Taaskin sana, mikä on menettänyt kultansa, riisuttu romantiikan
ja menneisyyden verhoista ja kaikesta siitä, mikä tekee sanan
säilymisen arvoiseksi! Tästä lähin "kahvila"-sana on minulle kaikkea
muuta kuin mieluisa muisto. Toisella puolen maailmaa pelkkä sen
sanan mainitseminen riitti loihtimaan mielikuvitukseeni sarjoittain
sellaisten paikkojen kantavieraita, loppumattomat jonot neroja,
keikareita, pilkkarunoniekkoja, maantieritareita ja Grub Streetin
bohemeita. [Grub Street, katu Lontoossa, jonka varrella ennen vanhaan
asui runoilijoita. -- Suom. muist.]
Mutta täällä, tällä puolen maailmaa, koko "kahvila"-sana, Herra
paratkoon, on väärennys. Kahvila: onko se paikka, missä ihmiset
juovat kahvia? Ei ollenkaan. Ei sellaisesta paikasta saa kahvia, ei
rahalla eikä rakkaudella. Totta kyllä, että saa tilata kahvia, ja
sitten tuodaan kupilla jotakin, joka on muka kahvia; mutta kun sitä
maistaa, pettyy surkeasti, sillä kahvia se ei ole.
Ja samoinkuin on kahvin laita, niin on kahvilankin. Pääasiallisesti
työmiehiä käy näissä paikoissa, ja totisesti tuhruisia ja likaisia
paikkoja ne ovat, eikä niissä ole mitään, mikä muistuttaisi
siisteyttä tai herättäisi miehessä itsekunnioitusta. Pöytäliinat ja
ruokalanat ovat tuntemattomia. Mies syö edelläkävijänsä jätteiden
seassa ja sirottelee omat "rippeensä" ympärilleen ja lattialle.
"Sesonkihetkinä" olen tällaisissa paikoissa saanut sananmukaisesti
kahlata lattialla olevassa sekasotkussa ja hylkykuonassa ja olen
saattanut syödä vain siksi, että olen ollut nääntyä nälästä ja
kyennyt syömään mitä tahansa.
Tämä näyttää olevan työmiehen tavallinen olotila päättäen hänen
ruokahalustaan pöytään käydessään. Syöminen on välttämättömyys, eikä
siinä auta nyrpistellä. Hän tulee ruokapöytään petomaisena ahmattina,
ja mennessään on hänellä, siitä olen varma, varsin hyvä ruokahalu.
Kun näette sellaisen miehen työhön mennessään aamulla poikkeavan
sisälle, tilaavan paintin teetä, joka on yhtä vähän teetä kuin
ambrosiaa, vetävän taskustaan kuivan leivänkannikan ja liottavan sitä
tilaamassaan liemessä, voitte olla varmat siitä, että hänellä ei ole
kunnon ruokaa vatsassaan eikä edes kelvotonta niin paljon kuin hän
päivätyötään varten tarvitsisi. Eikä hän eikä tuhat hänen kaltaistaan
-- siitäkin voitte olla varmat -- myöskään pysty tuottamaan sitä
määrää ja sellaista työtä kuin tuhat sellaista miestä, jotka ovat
hyvällä halulla syöneet lihaa ja perunoita ja juoneet kahvia, mikä on
kahvia.
Kun kulkuriaikanani jouduin Kaliforniassa vankilan "mörskään",
annettiin minulle parempaa ruokaa ja juomaa kuin lontoolainen
työmies saa kahvilastaan. Ja amerikkalaisena työmiehenä olen syönyt
kahdellatoista pennyllä sellaisen aamiaisen, ettei brittiläinen
työmies ole sellaista syönyt unissaankaan. Hän kyllä maksaakin vain
kolme tai neljä pennyä aamiaisestaan, mutta se on sittenkin yhtä
paljon kuin minä maksoin, sillä minä ansaitsin kuusi shillinkiä, kun
hän taas ansaitsee vain kaksi tai kaksi ja puoli. Mutta toiselta
puolen suoritin vastikkeeksi päivän kuluessa sellaisen määrän työtä,
että hänen suorittamansa sen rinnalla joutuu häpeään. Asialla on siis
kaksi puolta. Korkealla elintasolla elävä mies tekee aina enemmän ja
parempaa työtä kuin alhaisella elintasolla elävä mies.
Merimiehet vertailevat palvelusta Englannin ja Amerikan
kauppa-aluksilla. Englantilaisella laivalla, he sanovat, on huono
ruoka, huono palkka ja helppo työ, amerikkalaisella laivalla hyvä
ruoka, hyvä palkka ja ankara työ. Ja tämän säännön saa soveltaa
kummankin maan työväenluokkaan. Valtameren kyntäjät saavat maksaa
nopeudesta ja höyrystä, ja niin saa työmieskin. Mutta ellei työmies
pysty maksamaan, hän ei saa nopeutta eikä höyryä, siinä se. Tämä
totuus ilmenee, kun englantilainen työmies tulee Amerikkaan. New
Yorkissa hän muuraa useamman tiilen kuin Lontoossa, vieläkin useamman
hän muuraa St. Louisissa ja sitäkin useamman, kun hän tulee San
Franciscoon. [San Franciscon muurari saa palkkaa kaksikymmentä
shillinkiä päivässä ja on nyt lakossa vaatien neljääkolmatta
shillinkiä.] Hänen elintasonsa on noussut kaiken aikaa.
Aikaisin aamulla, kun työmiehet menevät työhönsä, katukäytävillä
istuu joukoittain vaimoja leipäsäkki vierellään. Työmiesten
loppumattomat jonot ostavat leipiä ja syövät niitä kulkiessaan.
He eivät edes liottele kuivaa leipäänsä siinä "teessä", jota
pennyn maksusta saa kahviloista. Kiistämätöntä on, että mies tämän
aterian nojalla ei ole siinä kunnossa kuin hänen päivän työtä
alkaessaan pitäisi olla. Ja yhtä kiistämätöntä on, että tappion
siitä kärsii hänen isäntänsä ja kansansa. Valtiomiehet huutavat
nykyään alituisesti: "Herää, Englanti!" Järjellisempää yhteistuntoa
he osoittaisivat, jos sen sijaan huutaisivat: "Parempaa ruokaa,
Englanti!"
Työmies ei saa ainoastaan huonoa ruokaa, vaan myös likaista
ruokaa. Olen seissyt teurastajapuodin edustalla ja katsellut,
kuinka perheenäitien empivä lauma käänteli naudan- ja lampaanlihan
riekaleita -- koiran ruokaa Valloissa. En tahtoisi vannoa näiden
perheenäitien sormien puhtautta enkä sen ainoan huoneen siisteyttä,
missä monet heistä perheineen asuivat; mutta kyllä he nuuskivat,
peukaloivat ja haroivat sitä moskaa, sillä he pelkäsivät, etteivät
saisi vaskilanttiensa arvoa vastaavaa määrää. Pidin silmällä erästä
erikoisen vastenmieliseltä näyttävää lihasiekaletta ja seurasin sen
kulkua useamman kuin kahdenkymmenen naisen näpeissä, kunnes se joutui
arannäköisen pikku vaimon osalle, jonka teurastaja sai puijattua
ottamaan sen. Koko päivän pitkän tähän lihakasaan tuotiin uutta ja
sitä myytiin, katupölyä ja likaa vihmoili siihen, kärpäset surisivat
siinä, ja likaiset sormet kääntelivät sitä kääntelemistään.
Katukauppiaat lykkäävät rattaillaan tahraisia ja puolimädänneitä
hedelmiä kaiken päivää, ja varsin usein he vievät ne säilyyn yöksi
omaan asuinmakuuhuoneeseensa. Siellä ne ovat alttiina sairauden ja
kulkutautien siemenille, imevät itseensä senkin seitsemät höyryt
ja ilkeät hajut liika-asutetusta ja saastaisesta asunnosta, mutta
seuraavana päivänä ne jälleen nostetaan rattaille myytäviksi.
Itäpään köyhä työläinen ei milloinkaan tiedä, mitä hyvän,
terveellisen lihan tai hedelmän syöminen on -- ja harvoin hän
saa edes ala-arvoistakaan lihaa tai hedelmää syödäkseen. Eikä
hyväkään työläinen liioin voi kerskua sillä, mitä hän syö. Päättäen
kahviloista, joita voidaan pitää mittapuuna, he eivät milloinkaan
saa tietää, miltä tee, kahvi tai kaakao maistuu. Kahvilain likavedet
ja vesisotkut, joissa ainoastaan lika ja sotku vaihtelee, eivät
osapuoleenkaan anna aavistusta siitä, mitä te ja minä olemme teenä ja
kahvina tottuneet juomaan.
Tulee mieleeni eräs pikku tapaus, joka sattui Mile End Roadin
varrella olevassa kahvilassa likellä Jubilee Streetiä.
"Annatkos minulle jotakin tämän edestä, tyttäreni? Mitä tahansa, se
on samantekevä. En ole saanut Jumalan jyvää koko siunattuna päivänä,
ja minä olen niin lopussa..."
Hän oli vanha vaimo, yllään säädylliset mustat ryysyt, ja hän piti
kädessään pennyn rahaa. Se, jota hän oli sanonut "tyttäreksi",
oli surujen painama nelikymmen-vuotias vaimo, paikan omistaja ja
tarjoilijatar.
Odottelin ehkäpä yhtä jännittyneenä kuin vaimovanhuskin nähdäkseni,
mitä pyyntö vaikuttaisi. Kello oli neljä iltapäivällä, ja vaimo
näytti heikolta ja sairaalta. Toinen epäröi hetkisen, sitten hän
toi ison lautasellisen "karitsamuhennosta ja tuoreita herneitä".
Minä söin samaa ruokaa, ja käsitykseni mukaan karitsa oli pässiä,
ja herneet olisivat voineet olla tuoreempia olematta sittenkään
tuoreita. Mutta pääasia on, että ruoka-annoksen hinta oli kuusi
pennyä ja että omistajatar antoi sen pennyllä, vahvistaen jälleen
vanhan totuuden köyhän armeliaisuudesta.
Vaimo-vanhus istuutui ylenpalttisesti kiitollisena toiselle puolelle
ahdasta pöytää ja kävi ahnaasti höyryävän keitoksen kimppuun. Söimme
kumpikin vakaasti ja ääneti, kunnes hän äkkiä mitä rattoisimmin
huutaa räjähdytti minulle:
"Minä myin tulitikkulaatikon. Niin, niin", vahvisti hän vieläkin
iloisemmin ja painokkaammin. "Minä myin tulitikkulaatikon. Sillä
lailla sain pennyn."
"Olette tainnut ehtiä jo vanhaksi", arvelin.
"Seitsemänkymmentäneljä eilen", vastasi hän ja kävi jälleen ahnaasti
ruoka-annoksensa kimppuun.
"Perhana, tekisi mieleni auttaa tätä vanhaa piikaa, mutta ensimmäinen
on tämä ateria minullakin", puuttui vieressäni istunut nuori mies
puheeseen. "Ja tämänkin sain vain siten, että onnistuin tienaamaan
shillingin pesemällä herra ties kuinka monta astiaa."
"Ei ole kuuteen viikkoon ollut työtä omassa ammatissani", lisäsi
hän vastaten kysymykseeni, "ei muuta työtä kuin sattumalta pitkien
aikojen takaa".
Kahviloissa joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin, enkä varsin pian
unohda muuatta köyhälistö-amatsonia, joka oli tarjoilijattarena
eräässä kahvilassa lähellä Trafalgar Squarea; tarjosin hänelle punnan
rahaa laskuni maksuksi. Sivumennen sanoen jokaisen edellytetään
maksavan, ennenkuin alkaa syödä, ja kuka on huonosti puettu, hänen on
_pakko_ maksaa ennen syöntiä.
Tyttö puraisi kultarahaa hampaillaan, helähdytti sen tarjoilupöytään
ja mittaili sitten minua silmillään kantapäästä kiireeseen.
"Mistäs sen löysit?" kysyi hän vihdoin. "Luuletkos jonkun hölmön
jättäneen sen pöydälle ulos lähtiessään, vai?" ärähdin.
"Millä lailla sinä puliveivailet?" tiedusti hän katsellen minua
levollisesti silmiin. "Minä teen niitä", selitin.
Hän nyrpisti kopeasti nenäänsä ja antoi minulle takaisin
pikkuhopeassa, mutta minä kostin puremalla ja kilauttelemalla
erikseen joka rahaa.
"Saat puoli pennyä, jos annat toisen sokeripalan teehen", sanoin.
"En, ennenkuin helvetissä", täräytti hän takaisin kohteliaasti. Ja
hän vahvisteli kohteliaisuuttaan vielä erinäisillä eloisilla, mutta
kirjaan sopimattomilla korusanoilla.
Minulla ei ole milloinkaan ollut erikoista sanan sanasta antajan
taituruutta, mutta hän iski kuoliaaksi kaiken vähänkin taitoni, ja
särvin teetäni lyötynä miehenä, kun hän taas irvisteli jälkeeni vielä
kadullekin astuttuani.
Lontoon asukkaista asuu 300,000 yhden huoneen asunnoissa ja 900,000
laittomasti ja säädyttömästi, minkä lisäksi 38,000 on rekisteröity
asuviksi "yömajoissa". Yömajoja on monenlaisia, mutta yhdessä
suhteessa ne ovat kaikki samanlaisia likaisista pikku majoista alkaen
aina jättiläislaitoksiin, jotka tuottavat voittoa viisi prosenttia
ja joita ihmisyydellä keikaroivat keskiluokan ihmiset suureen ääneen
kehuvat, vaikka eivät tunne niistä mitään muuta kuin yhden puolen,
sen nimittäin, etteivät ne kelpaa asunnoiksi. Tällä en tarkoita
sitä, että niiden katot vuotaisivat tai että niiden seinät olisivat
vetoiset, vaan sitä tarkoitan, että elämä niissä on turmelevaa ja
epäterveellistä.
Niitä sanotaan usein "köyhän miehen hotelleiksi", mutta tämä nimitys
on ivaa. Ei niistä saa yksityishuonetta, missä edes joskus voisi olla
muilta rauhassa, vuoteesta ajetaan ylös, halusipa tai ei, ensi-työksi
aamulla, vuode on tilattava ja uudelleen etukäteen maksettava joka
yöksi, ja aina on muita häiritsemässä. Tämä on totisesti aivan toista
kuin hotellielämä.
Tätä ei suinkaan saa käsittää suurten yksityisten ja kuntain
majatalojen ja työväenasuntojen poistamistuomioksi. Kaukana siitä. Ne
ovat parantaneet monia kauheuksia, jotka ovat olleet luonteenomaisia
pikku yömajoissa, ja niissä työmies saa rahastansa enemmän kuin
hän milloinkaan ennen on saanut. Mutta tämä seikka ei tee niistä
asumakelpoisia eikä terveellisiä, jollainen sellaisen miehen asunnon
pitäisi olla, joka tekee työtä maailmassa.
Pienet yksityiset yömajat ovat säännöllisesti kaunistelemattomia
kauhun paikkoja. Olen nukkunut niissä, ja siksi sen tiedän; mutta
jätänpä ne sikseen ja tyydyn vain suurempiin ja parempiin. Lähellä
Middlesex Streetiä Whitechapelissa astuin sellaiseen taloon, missä
asusti melkein yksinomaan työmiehiä. Kadulta johtivat portaat alas
jonkinlaiseen talon kellariin. Täällä oli kaksi suurta ja kolkosti
valaistua huonetta, joissa miehet keittivät ja söivät. Olin aikonut
itsekin hiukan keittää, mutta paikan tuoksut veivät ruokahaluni tai
oikeammin ryöstivät sen minulta, niin että tyydyin vain katselemaan
toisten miesten keittämistä ja syömistä.
Muuan työmies, joka oli äsken palannut työstä, istuutui vastapäätä
minua karkean puupöydän ääreen ja aloitti ateriansa. Hyppysellinen
suolaa pöydällä, joka ei ollut puhtaudella pilattu, oli hänen
voinansa. Siihen hän painoi leipänsä aina haukattuaan ja valeli sen
alas isossa kulhossa olevalla teellä. Kalanpalanen täydensi hänen
ateriaansa. Hän söi äänetönnä, katsomatta oikealle tai vasemmalle
tai suoraan minuunkaan. Siellä täällä eri pöytien ääressä oli
muita miehiä syömässä yhtä äänettöminä. Koko huoneesta kuului
tuskin keskustelun merkkiäkään. Synkeä turtumus vallitsi huonosti
valaistussa kellarissa. Monet istuivat kumarassa ajatuksiinsa
vaipuneina katsellen ateriastaan jääneitä murusia, ja aprikoin Childe
Rolandin lailla, mitähän pahaa he olivat mahtaneet tehdä, kun heitä
näin rangaistiin.
Keittiöstä kuului virkeämmän elämän ääniä, ja uskalsin siihen
piiriin, missä miehet olivat keittohommissa. Mutta kellariin
tullessani havaitsemani haju oli siellä voimakkaampi, ja kuvotuksen
tunne ajoi minut kadulle raittiiseen ilmaan.
Palatessani maksoin viisi pennyä "majasta", sain siitä kuitiksi
tukevan metallilevyn ja nousin portaita ylös tupakkahuoneeseen.
Siellä oli nuoria työmiehiä parin pienen biljardipöydän ja useitten
shakkipöytien ääressä, mikä pelaten, mikä odotellen ympärillä
vuoroansa, ja sivuilla istui useita miehiä tupakoiden, lukien ja
korjaillen vaatteitaan. Nuoret miehet olivat iloisia, mutta vanhat
peräti synkkiä. Itse asiassa olivat miehet kahta tyyppiä, iloisia ja
surullisia, ja ikä näytti olevan luokituksen erona.
Mutta eipä tämäkään huone sen paremmin kuin kellari keittiöineen
muistuttanut edes kodin kaukaista varjoa. Mitään kodinomaista
ei siellä ollut minun mielestäni eikä olisi ollut teidänkään
mielestänne, me kun tiedämme, millainen oikea koti on. Seinillä
oli mitä nurinkurisimpia ja loukkaavimpia huomautuksia, jotka
säännöstelivät vieraitten käytöstä, ja kello kymmeneltä valot
sammutettiin, eikä ollut muuta neuvoa kuin mennä vuoteeseen. Sinne
päästäkseen täytyi laskeutua taas kellariin, luovuttaa metallilevy
pyylevälle portinvartijalle ja kiivetä pitkät portaat yläilmoihin.
Minä nousin rakennuksen huippuun ja jälleen alas ja sivuutin monet
kerrokset, jotka olivat täynnä nukkuvia miehiä. "Majat" olivat
parhaita nukkumatiloja, sillä kussakin majassa oli tilaa pikku
vuoteelle ja riisumispaikalle sen rinnalla. Makuuvaatteet olivat
puhtaat, enkä huomannut niissä enemmän kuin vuoteessakaan mitään
vikaa. Mutta mitään yksinäisyyden rauhaa ei siellä ollut; ei
totisesti.
Saadakseen oikean kuvan "majoja" täynnä olevasta kerroksesta, ei
tarvitse muuta kuin suurentaa munakopan pahvisten lokeroitten
ulottuvaisuuksia, kunnes kukin lokero on seitsemän jalkaa korkea ja
muuten suhteellinen mitoiltaan, ja asettaa sitten tämä suurennettu
lokero ison latomaisen huoneen permannolle -- niin siinä on "maja".
Lokeroissa ei ole kattoa, seinät ovat ohuet, ja kaikkien nukkujain
kuorsaukset ja lähimpäin naapurien joka liike ja kääntyminen kuuluu
selvästi korvaan. Ja tämänkin "majan" saatte pitää vain vähän
aikaa. Aamulla saatte lähteä ulos. Arkkuanne ette voi sinne viedä
ettekä liioin tulla ja mennä mielenne mukaan, ette lukita ovea
lähtiessänne ettekä tehdä mitään sentapaista. Eikä niissä ovea
olekaan, vain oviaukko. Jos teitä haluttaa olla "köyhän miehen
hotellin" vieraana, täytyy teidän alistua kaikkeen tähän sekä vielä
vankila-ohjesääntöihin, jotka alati teroittavat mieleen, että ette
ole mikään, että teillä on vain hiukkanen sielua ja että teillä
siihenkin nähden on varsin vähän sanomista.
Mutta väitän, että miehellä, joka tekee päivänsä työtä, pitää
vähintään olla oma huoneensa, missä hän voi lukita ovensa ja olla
omassa rauhassaan, missä hän voi istua ikkunan viereen lukemaan tai
katselemaan ulos, mistä hän voi lähteä ja minne tulla milloin mielii,
minne hän voi sijoittaa oman persoonallisen omaisuutensa, sen,
mitä hän ei kanna selässään tai säilytä taskussaan, minne hän voi
ripustaa äitinsä, siskonsa, lemmittynsä, balettitanssijattaren tai
koiran kuvan täysin sydämensä halun mukaan -- lyhyesti oma omituinen
paikkansa maailmassa, josta hän voi sanoa: "Tämä on minun, minun
linnani, maailma seisahtukoon tämän kynnykselle, täällä minä olen
isäntä ja herra." -- Sellaisesta miehestä tulee kunnon kansalainen,
ja hän tekee jokapäiväisen työnsä paremmin kuin "yömajalainen".
Seisoin "köyhän miehen hotellin" eräässä kerroksessa ja kuuntelin.
Kuljin vuoteelta toiselle ja katselin nukkujia. -- He olivat nuoria
miehiä, kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen useimmat. Vanhain miesten
ei kannata mennä "köyhän miehen hotelliin". He menevät työhuoneisiin.
Katselin nuoria miehiä, heitä oli kymmenittäin, eivätkä he näyttäneet
pahoilta. Heidän kasvonsa olivat luodut naisten suuteloita, heidän
kaulansa naisten käsivarsia varten. Heissä oli rakastamista kuin
miehissä. He kykenivät rakastamaan. Naisen kosketus jalostaa ja
pehmittää, ja he olivat sellaisen jalostamisen ja pehmittämisen
tarpeessa, sillä he kävivät päivä päivältä karkeammiksi. Ja aprikoin,
missähän heidän naisensa olivat, ja samassa kuulin humalaisen porton
naurun. Leman Street, Waterloo Road, Piccadilly ja Strand vastasivat
minulle, ja tiesin, missä he olivat.