"On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä,
ja kauneutta maan emme nää."
Itäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten
tanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On
lumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se
huojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa
keksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat
kohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät
milloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.
Olen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti
se, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin
iloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain.
Heidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on
silmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He
riemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä
ilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja
riepujensa alta.
Mutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa.
He katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä
viittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven
joukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja
ja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki
mielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa
nähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken
naisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan
ryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia
hyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran
on ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten
tahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä
lapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on
vilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö.
Piiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen
vierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita
hän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin
irvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos
piiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.
Geton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät
kunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan
repelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää
kaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee
ne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi,
jotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät
metsäneläintäkin alhaisempina.
Sitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi
kuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:
"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten
väestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri
ja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa,
jotka ranskalainen tuntee sanalla _misère_, sana, jolle en luule
englannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila,
jossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä
ravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten,
vaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu
ikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän
edellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset
rajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat
kasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen
kehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja
rehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön
taistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla."
Sellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee
kuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä
on tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen
turmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole.
Niissä komeroissa ja "morkuissa", joissa he asuvat, he ovat alttiina
kaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän
mielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito,
liika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä
ja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä
lapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois
nukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi
syömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat
heidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä
ja naisia heidän jälkeläisistään tulee.
Julma kurjuus, toivon katkeroiva,
syntymästä kumppaleinaan kulkee.
Kirot kuolonkolkot, nauru julkee
kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.
Mies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä
huoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka
perhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi
säilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten
toinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta
ne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy
tilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia.
Ei ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he
ennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla
kireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika
saattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi
olla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan
tytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan
huoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan
vain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä
vain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin
sen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta
Dorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana
hän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta
viime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias
tulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.
Vereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä
Itäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen
yläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen
eräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei
makeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan -- ruokaan.
"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?" kysyi tuomari närkästyneellä
äänellä. "Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä."
"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni", oli
pojan vastaus.
Tuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan
ei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä
ei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori
pentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen
heikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.
Ihmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja
lähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että
vain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin
_yhtenä_ päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan
kirjoittaja: "Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi
vähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat
tuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun
maisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen
herättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi."
Yksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii,
että he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat
auttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut
ennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän
elämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana
päivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle:
"Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me
kopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria."
Se merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille,
kolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat
kyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.
Pastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja
tytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja
kulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin
näkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan
laskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja
toi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden
ihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.
Sama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään
muuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja
kolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.
Ja hän lisää: "He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja
naisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut
lapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän
oikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja
puroihin."
Hän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään
pohjakerroksen huoneen avioparille. "He sanoivat, että heillä oli
kaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että
heillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides,
ja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä
mitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein
sulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla
toimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset
taas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia
heidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin
tavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran
ja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta
lähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut
parikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä
tapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen."
Viime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä
pahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta
lasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat
olleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän
isänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa
ja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa
huoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta
huonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti.
Oikeus vapautti molemmat alaikäiset "rikolliset" ja antoi isälle
varoituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.
Mutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa
tapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä
kuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on
ihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan
ja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana
he mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat
Itäpäästä -- lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista
tekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja
vuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.