Kaikki nämä olivat vuosia sitten punaposkisia, pulleita
pikkulapsia, joita olisi voinut kehittää vaikka millaisiksi
yhteiskunnan kansalaisiksi. --
_Carlyle_.
Myöhään eilisiltana kävelin pitkin Commercial Streetiä
Spitalfieldsistä Whitechapeliin ja edelleen etelään pitkin Leman
Streetiä tokille. Ja kävellessäni hymyilin Itäpään sanomalehtiä,
jotka kansallisylpeytensä yllyttäminä rehennellen julistivat, että
Itäpäätä ei vaivaa lainkaan mikään miesten ja naisten asuinpaikkana.
On vaikeata kertoa kaikkea mitä näin. Paljosta ei voi ollenkaan
kertoa. Mutta yleisin piirtein voin sanoa, että näin painajaisunta,
peloittavaa näljää, joka loi elämää katukäytäville, sanomattoman
riettauden sekasotkua, joka pimensi yksinpä Piccadillyn ja
Strandinkin "yölliset kauhut". Näin vaatetettujen kaksijalkaisten
eläinten kokoelman, eläinten, jotka jonkun verran muistuttavat
ihmisiä, mutta enemmän petoja, ja kuvan täydennyksenä
messinkinappiset vartijat pitivät niitä kurissa, kun ne karjuivat
liian kiukkuisesti.
Olin iloinen, että vartijoita oli paikalla, sillä minä en ollut
"merenkulkijan"-puvussani ja siksi olin "merkitty" sellaisten
olentojen silmissä, jotka maleksivat edestakaisin ja vaanivat
saalista. Toisinaan, ollessani poliisikonstaapelien välimailla, ne
pedot tähtäsivät minua terävästi, nälkäisinä, susimaisina, jollaisia
olivatkin, ja pelkäsin heidän käsiään, heidän paljaita käsiään,
niinkuin pelätään gorillan käpäliä. He muistuttivat minusta gorillaa.
Heidän ruumiinsa olivat kurjat, kitukasvuiset ja köyryt. Heillä ei
ollut paisuvia lihaksia, ei sitkeitä jänteitä eikä leveitä hartioita.
Heissä näkyi pikemminkin luonnon alkuperäistä niukkuutta, sellaista,
jota luolaihmisissä varmaankin oli. Mutta noissa laihoissa ruumiissa
oli voimaa, raatelevaa alkuvoimaa, millä käydä kiinni ja tarttua,
repiä ja raadella. Kun he hypähtävät ihmissaaliinsa kimppuun,
heidän tiedetäänkin taivuttavan uhria taaksepäin ja vääntävän sen
kaksinkerroin, kunnes selkä taittuu. Heillä ei ole omaatuntoa
eikä tunteiden hiventäkään, ja he tappavat puolesta punnasta
empimättä, suosimatta, kun vain saavat puoliksikaan tilaisuutta.
He ovat uutta rotua, kaupunkiraakalaisia. Kadut ja talot, kujat
ja pihat ovat heidän saalistamispaikkojaan. Sitä, mitä laaksot ja
vuoret merkitsevät luonnon raakalaiselle, kadut ja rakennukset
merkitsevät heille. Takakuja on heidän korpimaatansa, ja he asuvat ja
metsästelevät tässä korvessa.
Länsipään kullattujen teatterien ja loistoasumusten hyvä ja
tunteellinen väki ei näe näitä olentoja, ei edes uneksikaan heidän
olemassaoloaan. Mutta täällä heitä on, elävinä, hyvinkin elävinä
korvessansa. Ja voi sitä päivää, jolloin Englanti on taistelemassa
viimeisessä juoksuhaudassaan ja sen kunnon miehet ovat muualla
ampumaketjussa! Sillä sinä päivänä pedot ryömivät ulos komeroistaan
ja luolistaan, ja Länsipään väki saa nähdä heidät, samoinkuin
feodaalisen Ranskan hyvä ja tunteellinen ylimystö näki heidän
sikäläiset veljensä ja kyseli toisiltaan: "Mistä ne tulivat?" --
"Ovatko ne ihmisiä?"
Mutta he eivät olleet näkemäni eläinnäyttelyn ainoita petoja. Heitä
oli vain siellä täällä, vaanimassa pimeissä pihoissa ja vilahdellen
kuin harmaat varjot seinien vierustoita, mutta naisia, joiden
mädänneistä kupeista heitä syntyy, oli kaikkialla. He kimittivät
röyhkeinä ja kerjäsivät humalaisilla äänillään minulta rahaa ja
pahempaakin. He juopottelivat joka viinapesässä, siivottomina,
juopuneina, tihrusilmäisinä ja tungettelevina, silmää vilkutellen
ja soperrellen, riettaudessa ja turmeluksessa rypien, ja loikkivat
mässäillessään penkkien ja pöytien poikki sanomattoman ilettävinä,
kauheina katsella.
Ja oli siellä vieläkin toisia, outoja velhonnaamoja ja -muotoja,
käpristyneitä epäluomia, jotka tunkeilivat joka puolellani,
käsittämättömän rumia tuhrutyyppejä, yhteiskunnan hylkyjä,
liikkuvia luurankoja, eläviä vainajia -- tautien ja viinan jäytämiä
naisia, jotka eivät kyenneet enää "ansaitsemaan" puolta pennyä
avoimilla markkinoilla, ja miehiä mitä mielikuvituksellisimmissa
vaateryysyissä, kovan kohtalon kouristamia ja kaiken miehellisyytensä
kadottaneita, kasvot alituisten vaivojen viiltelemiä, miehiä,
jotka hymyilivät tylsästi, käydä vaapersivat kuin apinat ja jotka
joka askeleellaan, joka hengenvedollaan olivat henkihieverissä. Ja
olipa siellä nuoria tyttöjäkin, kahdeksantoista ja parinkymmenen
iässä, joilla oli solakat vartalot, joiden kasvot vielä olivat
säästyneet viiruilta ja pöhöttymiseltä ja jotka yhdessä
hetkessä olivat suistuneet Kadotuksen-kuilun pohjaan. Ja
muistanpa neljäntoista-vuotiaan poikasenkin ja toisen kuusi- tai
seitsen-vuotiaan, jotka vierekkäin, kalpeakasvoisina, sairaina ja
kodittomina istuivat katukäytävällä, nojaten selkäänsä kaiteeseen ja
katselivat kaikkea tätä.
Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Teollisuus ei heitä kaipaa. Ei ole
työpaikkaa, jossa olisi miesten ja naisten puutetta. Tokkamiehet
kokoontuvat portille ja kääntyvät kiroten pois, kun työnjohtaja
ei anna heille työtä. Työssä olevat konemiehet maksavat kuusi
shillinkiä viikossa ammattitovereilleen, jotka eivät voi saada mitään
tekemistä; 514,000 kutomatyöläistä vastustaa päätösehdotusta, joka
kieltää viittätoista vuotta nuorempain lasten työssä pitämisen.
Naisia tavataan työskentelemässä "hikipajain" isännille kymmenen
pennyn palkalla neljäntoista tunnin päiviä, ja paljon työttömiä on
ovella. Alfred Freeman etsii liejusta kuolemaa, kun on menettänyt
työpaikkansa. Ellen Hughes Hunt pitää Regent's Canalia parempana
Islingtonin työhuonetta. Frank Cavilla katkoo vaimonsa ja lastensa
kurkut, koska ei voi saada tarpeeksi työtä heidän elättämisekseen ja
suojakseen.
Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Kurjat, halveksitut ja unohdetut, jotka
kuolevat yhteiskunnan tuhoamislaitoksissa. Raiskauksen sikiöitä --
miehiä, naisia ja lapsia kohdanneen raiskauksen, lihan ja veren
raiskauksen, hengen raiskauksen, lyhyesti: työväen raiskauksen.
Jos tämä on parasta, mitä sivistys voi ihmiskunnalle antaa, niin
palattakoon karjuvaan, alastomaan raakalaisuuteen! Paljon parempi on
olla korven ja erämaan kansana, luolain ja leiritulien kansana kuin
olla koneitten ja kadotuksen kansana.