärrä
Kristuksen yksinkertaisinta yhteiskuntaoppia, mutta kuitenkin
he tulevat viheliäisten ja halveksittujen tykö yhteiskunnan
parantajain sotisovassa. He ovat työskennelleet uskollisesti, mutta
lukuunottamatta mitättömän pienen kurjuusmäärän lieventämistä ja
erinäisten tietojen kokoamista, jotka toisella tavoin olisi saatu
kootuksi tieteellisemmin ja vähemmillä kustannuksilla, he eivät ole
saaneet aikaan mitään.
Joku onkin sanonut, että he tekevät köyhien hyväksi kaikkensa, mutta
eivät "laskeudu heidän selästään". Yksinpä ne rahatkin, joita he
sirottelevat lapsellisissa puuhailuissaan, on riistetty köyhiltä. He
polveutuvat menestyneiden ja ryösteleväin kaksijalkaisten suvusta,
joka on noussut työmiehen ja hänen palkkansa väliin, ja he koettavat
selittää työmiehelle, mitä hänen tulee tehdä sillä säälittävän
pienellä jäännöksellä, joka on hänelle luovutettu. Mitä Jumalan
nimessä auttaa se, että perustetaan työntekijättärille hoitoloita,
joihin esimerkiksi otetaan lapsi, äidin valmistaessa orvokkikukkasia
Islingtonissa kolmesta neljännespennystä krossin, kun lapsia ja
kukkasten tekijöitä alati syntyy enemmän kuin he voivat hoitoloihinsa
ottaa? Tämä orvokkien tekijätär nyplää kutakin kukkaa neljä kertaa,
576 nypläyksestä hän siis saa kolme neljännespennyä, ja päivässä
hän nypläilee kukkasia 6,912 kertaa yhdeksän pennyn palkasta. Häntä
ryöstetään! Joku on "hänen selässään", eikä kauneuden, totuuden ja
hyvän kaipuu kevennä hänen kuormaansa. He eivät tee mitään hänen
hyväkseen, ne puoskarit. Ja se, mitä he äidin hyväksi jättävät
tekemättä, saattaa iltaisin, lapsen kotia tultua, turhaksi senkin,
mitä he lapsen hyväksi ovat päivällä tehneet.
Ja se, mitä he yhteisesti opettavat, on kerta kaikkiaan
perinpohjaista valhetta. He eivät tiedä, että se on valhetta,
mutta heidän tietämättömyytensä ei sitä totuudeksi tee. Ja heidän
saarnaamansa valhe on "säästäväisyys". Yksi esimerkki osoittaa tämän.
Liika-asutussa Lontoossa on taistelu työmahdollisuuksista ankara,
ja tämän taistelun takia palkat painuvat alimmalle toimeentulon
tasolle. Säästäväisyys merkitsisi työmiehelle sitä, että hänen tulisi
kuluttaa vähemmän kuin hänellä on tuloja -- toisin sanoen elää
vähemmällä. Tämä taas on samaa kuin huonon elintason alentaminen
vielä huonommaksi. Työmahdollisuuksista kilpailtaessa alemman
elintason mies tarjoutuu vähemmällä kuin korkeammalla tasolla
elävä. Ja pieni joukkokin sellaisia säästäväisiä työmiehiä alentaa
jokaisessa teollisuudenhaarassa, missä työn kysyntä on suurempi kuin
sen tarjonta, vakinaisesti sen teollisuudenhaaran palkkoja. Eivätkä
säästäväiset sitten enää ole säästäväisiä, sillä heidän tulonsa
vähenee, kunnes se vastaa heidän kulutustaan.
Lyhyesti sanoen, säästäväisyys tappaa säästäväisyyden. Jos jokainen
Englannin työmies kuulisi säästäväisyyden saarnaajia ja vähentäisi
menonsa puolella, niin se seikka, että työn kysyjiä on enemmän
kuin työtä on tarjolla, alentaisi pian palkatkin puolella. Eikä
senjälkeen ainoakaan englantilainen työmies voisi olla säästäväinen,
sillä heidän täytyisi syödä kokonaan täten vähentyneet tulonsa.
Lyhytnäköiset säästäväisyyden saarnaajat ällistyisivät tietysti tätä
tulosta. Heidän epäonnistumisensa ulottuisi tarkalleen yhtä laajalle
kuin heidän propagandansa onnistuminen. Ja joka tapauksessa on
pelkkää pötyä ja hullutusta säästäväisyyden saarnaaminen 1,800,000
Lontoon työläiselle, joiden kokonaistulo viikossa perhettä kohti
jaettuna on vähemmän kuin 21 shillinkiä ja joiden tästä määrästä on
neljännes tai puolet maksettava vuokrana.
Merkittävänä ja ylevänä poikkeuksena niiden ihmisten turhista
ponnistuksista, jotka kokevat auttaa, on mainittava tri Barnardo
Homesin toiminta. Tohtori Barnardo on "lasten pyydystäjä". Hän
pyydystää heidät nuorina, ennenkuin he ovat ennättäneet paatuneina
joutua yhteiskunnan pahuuden myllyyn, ja sitten hän lähettää heidät
kasvamaan ja kehittymään toisen ja paremman yhteiskunnan myllyyn.
Tähän asti hän on lähettänyt maasta pois 13,340 poikaa, useimmat
Kanadaan, eikä täyttä yhtä viidestäkymmenestä ole epäonnistunut.
Se on loistava tulos, kun otetaan huomioon, että nämä poikaset
ovat orpoja ja karkureita, vailla kotia ja vanhempia ja temmatut
Kadotuksen-kuilun perimmäisestä pohjasta ja neljäkymmentäyhdeksän
joka viidestäkymmenestä on tullut mieheksi.
Jokaisena vuoden vuorokautena tohtori Barnardo pyydystää kaduilta
yhdeksän orpoa, joten saattaa käsittää hänen toimialansa laajuuden.
Ihmiset, jotka koettavat auttaa, saattaisivat hänestä jotakin oppia.
Hän ei yritäkään kaunistella kurjuutta. Hän etsii yhteiskunnallisen
riettauden ja kurjuuden lähteet. Hän erottaa katukansan sikiöt
ruttoisesta ympäristöstään ja sijoittaa heidät terveelliseen
ja raittiiseen seutuun, missä heistä kehitetään, karaistaan ja
muovaillaan miehiä.
Jos ihmiset, jotka koettavat auttaa, lakkaisivat leikkimästä ja
hutiloimasta päivähoitoloillaan ja japanilaisilla taidenäyttelyillään
ja opettelisivat tuntemaan Länsipäänsä ja Kristuksen yhteiskuntaopin,
niin he pystyisivät paremmin siihen työhön, jota heidän pitäisi
maailmassa tehdä. Ja jos he sitten ryhtyvät siihen työhön, niin
heidän on kuljettava tohtori Barnardon tietä, mutta työskenneltävä
niin suuressa asteikossa, että sitä voidaan sovelluttaa koko kansaan.
He eivät silloin sullo kauniin, toden ja hyvän kaipuuta sellaisen
vaimon kurkkuun joka tekee orvokinkukkia kolmella neljännespennyllä
krossin, vaan he karkoittavat syöttilään hänen selästään eivätkä
salli sen imeä itseään niin täyteen, että sen on mentävä roomalaiseen
kylpyyn hikoilemaan liiat lihansa pois. Ja omaksi hämmästyksekseen
he huomaavatkin, että juuri heidän itsensä on sen vaimon selästä
laskeuduttava, samoinkuin monien muidenkin vaimojen ja lasten
selästä, missä he eivät unissaankaan ole luulleet ratsastavansa.