Kun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin
etäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin
yleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin
sattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä
sen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se
käsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.
Muistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan
ylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä
kutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta
minun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin
puolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi
humalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit,
vaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit
ja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli
keskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä
pois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana
kuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.
Aprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa,
joka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli
vaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori
parissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. "Alfred
Freeman", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en
saanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi
todistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian
kanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika -- polskaus,
ja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.
Vilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä.
Hän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa
otsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät,
mutta yhä poikamaiset.
"Niin, herra", selitti kanavankaitsijan vaimo, "vedin sen kuin
jaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin
huusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme
hänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan." Tuomari kehaisi
vaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä
kynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan,
eikä siinä ollut mitään naurettavaa.
Muuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä
luonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai
oli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä
oli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä
oli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä,
kunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen
-- esimiehen -- oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa,
ollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.
"Onko teillä mitään sanomista?" kysäisi tuomari.
Poika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä
masentunut mieleltään.
"Mitä hän sanoo, konstaapeli?" kysyi tuomari kärsimättömästi.
Roteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja
vastasi sitten ääneensä: "Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän
korkea-arvoisuutenne."
"Lykätään", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli
jo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa.
Poika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois.
Siinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää
istui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa
niskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen
onkivavan varastamisesta.
Tämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten
itsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari
kolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti
tavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa
heille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa
puhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa
tökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S.,
S-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin
yritystä hukuttautua kanavaan: "Jos sen kerran halusitte tehdä, niin
miksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?" kysyi herra R.
S. pyhästi närkästyneenä. "Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt
päiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?"
Köyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita
työväestön keskuudessa. "Ennen minä hukutan itseni kuin menen
työhuoneeseen", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias.
Viime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana
Shoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta
todistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen
epäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne
vaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.
Hänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin
hänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin
hinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä.
Päätös: _itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä_.
Sellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja
sen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi:
Häpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä,
koettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee,
mutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan,
joutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan
kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki
pitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut,
sama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä
mielenhäiriössä.
Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista
ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä
mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo
oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin.
Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja
käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla,
mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos
joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää,
etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen
miehensä ja koko muu ihmissuku.
Ihminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen
vanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi
järjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen
mukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan
vakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki
ilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli
ne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin
järkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan
vakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin,
jos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä
mielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta
kaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä
maailmassa oi ansainnut.
Tilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita
kielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset
ihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa
kohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä
Observer'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan
muutamia jokapäiväisiä uutisia:
Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä _Johnny King_, syytettiin
itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt
Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän
fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä.
King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan
hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt
olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta
nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada
minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden
sielunhoitajan puheille.
_Timothy Warner_, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty
samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin
laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: "Tahdoin
kuolla."
Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä _Ellen Gray_,
oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan
sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta
eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa
tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän
selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän
unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin
osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan
kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa
vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä
ollut kotia eikä ystäviä.
En väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat
tervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset,
jotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja
asunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen.
Hedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen
työläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään
muu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa.
Miespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000:tta kohtia vuodessa
ja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille
ainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000:tta kohti
mielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain
5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus
menettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin
maanviljelijällä.
Onnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten
järjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen
ruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun
isä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja
lapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on
helposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen
valo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon,
että hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja
että hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa
kärsimysten näkeminen.
"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja
ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja
muhkeat." Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä
alakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä "yllään peräti
kulunut harmaa puku ja vailla kaulusta".
Frank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä
sanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut
viinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti,
että hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.
Hänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja
ilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa
menivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric
Roadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen
siunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä
oli kaukana.
Silloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin,
rakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley
Roadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma
oli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan
täytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.
Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista
kuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä
Batavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa
vastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän
ponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon
ja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse
nälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten,
ja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet
vaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on
herkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät
heille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka
lähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.
Sattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt
nälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä
sunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi
vaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän
katkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän
katkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi
neli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun
nuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän
vartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit
tulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin,
jotta he saisivat valoa ja näkisivät...
Frank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku
ja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta,
silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset
aaltoilevat ja muhkeat...