Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan keskustelua Mile End Waste-aukiolle.
Oli yöaika, ja he kaikki olivat ylemmän luokan työmiehiä. He olivat
kerääntyneet erään toverinsa ympärille, miellyttävän näköinen mies
kolmissakymmenissä, ja kiivailivat hänelle varsin tiukasti.
"Mutta entä tämän halvan työvoiman maahantulo?" tiedusti yksi
joukosta. "Whitechapelin juutalaisethan käyvät suorastaan
kurkkuihimme."
"Ette saa heitä moittia", oli vastaus. "He ovat vallan samassa
asemassa kuin mekin, ja eläähän heidän täytyy. Älkää moittiko miestä,
joka tarjoutuu työhön teitä halvemmalla ja vie työpaikkanne."
"Mutta entäs vaimo ja lapset?" tenäsi hänen vastustajansa.
"Siinäpä se", oli vastaus. "Entä sen miehen vaimo ja lapset, joka
tekee työtä halvemmalla kuin te ja vie teidän työpaikkanne? Hä? Entä
hänen vaimonsa ja lapsensa? He liikuttavat häntä enemmän kuin teidän
perheenne, eikä hän voi nähdä heitä nälkää näkemässä. Siispä hän
alentaa työpalkkaansa, ja te saatte lähteä. Mutta ette saa moittia
häntä, miesparkaa. Hän ei voi sille mitään. Palkka alenee aina, kun
kaksi miestä tavoittaa samaa työtä. Se on kilpailun syy eikä sen
miehen, joka hintaa alentaa."
"Mutta palkatpa eivät alene, kun on ammattikunta", huomautti joku.
"Siinäpä se, se on vallan totta. Ammattikunta ehkäisee kilpailun
työntekijäin kesken, mutta ammattikunnan puuttuessa on kilpailu
ankara. Silloin tulee Whitechapelin halpa työvoima. He ovat
ammattitaidottomia, eikä heillä ole mitään ammattikuntia, ja he
iskevät toistensa kurkkuihin ja särkevät meidän työsopimuksemme,
ellemme kuulu voimakkaaseen ammattikuntaan."
Puuttumatta sen pitemmälle keskusteluun sain selville, että tämä
mies Mile End Waste-aukiolla tehosti sitä tosiasiaa, että kun kaksi
miestä tavoitteli samaa työtä, palkan täytyi aleta. Jos hän olisi
tunkeutunut syvemmälle asian ytimeen, hän olisi huomannut, että
ammattikuntakaan, olipa se vaikka parinkymmenen tuhannen jäsenen
suuruinen, ei voi pitää palkkoja korkealla, jos parikymmentätuhatta
työtöntä yrittää päästä järjestyneiden tilalle. Juuri nyt on tästä
saatavissa verraton esimerkki, kun Etelä-Afrikassa olleet sotilaat
palaavat ja heidät vapautetaan palveluksesta. Kymmenin tuhansin heitä
joutuu työttömäin armeijaan, ja he ovat epätoivoisessa hädässä. Koko
maassa palkkataso osoittaa yleistä alenemista, ja kun se aiheuttaa
työriitoja ja lakkoja, käyttävät sitä hyväksensä työttömät, jotka
iloisina tarttuvat lakkolaisten hylkäämän työkaluihin.
Nylkemisjärjestelmä, nälkäpalkat, työttömäin armeija sekä suuret
kodittomain ja asunnottomain joukot ovat välttämättömiä pahoja, niin
kauan kuin työhön on pyrkimässä enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.
Ne miehet ja naiset, joita olen tavannut kaduilla, piikkilöissä
ja pihdeissä, eivät ole olleet siellä siksi, että sitä näissäkään
olosuhteissa pidettäisiin "helppona tienestinä". Lienen kaiketi siksi
selvästi kuvannut, mitä heidän on siedettävä ja kestettävä, että voin
olettaa ilmenneen, että heidän elämänsä on kaikkea muuta kuin helppoa.
Tavallinen laskutaito riittää osoittamaan, että täällä Englannissa
on helpompaa ansaita säännöllinen ruokansa ja yösijansa tekemällä
työtä kahdenkymmenen shillingin viikko palkalla kuin kävellä katuja.
Katuja kuljeksiva kärsii enemmän ja työskentelee ankarammin paljon
vähäisemmällä tuloksella. Olen kuvaillut heidän yönviettoansa ja
kuinka he ruumiillisen väsymyksen pakottamina menevät yömajoihin
"lepäämään". Eikä yömaja suinkaan merkitse helppoa ansiota. Riipiä
neljä naulaa köysitäpettä, särkeä kaksitoista sentneriä kiviä taikka
toimittaa mitä mieltäkääntävimpiä askareita viheliäisen ruoan ja
yösijan vastikkeeksi, se merkitsee tavatonta tuhlausta niille
miehille, jotka sitä tekevät. Viranomaisten puolelta se on ilmeistä
ryöväämistä. He antavat miehille näiden työstä paljon vähemmän kuin
kapitalistiset isännät. Yksityisen isännän palveluksessa he saisivat
samasta työstä palkan, jolla voisivat hankkia paremman vuoteen,
parempaa ruokaa, enemmän mielenvirkistystä ja ennen kaikkea enemmän
vapautta.
Niinkuin sanottu, miehen yömajaan-meno on hulluutta. Ja miehet
tietävät sen itsekin, mikä näkyy siitä, että he kammoavat sitä,
kunnes ruumiillinen uupumus heidät pakottaa sinne. Miksipä he sinne
menisivät? Eivät sen takia, että he olisivat työhön kyllästyneitä
työmiehiä. Aivan päinvastoin, he ovat vetelehtimiseen kyllästyneitä
vetelehtijöitä. Yhdysvaltain kulkuri on melkein poikkeuksetta
työhön kyllästynyt. Hän pitää kulkurielämää kevyempänä elämisenä
kuin työntekoa. Mutta näin ei ole laita Englannissa. Täällä
ne, joilla on valta, tekevät kaikkensa saadakseen kulkurin ja
vetelehtijän kyllästymään elämäänsä, ja kyllä hän totisesti on
melkoisen kyllästynyt olento. Hän tietää, että hän kahden shillingin
päiväpalkalla, mikä on vain viisikymmentä senttiä, saisi kolme
tavallista ateriaa, yösijan ja vielä parisen pennyä taskurahaa.
Hän tekisi mieluummin työtä ansaitakseen nuo kaksi shillinkiä kuin
nauttiakseen yömajan armeliaisuutta. Sillä hän tietää, että hänen
silloin ei tarvitsisi tehdä työtä niin ankarasti eikä hän saisi niin
sietämätöntä kohtelua osakseen. Mutta hän ei tee sitä siksi, että
työhön pyrkimässä on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.
Kun työväkeä on tarjolla enemmän kuin työtä, on siitä seurauksena
seulominen. Kaikilla teollisuuden aloilla kyvyttömämmät tungetaan
syrjään. Ja kyvyttömyyden vuoksi syrjään tungetut eivät voi
nousta, vaan heidän täytyy luisua alaspäin, ja luisumista jatkuu,
kunnes he ovat ehtineet omalle tasolleen, sellaiselle tasolle
teollisuuskoneistossa, jossa he ovat kyvykkäitä. Tästä seuraa
välttämättömästi, että kyvyttömämmän täytyy luisua pohjaan asti,
missä hän surkeasti nääntyy kärsimyksiinsä.
Silmäys riittää osoittamaan, että täällä pohjassa olevat lopullisesti
kyvyttömät ovat melkein järjestään mieleltään, ruumiiltaan ja
siveelliseltä olemukseltaan haaskoja. Tämän säännön poikkeuksena
ovat äsken saapuneet, jotka ovat vain kykenemättömiä ja joissa
haaskiintumisprosessi on vasta alussa. Kaikki täällä olevat voimat,
se on muistettava, ovat hävittävää laatua. Kelvollinen ruumis
(joka on joutunut tänne järjen hitauden ja kyvyttömyyden takia)
surkastuu nopeasti ja käpristyy epämuotoiseksi; puhdas mieli (jonka
heikko ruumis on tänne luisuttanut) rumentuu ja likaantuu nopeasti.
Kuolevaisuus on hirvittävän runsas, mutta sittenkin täällä kuollaan
aivan liian vitkallisesti.
Tällainen teurastamo siis Kadotuksen-kuilu on rakenteeltaan. Koko
teollisuuskoneistossa tapahtuu herkeämätön seulominen. Kyvyttömät
työnnetään syrjään ja survaistaan alas. Moninaiset seikat aiheuttavat
kyvyttömyyttä. Konemies, joka on säännötön ja vailla vastuuntunnetta,
painuu alaspäin, kunnes hän joutuu omalle paikalleen, esimerkiksi
tilapäistöihin, joissa työ jo luonnostaan on säännötöntä ja vain
vähän tai ei ollenkaan vastuunalaista. Niiden, jotka ovat hitaita ja
kömpelöitä, jotka ovat ruumiiltaan tai mieleltään heikkoja tai joilta
puuttuu hermojen, hengen tai ruumiin ryhtiä, täytyy vaipua pohjalle,
milloin nopeasti, milloin porras portaalta. Tapaturma, joka riistää
kyvykkäältä työmieheltä kyvyn, saattaa hänet kyvyttömäksi, ja hänen
täytyy vaipua alas. Ja iäkkääksi vanhenevan työmiehen, jolta tarmo
lannistuu ja järki himmenee, täytyy aloittaa tämä peloittava vaellus
alaspäin, joka ei tunne muuta pysähdyspaikkaa kuin pohjan ja kuoleman.
Tästä viimeisestä asteesta puhuvat Lontoon tilastot hirveitä asioita.
Lontoon väkiluku on seitsemäs osa yhdistyneen kuningaskunnan koko
väestöstä, ja Lontoossa kuolee vuosittain joka neljäs täysi-ikäinen
virallisen armeliaisuuden hoteissa, joko työhuoneessa, sairaalassa
tai vaivaistalossa. Kun otetaan lukuun se seikka, että varakkaat
eivät siten päätä päiviänsä, on ilmeistä, että ainakin joka kolmas
täysikasvuinen työläinen kuolee virallisen armeliaisuuden huomassa.
Osoitukseksi siitä, kuinka hyvästäkin työmiehestä äkkiä voi tulla
kyvytön ja mitä hänelle silloin tapahtuu, soveltuu kertomus M'Garryn
kohtalosta, M'Garryn, joka on kolmekymmentäkaksi-vuotias ja nyt
työhuoneen hoidokkina. Kertomus on lainattu erään ammattikunnan
vuosikertomuksesta:
Olin työssä eräässä Sullivanin kemikaali-työpajassa Widnesissä.
Työskentelin ulkovajassa, ja minun täytyi kulkea pihan poikki.
Kello oli kymmenen illalla, mutta valaistusta ei ollut. Pihan
poikki kulkiessani tunsin jonkin tarttuvan jalkaani ja vääntävän
sen irti ruumiistani. Menin tajuttomaksi enkä tietänyt pariin
päivään, miten minun oli käynyt. Seuraavana sunnuntai-iltana
tulin tajuihini ja havaitsin olevani sairaalassa. Tiedustin
hoitajalta, mikä minun jalkojani vaivasi, ja hän selitti
molempien jalkojeni olevan poikki.
Pihassa oli paikallaan-pyörivä vipulaitos maahan kaivettuna.
Kuoppa oli 18 tuumaa pitkä, 15 tuumaa syvä ja 15 tuumaa leveä.
Vipulaitos pyörähti kuopassa kolme kierrosta minuutissa. Kuoppa
ei ollut mitenkään aidattu eikä peitetty. Tapahtuman jälkeen ovat
peittäneet kuopan rautalevyllä... Antoivat minulle 25 puntaa.
Sitä eivät myöntäneet korvaukseksi, sanoivat antaneensa sen vain
armeliaisuudesta. Siitä maksoin 9 puntaa pyöräkoneesta, jolla
voin liikkua käsivoimin.
Olin työssä silloin, kun jalkani katkesivat. Sain palkkaa
kaksikymmentäneljä shillinkiä viikossa, vähän enemmän kuin
muut miehet, sillä tein mitä tahansa. Kun oli joku vaikea työ
tehtävänä, valittiin minut tavallisesti se suorittamaan. Herra
Manton, isännöitsijä, kävi luonani sairaalassa useita kertoja.
Hiukan parannuttuani kysyin häneltä, voisiko hän ehkä antaa
minulle työtä. Hän vakuutti, että saisin olla huoletta, koska
yhtiö ei ollut sydämetön. Minusta pidettäisiin joka tapauksessa
huolta... Herra Manton lakkasi käymästä luonani, ja viimeisellä
kerralla hän sanoi aikovansa pyytää johtokuntaa antamaan minulle
viidenkymmenen punnan shekin, jotta voisin mennä ystävieni luo
Irlantiin.
M'Garry-parka. Hän sai parempaa palkkaa kuin toiset miehet, koska hän
pyrki eteenpäin ja pani parastaan, ja kun vaikea työ oli tehtävänä,
hän oli se mies, jolle se uskottiin, Mutta silloin puuttui sattuma
asiaan, ja hän joutui työhuoneeseen. Toisena vaihtoehtona oli mennä
kotiin Irlantiin ystäväinsä rasitukseksi loppuiäkseen. Lähempi
erittely on tarpeetonta.
Täytyy ymmärtää, että työväki itse ei voi määrätä kyvykkyyttään,
vaan sen määrää työn kysyntä. Jos kolme miestä pyrkii samaan
työhön, niin kykenevin siihen pääsee. Toiset kaksi, kuinka taitavia
sitten ovatkin, pysyvät siitä huolimatta kykenemättöminä. Jos
Saksa, Japani ja Yhdysvallat anastaisivat koko maailman rauta-,
hiili- ja kutomamarkkinat, niin sadattuhannet englantilaiset
työmiehet joutuisivat heti työttömäksi. Muutamat siirtyisivät
maasta, mutta maahan jäävät ryntäisivät tarjoamaan työtään toisille
teollisuusaloille. Seurauksena olisi työväestön yleinen seulonta
pohjasta pinnalle asti, ja kun tasapaino olisi saavutettu, olisi
Kadotuksen-kuilun pohjalla olevien kykenemätönten luku lisääntynyt
sadointuhansin. Jos taas toiselta puolen olosuhteet pysyisivät
ennallaan ja kaikki työntekijät lisäisivät kaksin kerroin
kyvykkäisyyttään, olisi kyvyttömiä kuitenkin sama määrä, vaikka
jokainen kyvytön olisi kaksin kerroin taitavampi kuin ennen ja
taitavampi kuin monet kyvykkäät olivat ennen olleet.
Kun työhön tarjoutumassa on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla, on
kyvyttömiä aivan yhtä paljon kuin työväkeä on liikaa, ja kyvyttöminä
he ovat tuomitut vitkallisesti ja tuskallisesti tuhoutumaan.
Seuraavassa luvussa on tarkoituksena osoittaa kykenemättömien työtä
ja elintapoja kuvaamalla, kuinka heidät tungetaan syrjään ja kuinka
he tuhoutuvat sekä kuinka nykyisen teollisuusyhteiskunnan voimat
hillittömästi ja kevytmielisesti kasvattavat heidän joukkoaan.