GETTO.

Yhteen aikaan Euroopan kansat sulkivat epämieluisat juutalaiset

erikoisiin juutalaiskortteleihin, gettoihin. Mutta tätä nykyä on

taloudellisesti vallitseva luokka yhtä tylysti, joskaan ei yhtä

väkivaltaisesti, sulkenut epämieluisat, mutta välttämättömät

työläiset yhtä kurjiin kuin suunnattomiin gettoihin. Itä-Lontoo on

sellainen getto, missä rikkaat ja vallanpitäjät eivät viihdy, minne

matkailija ei milloinkaan poikkea, mutta missä kaksi miljoonaa

työläistä parveilee, sikiää ja kuolee.

Ei saa luulla, että Lontoon kaikki työläiset olisivat kerääntyneet

Itäpäähän, mutta siihen suuntaan vuoksivesi kiihkeästi virtaa.

Varsinaisen kaupungin köyhäinkortteleita hävitetään myötäänsä, ja

kodittomiksi joutuneiden päävirta suuntautuu itään. Viimeisten

kahdentoista vuoden aikana yhdessä ainoassa piirissä n.s.

"rajantakaista Lontoota", joka on Aldgaten, Whitechapelin ja Mile

Endin takana, väkiluku on lisääntynyt 260,000:lla eli kuusikymmentä

prosenttia. Tämän piirin kirkkoihin, sivumennen sanoen, mahtuu vain

joka kolmaskymmenesseitsemäs täysikasvuisesta väestöstä.

Itäpäätä sanotaan usein peloittavan yksitoikkoisuuden kaupungiksi,

varsinkin sitä nimittävät niin hyvinsyöneet optimistiset uteliaat,

jotka katselevat asioita niiden pinnalta ja hämmästyvät siellä kaiken

sietämätöntä samanlaisuutta ja kehnoutta. Ellei Itäpää ansaitsisi sen

pahempaa nimeä kuin peloittavan yksitoikkoisuuden kaupunki, ja ellei

työväki ansaitsisi minkäänlaista vaihtelua, kauneutta eikä huvia, se

ei olisi niinkään huono asuinpaikka. Mutta Itäpää ansaitsee pahemman

nimen. Sitä pitäisi sanoa kadotuksen kaupungiksi.

Se ei ole mikään takakujain kaupunki, niinkuin muutamat luulevat,

mutta voidaan sanoa, että se on yhtä ainoata mahdottoman suurta

takakujaa. Tavallisen siivollisuuden silmillä katsottuna ja mies- ja

naiskuntoa mittapuuna pitäen sen kehnoista kehnoimmat kadut ovat

kaikki takakujia. Missä on kosolta sellaista nähtävää ja ääntä, jota

et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi lastemme nähdä ja kuulla, se

on paikka, jossa ainoankaan ihmisen lapset eivät saisi asua, nähdä

ja kuulla. Missä et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi vaimojemme

viettää päiviänsä, se on paikka, missä ei kenenkään muunkaan miehen

vaimo saisi viettää päiviänsä. Sillä Itäpäässä rehoittavat elämän

riettaudet ja sen karkeat raakuudet. Siellä ei ole minkäänlaista

yksinäisyyden rauhaa. Paha pilaa hyvän, ja kaikkiin tarttuu sama

mätä. Viaton lapsuus on suloista ja kaunista, mutta Itä-Lontoossa

viattomuus on haihtuva kupla, ja sinun on se tavattava, ennenkuin se

ryömii kapaloistaan, sillä muuten huomaat, että pienokaiset ovat yhtä

riettaan viisaita kuin aikuiset.

Kultaisen säännön soveltaminen osoittaa, että Itä-Lontoo on sopimaton

asuinpaikka. Missä ette haluaisi oman pienokaisenne elävän,

kehittyvän ja saavan itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä,

se ei ole sopiva paikka toistenkaan lapsille elää, kehittyä ja saada

itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä. Tämä kultainen

sääntö on yksinkertainen, eikä muuta tarvitakaan. Kansantalous ja

ajattelijasuuruuksien opit saavat mennä hornan kattilaan, jos ne

sanovat muuta. Mikä ei ole kyllin hyvä teille, ei ole kyllin hyvä

toisillekaan, ja siinä kaikki.

Lontoossa on 300,000 asukasta, jotka perheinä asuvat yhden huoneen

asunnoissa. Paljon, paljon useampia asuu kahdessa ja kolmessa

huoneessa, jotka, eri sukupuolet sikin sokin eläen, ovat yhtä täyteen

sullotut kuin yksihuoneisetkin asunnot. Laki määrää 400 kuutiojalkaa

tilaa joka hengelle. Armeijan kasarmeissa on kullakin sotilaalla

600 kuutiojalkaa tilaa. Professori Huxley, joka yhteen aikaan

oli lääkärinä Itä-Lontoossa, oli aina sitä mieltä, että kullakin

henkilöllä pitäisi olla 800 kuutiojalkaa tilaa ja sitä pitäisi hyvin

tuulettaa puhtaalla ilmalla. Mutta Lontoossa on 900,000 sellaista

ihmistä, jotka asuvat pienemmässä kuin lain määräämän 400 kuutiojalan

tilavuudessa.

Herra Charles Booth, joka vuosikausia on järjestelmällisesti tutkinut

ja luokitellut työtätekevää kaupunkiväestöä, arvioi Lontoossa

olevan 1,800,000 _köyhää ja hyvin köyhää_ ihmistä. Mielenkiintoinen

on hänen määritelmänsä. _Köyhällä_ hän tarkoittaa niitä perheitä,

joiden kokonaistulo viikossa on kahdeksastatoista yhteenkolmatta

shillinkiin. _Hyvin köyhät_ ovat paljon tämän tason alapuolella.

Työväenluokan taloudelliset isännät eristävät eristämistään tätä

luokkaa muista piireistä, ja tämä kehityskulku, joka saa aikaan

yhteensulloutumista ja liika-asutusta, johtaa välttämättömästi

moraalin häviämiseen. Tässä seuraa ote Lontoon kunnallisneuvosten

äskettäin pidetyn kokouksen pöytäkirjasta, joka on kuivaa ja

virallista, mutta paljastaa riviensä välistä kokonaisen maailman

kauheuksia:

Herra Brace tiedusti terveyshoitolautakunnan puheenjohtajalta,

oliko hänen huomiotaan kiinnitetty erinäisiin vakaviin

liika-asutuksen tapauksiin Itäpäässä. St. Georgen itäpiirissä

asui mies vaimoineen ja heidän kahdeksanhenkinen perheensä

yhdessä ainoassa pienessä huoneessa. Tähän perheeseen

kuului viisi tytärtä, kaksikymmentä-, seitsemäntoista-,

kahdeksan- ja neljä-vuotias sekä aivan pienokainen, ja kolme

poikaa, viisitoista-, kolmetoista- ja kaksitoista-vuotias.

Whitechapelissa mies, vaimo ja heidän kolme tytärtään,

kuusitoista-, kahdeksan- ja neljä-vuotias, sekä kaksi

poikaa, kymmenen- ja kaksitoista-vuotias, asuivat vielä

pienemmässä huoneessa. Bethual Greenissä mies, vaimo ja neljä

poikaa, kolmekolmatta-, yksikolmatta-, yhdeksäntoista- ja

kuusitoistavuotias, sekä kaksi tytärtä, neljätoista- ja

seitsemänvuotias, asuivat myös yhdessä ainoassa huoneessa. Hän

kysyi, eikö paikallisten viranomaisten velvollisuutena ollut

estää sellaista vaarallista liika-asutusta.

Mutta kun 900,000 henkeä tosiasiallisesti asuu lainvastaisissa

olosuhteissa, niin viranomaisilla on enemmän kuin tarpeeksi

tekemistä. Jos liika-asutusta harvennetaan, niin häädetyt siirtyvät

johonkin toiseen samanlaiseen pesään, ja kun he siirtävät tavaransa

yöllä käsirattailla (yksiin käsirattaisiin mahtuu koko talous ja

vielä nukkuvat lapset), niin on melkein mahdotonta pysyä heidän

jäljillään. Jos terveydenhoitolaki vuodelta 1891 yht'äkkiä ja

täydellisesti pantaisiin voimaan, niin 900,000 henkeä saisi

määräyksen lähteä asunnoistaan ja siirtyä kadulle, ja 500,000

huonetta olisi rakennettava, ennenkuin heidät voitaisiin saada

laillisesti asutetuiksi.

Kehnot kadut näyttävät ulkopuolelta vain kehnoilta, mutta seinien

sisäpuolella on saastaisuutta, kurjuutta ja murhetta. Seuraava

murhenäytelmä saattaa olla järkyttävä lukea, mutta tulee muistaa,

että sen todellinen tapahtuminen on ollut vielä paljon järkyttävämpi.

Devonshire Place-torin ja Lisson Grove-kadun varrella kuoli joku aika

sitten vanha seitsemänkymmentäviisi-vuotias vaimo. Kuolemansyytä

tutkittaessa asianomainen virkamies vakuutti, että "hän ei huoneesta

löytänyt muuta kuin läjän vanhoja syöpäläisten vallassa olevia

ryysyjä". Hän oli itsekin ollut helisemässä sieltä tarttuneiden

syöpäläisten kanssa. Huone oli ollut kauheassa siivossa, eikä hän

ollut milloinkaan nähnyt sellaista. Joka paikka oli ollut aivan

täynnä syöpäläisiä.

Lääkäri kertoi, että "hän oli tavannut vainajan makaamassa selällään

tulisijalla. Hänellä oli ollut yllään jokin vaate ja sukat. Ruumis

oli ollut aivan elävänä syöpäläisistä, ja kaikki huoneessa olevat

vaatteet ihan harmaina niistä. Vainaja oli hyvin huonosti ravittu, ja

hän oli tavattoman laiha. Hänellä oli suuria haavoja jaloissaan, ja

hänen sukkansa olivat liimaantuneet kiinni näihin haavoihin. Haavat

olivat syöpäläisten aikaansaamia."

Muuan tutkimuksessa saapuvilla ollut mies kirjoitti:

"Onnettomuudekseni satuin näkemään vaimoraukan ruumiin sen maatessa

ruumishuoneessa, ja nytkin hirveän näyn muisto saa minut värisemään.

Siinä hän makasi ruumishuoneen lavitsalla niin nälkiintyneenä ja

laihana, että hän oli vain nahka- ja luukasa. Hänen hiuksensa, joihin

lika oli paksulti iskostunut, kuhisivat syöpäläisiä. Hänen luisevilla

rinnoillaan mateli satoja, tuhansia, myriadeja syöpäläisiä."

Ellei teidän äitinne sovi kuolla sillä tavalla, silloin ei olisi

tämänkään vaimon, olipa hän kenen äiti tahansa, sopinut sillä tavalla

kuolla.

Piispa Wilkinson, joka on oleskellut Zulu-maassa, sanoi hiljattain:

"Ainoankaan afrikkalaisen kylän päällikkö ei sallisi moista nuorten

miesten ja naisten, poikain ja tyttöjen Babelin-sekamelskaa."

Hän tarkoitti liika-asutuksessa elävän väestön lapsia, joilla

viisi-vuotiaina ei ole enää mitään opittavaa, vaan on paljon

sellaista unohdettavaa, mitä he eivät milloinkaan unohda.

Ilmeistä on, että geton köyhäin talot ovat paljon tuottavampia

kuin rikkaitten asumukset. Köyhän työläisen on ensiksikin pakko

asua eläimen tavalla, ja toiseksi hän vielä saa maksaa asunnostaan

suhteellisesti enemmän kuin rikas mies tilavasta mukavuudestaan.

Asuntokeinottelijain luokka on saattanut syntyä köyhäin

asuntokilpailun varassa. Ihmisiä on enemmän kuin huoneita, ja

heitä on paljon työhuoneissa, kun eivät voi muualta suojaa saada.

Huoneistoissa ei ole ainoastaan vuokralaisia, vaan myös vuokralaisten

vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaistenkin vuokralaisia ja niin

edelleen, samoin yksityisissä huoneissa.

"Osa huonetta vuokrattavana." Tämä ilmoitus oli kiinnitetty

hiljattain erääseen akkunaan, tuskin viiden minuutin kävelymatkan

päässä St. James Hallista. Pastori Hugh Price Hughes vakuuttaa,

että vuoteita vuokrataan kolmivuoro-järjestelmän mukaan -- toisin

sanoen vuoteella on kolme vuokraajaa, joista kukin hallitsee

sitä kahdeksan tuntia kerrallaan, niin ettei se koskaan ennätä

jäähtyä, ja onpa vielä permantotilakin vuoteen alla samoin

vuokrattu kolmivuorojärjestelmän mukaan. Terveydenhoitoviranomaiset

eivät ollenkaan pidä outona seuraavaa järjestelyä: huoneessa,

tilavuudeltaan 1,000 kuutiojalkaa, on kolme täysi-ikäistä

naishenkilöä vuoteessa ja kaksi täysi-ikäistä naishenkilöä vuoteen

alla; ja huoneessa, jonka tilavuus on 1,650 kuutiojalkaa, on yksi

täysikasvuinen mieshenkilö ja kaksi lasta vuoteessa ja kaksi

täysikasvuista naishenkilöä vuoteen alla.

Seuraavassa on luonteenomainen esimerkki huoneesta, jossa on

käytännössä kaksivuoro-järjestelmä -- kunnioitettava seikka. Sitä,

hallitsee päivällä nuori nainen, joka öisin on työssä hotellissa.

Kello seitsemän illalla hän luopuu huoneesta, ja muurarintyöntekijä

tulee tilalle. Kello seitsemän aamulla tämä luopuu siitä ja menee

työhönsä, ja samaan aikaan nainen palaa työstään.

Pastori W. N. Davies, Spitalfiedsin kirkkoherra, on laatinut tilastoa

muutamista seurakuntansa kaduista. Hän selittää:

Erään kadun varrella on kymmenen taloa -- viisikymmentäyksi

huonetta, melkein kaikki noin seitsemänkymmentäkaksi neliöjalkaa

-- ja 254 ihmistä. Kuudessa tapauksessa vain 2 ihmistä asuu

samassa huoneessa, ja muissa lukumäärä vaihtelee kolmesta

yhdeksään. Eräässä toisessa korttelissa, jossa on kuusi taloa ja

kaksikolmatta huonetta, asuu 84 ihmistä -- 6, 7, 8 ja 9 henkeä

samassa huoneessa useissa tapauksissa. Eräässä kahdeksan huonetta

käsittävässä talossa on 45 henkeä -- yhdessä huoneessa 9 henkeä,

toisessa 8, kahdessa 7 ja yhdessä 6.

Tämä geton liika-asutus on pakon eikä suinkaan minkään mielihalun

aiheuttama. Lähes viisikymmentä prosenttia työläisistä maksaa vuokraa

vähintään neljänneksen, enintään puolet ansiostaan. Keskimääräinen

vuokra Itäpään suurimmassa osassa on neljästä kuuteen shillinkiin

huonetta kohti viikossa, mutta ammattitaitoiset konemiehet,

jotka ansaitsevat kolmekymmentäviisi shillinkiä viikossa, saavat

luovuttaa viisitoista shillinkiä kahdesta tai kolmesta ahtaasta

pikku kommakosta, joissa he epätoivoisesti yrittävät saada aikaan

jotakin kotielämän tapaista. Ja vuokrat nousevat yhtä mittaa. Erään

kadun varrella Stepneyssä on korotus vain parin vuoden aikana

ollut kolmestatoista kahdeksaantoista shillinkiin, toisen kadun

varrella yhdestätoista kuuteentoista shillinkiin ja vielä kolmannen

varrella yhdestätoista viiteentoista shillinkiin; ja äskettäin vielä

vuokrattiin Whitechapelissa kahden huoneen huoneisto kymmenellä

shillingillä, mutta nyt se maksaa yksikolmatta shillinkiä. Idässä,

lännessä, pohjoisessa ja etelässä vuokrat nousevat. Kun maan hinta

on 20,000--30,000 puntaa acrelta, niin jonkunhan täytyy maksaa maan

omistajalle.

Herra W.C. Steadman kertoi puheessaan alahuoneessa Stepneyssä

olevasta valitsijakunnastaan seuraavaa:

Tänä aamuna muuan leski pysäytti minut vajaan sadan yardin

päässä asunnostani. Hänellä on kuusi lasta elätettävänä, ja

hänen asuntonsa vuokra on neljätoista shillinkiä viikossa. Hän

ansaitsee elantonsa vuokraamalla taloansa asunnontarvitsijoille

ja käymällä päiväpalkoin pyykillä tai siivoamassa. Vaimo kertoi

minulle vesissä silmin, että isäntä oli koroittanut vuokran

neljästätoista kahdeksaantoista shillinkiin. Mitä saattoi vaimo

tehdä? Mitään asunnonvälitystoimistoa ei ole Stepneyssä. Joka

paikka on liiaksi täynnä.

Luokkavalta voi pysyä vain luokkakurjuuden nojassa, ja kun työläiset

on ahdettu gettoon, eivät he voi päästä sen tuottamasta kurjuudesta.

Syntyy lyhyttä ja kitukasvuista kansaa -- sukukuntaa, joka räikeästi

eroaa isäntäinsä sukukunnasta, katukäytäväin kansaa, jolta puuttuu

ryhtiä ja voimaa. Miehistä tulee sen irvikuvia, mikä elävän miehen

tulisi olla, ja heidän vaimonsa ja lapsensa ovat kalpeita ja

sairaalloisia, silmät mustilla renkailla, kumaroita ja veteliä; ja he

menettävät jo aikaisin kaiken muotonsa ja kauneutensa.

Asiata pahentaa vielä se, että geton ihmiset ovat ihmisjätettä,

mätäperäistä sukua, joka on jätetty jäljelle edelleen mädäntymään.

Ainakin puolentoista vuosisadan kuluessa on heistä seulottu

parhaat pois. Voimakkaat miehet, rohkeat toimintakyvyn miehet

ja kunnianhimoiset miehet ovat matkanneet pois rehevämmille ja

vapaammille maailmanäärille luomaan uusia maita ja kansoja. Ne, jotka

ovat olleet kyvyttömiä, heikkoja sydämeltään, päästään ja käsistään,

samoinkuin taudinsyömät ja toivottomat, ovat jääneet sukua jatkamaan.

Ja vuodesta vuoteen on vielä heiltäkin viety paras, minkä ovat

siittäneet. Missä tahansa jäntevä ja kasvultaan komea mies pääsee

varttumaan, hänet värvätään sotaväkeen. "Sotilas", sanoo Bernard

Shaw, "ulkomuodoltaan sankari, isänmaallinen maansa puolustaja,

on itse asiassa vain onneton mies, jonka hätä on houkutellut

tarjoutumaan kanuunanruoaksi säännöllisesti jaettavasta ravinnosta,

asunnosta ja vaatteista."

Tämä alituinen työväestön parhaimmiston seulominen on surkastuttanut

jäljellejääneet suurimmalta osaltaan säälittävän kurjaksi jätteeksi,

joka getossa painuu syvimmälle pohjaan. Elämän viini on puserrettu

heistä ja vuodatettu muun maailman vereen ja rotuun. Jäljelle on

jäänyt pohjasakka, ja se on eristetty ja upotettu omaan kurjuuteensa.

Heistä tulee irstaita ja elukkain kaltaisia. Tappaessaan he tappavat

käsin ja antautuvat sitten tylsinä vangitsijoilleen. Heidän

rikoksissaan ei ole mitään ylpeätä rohkeutta. He sohia nylkyttävät

toveriaan tylsällä veitsellä tai takovat hänen päätänsä rautakangella

ja istuvat sitten odottamaan poliisia. Vaimon pieksäminen on miehen

etuoikeus avioliitossa. Heillä on jaloissaan merkilliset raudoitetut

tai muulla metallilla silatut kengät, ja kolhittuaan lastensa äidin

kulmat mustiksi he iskevät hänet maahan ja potkivat ja tallaavat

häntä aivan kuin Lännen orhi potkii ja tallaa kalkkarokäärmettä.

Geton alimpain luokkain vaimo on samalla lailla miehensä orja

kuin intiaanivaimo. Ja jos minä olisin nainen ja saisin valita

vain jommankumman osan näistä kahdesta, niin olisinpa mieluummin

intiaanivaimo. Miehet ovat taloudellisesti riippuvaiset isännistään,

ja vaimot ovat taloudellisesti riippuvaiset miehistään. Seurauksena

on, että vaimo saa sen selkäsaunan, mikä miehen pitäisi antaa

isännälleen, eikä vaimo voi mitään. Heillähän on lapsukaiset, ja mies

on leivän hankkija, eikä vaimo uskalla lähettää häntä vankilaan,

koska hän ja lapset silloin jäisivät näkemään nälkää. Harvoin saadaan

miehen syyllisyys todistetuksi, kun sellaiset tapaukset joutuvat

oikeuteen. Tavallisesti piesty vaimo ja äiti itkee ja rukoilee

oikeutta päästämään hänen miehensä vapaaksi lasten takia.

Vaimoista tulee rivosuisia lutkia tai henkisesti murtuneita ja

koirankaltaisia olentoja, jotka menettävät senkin vähän kainouttaan

ja itsekunnioitustaan, mikä heissä on jäljellä tyttöajoiltaan, ja

kaikki painuu yhteiseen peittämättömään kurjuuden likaläjään.

Joskus pelkään itse yleistäväni tämän geton elämän joukkokurjuutta

ja epäilen vaikutelmaini olevan liioiteltuja, olevani liian lähellä

itse kuvaa ja perspektiivin puuttuvan. Sellaisina hetkinä katson

parhaaksi etsiä toisten ihmisten todistuksia osoittaakseni itselleni,

että en ole liian kiihtynyt enkä näe olemattomia. Frederick Harrison

on minusta aina tuntunut selväpäiseltä ja tasapuoliselta mieheltä, ja

hän sanoo:

Minusta ainakin on riittävän hyvin perusteltu sellainen arvostelu

nykyisestä yhteiskunnasta, että se on tuskin ollenkaan edistynyt

orjuuden tai maaorjuuden asteelta, jos teollisuuden olosuhteet

pysyväisesti jäävät sellaisiksi kuin nyt, kun _yhdeksänkymmentä_

prosenttia rikkauden todellisista tuottajista saa olla vailla

kotia, mitä voisivat sanoa omaksensa vielä viikon päätyttyä,

vailla maapalasta taikka pientä hökkeliäkin, mikä olisi heidän

omansa, vailla kaikkea, millä olisi jonkinlaista arvoa,

lukuunottamatta käsirattaille mahtuvaa "huonekalustoa"; kun

heille on vain armosta suotu mahdollisuus ansaita viikkopalkka,

mikä tuskin riittää heitä pitämään terveinä; kun he asuvat

enimmäkseen paikoissa, jollaisia kunnon ihminen ei pidä sopivana

hevoselleenkaan; kun puute on niin lähellä heitä, että kuukauden

kestävä huono aika, sairaus tai odottamaton vahinko saattaa

heidät nälkään ja kurjuuteen... Ja tämän tavallisen kaupunki- ja

maalaistyömiehen normaaliolotason alapuolella on vielä suuret

joukot puutteenalaisia hylkyjä -- teollisuusarmeijan

leirinhaaskoja: ainakin kymmenesosa koko köyhälistöväestöstä,

joiden normaaliolotila on inhoittava kurjuus. Jos tämä on

jäävä pysyväiseksi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestykseksi,

niin sivistystä on pidettävä kirouksena ihmiskunnan suurelle

enemmistölle.

Yhdeksänkymmentä prosenttia! Nämä numerot ovat ällistyttäviä, mutta

herra Stopford Brooke, piirrettyään peloittavan kuvan Lontoosta,

katsoo olevansa velvollinen kertomaan sen puolella miljoonalla. Näin

hän sanoo:

Ollessani kappalaisena Kensingtonissa tapasin usein perheitä,

jotka matkasivat Lontooseen pitkin Hammersmith Roadia. Eräänä

päivänä sitä kulki muuan työmies ja hänen vaimonsa, poikansa ja

kaksi tytärtään. Perhe oli kauan asunut eräällä maatilalla ja

onnistunut yhteismaan ja työnsä turvissa tulemaan toimeen. Mutta

tulipa aika, jolloin yhteismaa yhdistettiin tilan tiluksiin,

heidän työtänsä ei tilalla tarvittu, ja niin heidät kylmästi

häädettiin ulos pirtistään. Minne he menisivät? Tietysti

Lontooseen, missä työtä arveltiin olevan yllin kyllin. Heillä

oli hiukan säästöjä, ja he arvelivat saavansa pari laatuunkäypää

huonetta asunnokseen. Mutta sitkeä maakysymys tavoitti heidät

Lontoossakin. He hakivat asuntoa säädyllisistä kortteleista ja

havaitsivat, että kaksi huonetta maksaa kymmenen shillinkiä

viikossa. Ruoka oli kallista ja huonoa, vesi oli huonoa, ja

lyhyessä ajassa se vaikutti heidän terveyteensä. Työtä oli vaikea

saada, ja palkka niin pieni, että he pian olivat velassa. He

kurjistuivat kurjistumistaan, ja myrkyllinen ympäristö, pimeys ja

pitkät työpäivät lisäsivät heidän epätoivoaan, ja heidät ajettiin

etsimään halvempaa asuntoa. He saivat sen eräästä korttelista,

jonka hyvin tunsin -- rikosten ja sanomattomien kauhujen

tyyssija. Sieltä he saivat yhden ainoan huoneen hirveästä

vuokrasta, ja työtä oli heidän nyt vaikeampi saada, koska he

tulivat sellaisesta huonomaineisesta paikasta; ja niinpä he

joutuivat sellaisten käsiin, jotka pusertavat miehestä, vaimosta

ja lapsesta viimeisenkin hikipisaran, ja saivat epätoivoisen

pienen palkan. Ja pimeys ja lika, huono ravinto ja sairaus

sekä vedenpuute oli entistä pahempi. Korttelin joukkokunta

ja seurapiiri riisti heiltä viimeisenkin itsekunnioituksen

rippeen. Juoppouden pahahenki sai heidät valtaansa. Tietysti

kapakka oli korttelin kummassakin päässä. Sinne he pakenivat

toinen toisensa perästä etsimään suojaa, lämmintä, seuraa ja

unhotusta. Ja he tulivat sieltä ulos entistä velkaisempina,

mieli tulehtuneena ja järki palaen tyydyttämättömän juomahimon

vallassa, minkä sammuttamiseksi he olivat valmiit tekemään mitä

tahansa. Ja muutaman kuukauden kuluttua isä oli vankilassa, vaimo

kuolemaisillaan, poika pahantekijä ja tyttäret kadulla. _Kertokaa

kaikki tämä puolella miljoonalla, niin alatte osapuilleen

käsittää totuuden._

Ei ole kolkompaa näkyä koko maailmassa kuin tämä "synkeä Itä", sen

Whitechapelit, Hoxtonit, Spitalfieldsit, Bethnal Greenit ja Wappingit

Itä-Intian tokkaan asti. Pääväri on harmaa ja likaisenruskea. Kaikki

on avutonta, toivotonta, masentavaa ja saastaista. Kylpyammeet

ovat aivan tuntemattomia kapineita, yhtä satumaisia kuin jumalain

ambrosia. Ihmisetkin ovat likaisia, ja jokainen puhdistusyritys

muodostuu korviavihlovaksi ilveilyksi, ellei siitä tule surkea

murhenäytelmä. Outoja hajuja ajelehtii tunkkaisen tuulen mukana, ja

sade, milloin sitä vihmoo, on pikemminkin lokavettä kuin taivaan

vettä. Katukivetkin ikäänkuin hikoilevat saastaa.

Ja täällä asuu väestö, joka on yhtä tylsää ja mielikuvituksetonta

kuin likaisenharmaitten tiilitalojen mailien-pituiset rivit. Uskonto

on tosiasiallisesti sen sivuuttanut, ja vallassa on törkeä, typerä

materialismi, yhtä turmiollinen henkiselle elämälle kuin elämän

hienoimmille vaistoillekin.

Tunnettu on ylpeä kerskailu, että jokaisen englantilaisen koti on

hänen linnansa. Mutta tätä nykyä se on pelkkä menneisyyden satu.

Geton väellä ei ole kotia. He eivät tunne kotielämän merkitystä ja

pyhyyttä. Kunnankin asuntolat, joissa asuu parempiosaisia työläisiä,

ovat liika-asuttuja kasarmeja. Työstä palaava isä kysyy kadulla

olevalta lapseltaan, missä äiti on, ja vastaukseksi tulee: "Talossa."

Uusi rotu, katukansa, on syntynyt. He viettävät koko elämänsä työssä

ja kaduilla. Heillä on luolansa ja pesänsä, minne ryömivät nukkumaan,

mutta siinä kaikki. Olisi pyhyydenloukkaus käyttää näistä luolista

"koti"-sanaa. Entisajan vähäpuheinen ja umpimielinen englantilainen

on mennyttä. Katukansa on meluavaa, kielevää, kimittävää ja ärtyisää

-- nuorena ollessaan. Vanhemmaksi tultuaan he käyvät tylsiksi ja

typeriksi oluesta. Ellei heillä ole muuta tekemistä, he märehtivät

kuin lehmät. Heitä tapaa kaikkialla seisomassa tienmutkissa ja

kadunkulmissa -- tuijottaen tyhjyyteen. Tarkatkaahan vain heistä

jotakuta. Hän seisoo siinä liikkumattomana tuntikausia, ja kun

kyllästytte häntä katselemaan, hän jää yhä tuijottamaan tyhjyyteen.

Kuolleempaa olentoa ei ole olemassa. Hänellä ei ole rahaa, millä

saada olutta, ja hänen pesänsä on vain nukkumista varten, mitäpä

hänellä olisi muuta tekemistä? Hän on jo ratkaissut rakkauden

arvoitukset ja havainnut ne petollisiksi ja vilpillisiksi, turhiksi

ja katoaviksi kuin kastepisarat, jotka nopeasti haihtuvat elämän

julman todellisuuden tieltä.

Niinkuin sanottu, nuoret ovat kimittäviä, hermosairaita ja ärtyisiä,

keski-ikäiset tyhjäpäisiä, hölmöjä ja tylsiä. Luonnotonta on

hetkeäkään ajatella, että he voisivat kilpailla Uuden maailman

työväestön kanssa. Geton väki on siksi elukkamaista, turmeltunutta

ja tökeröä, ettei se kykene pätevästi palvelemaan Englantia kansojen

taistelussa teollisuusherruudesta, jonka taloustieteilijät sanovat

jo alkaneen. He eivät voi tulla kysymykseen enemmän työläisinä

kuin sotilainakaan, kun Englanti tarvitessansa kutsuu heitä --

unohtamiansa. Ja jos Englanti syöstään pois maailman teollisuuden

kilparadalta, he kuolevat kuin kärpäset kesän päättyessä. Taikka

Englannin ollessa vaaran paikassa he saattavat käydä vimmapäisiksi,

niinkuin villipedot joskus muuttuvat vimmapäisiksi, ja he voivat

vyöryä uhkaavana tulvana Länsipäähän tehdäkseen sille samoin kuin

Länsipää on tehnyt Itäpäälle. Ja siinä tapauksessa he kuularuiskujen

ja muiden nykyaikaisten sotakoneiden suun edessä pääsevät hengestään

nopeammin ja helpommin kuin nyt.

Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä · 第 44 / 65 题