Työhuoneelle maksaisi enemmän kuin punnan hänen ja hänen perheensä
toimeen tuleminen, minkä hän jollakin tavoin onnistuu tekemään
kolmellatoista shillingillä. Ja sen lisäksi on tunnustettu
tosiasia, että on suhteellisesti halvempaa pitää huolta suuresta
ihmisjoukosta -- ostaminen, keittäminen ja palvelus paljottain --
kuin pienestä, esimerkiksi perheestä. Mutta samaan aikaan kuin tämä
talousarvio tehtiin, oli samassa pitäjässä muuan perhe, ei neli-,
vaan _yksitoistahenkinen_, jonka täytyi elää, ei kolmentoista,
vaan kahdentoista shillingin (talvella yhdentoista shillingin)
viikkotuloilla ja jolla ei ollut vuokravapaata asuntoa, vaan asunto,
josta se maksoi kolme shillinkiä viikossa.
Täytyy siis ottaa huomioon ja selkeästi ymmärtää, että _mikä
köyhyyteen ja kurjuuteen nähden on totta Lontoossa, se on totta koko
Englannissa_. Vaikka Pariisi ei olekaan Ranska, niin Lontoon kaupunki
on Englanti. Ne peloittavat olosuhteet, jotka Lontooseen painavat
Kadotuksen-kuilun leiman, leimaavat koko yhdistyneen kuningaskunnan
Kadotuksen-kuiluksi. Sellainen ajatus, että Lontoon purkamisella
voitaisiin olosuhteita parantaa, on turha ja väärä luulo. Jos Lontoon
6,000,000 ihmistä jaettaisiin sataan kaupunkiin, kuhunkin 60,000,
niin kurjuus kyllä erotettaisiin keskuksestaan, mutta siitä ei se
vähenisi. Sen summa pysyisi yhtä suurena.
Tässä suhteessa on herra B.S. Rowntree tyhjentävästi eritellen
todistanut maaseutukaupungeista saman, minkä Mr. Charles
Booth on todistanut pääkaupungista, nimittäin että kokonainen
neljännes asukkaista on tuomittu köyhyyteen, joka tuhoaa heidät
ruumiillisesti ja henkisesti, että kokonainen neljännes asukkaista
on riittävän ravinnon puutteessa, riittävän vaatetuksen, asunnon
ja lämmön puutteessa ankarassa ilmanalassa ja tuomittu moraaliseen
alennustilaan, joka saattaa heidät raakalaista alemmaksi puhtaudessa
ja säädyllisyydessä.
Kuullessaan vanhan irlantilaisen talonpojan valitusta Kerryssä Robert
Blatchford kysyi, mitä hän tahtoi.
Vanha mies nojasi lapioonsa ja katsahti yli mustain turvekenttäin
alenevaa aurinkoa kohti. "Mitäkö minä tahdon?" sanoi hän; sitten
hän jatkoi syvällä vaikeroivalla äänellä pikemmin itsekseen kuin
kysyjälle: "Kaikki uljaat poikamme ja rakkaat tyttäremme ovat poissa
merten takana, ja vouti on anastanut minun sikani, ja tulva on vienyt
viljani, ja minä olen vanha mies, ja _minä toivon tuomiopäivää_."
Tuomiopäivää! Sitä toivovat useammatkin kuin tuo vanhus. Koko
maasta kuuluu nälkävalitus, getoista ja maakunnista, vankiloista ja
tilapäishoitoloista, majataloista ja työhuoneista -- kansan huuto,
kansan, jolla ei ole tarpeeksi syömistä. Miljoonia ihmisiä, miehiä,
naisia, lapsia ja pienokaisia, sokeat, kuurot, ontuvat ja sairaat,
kulkureita ja raatajia, vankeja ja vaivaisia, Irlannin, Englannin,
Skotlannin ja Walesin kansa on puutteellisen ravinnon varassa. Ja
niin on siitä huolimatta, että viisi miestä voi tuottaa leipää
tuhannelle, että yksi työmies voi valmistaa puuvillavaatteet 250
ihmiselle, villaiset 300 ihmiselle ja kengät ja jalkineet 1,000
ihmiselle. Näyttää siltä, että 40,000,000 hoitaa isoa taloaan
huonosti. Tuloja on kyllä tarpeeksi, mutta jotakin rikollisen
väärää on hoidossa. Ja kukapa uskaltaa väittää, ettei sitä hoideta
rikollisen huonosti, tätä isoa taloa, kun viisi miestä voi tuottaa
leipää tuhannelle, mutta miljoonilla ei ole tarpeeksi syötävää.