Ette suinkaan odottaisi tapaavanne "meren naista" Kentin sydämessä,
mutta sieltäpä minä hänet löysin, Maidstonen köyhäinkorttelin
syrjäkadun varrelta. Ei hänen ikkunassaan ollut ilmoitusta yösijan
vuokraamisesta, ja minun täytyikin ankarasti anella, ennenkuin hän
suostui antamaan minun nukkua etuhuoneessaan. Illalla laskeuduin
puoleksi maanalaiseen keittiöön puhelemaan hänen ja hänen ukkonsa
kanssa, joka oli Thomas Mugridge nimeltään.
Ja keskustellessani heidän kanssaan kaikki sen äärettömän koneiston
viisaudet ja monimutkaisuudet, jota sanotaan sivistykseksi,
haihtuivat mielestäni. Tuntui siltä, kuin olisin päässyt ihon
ja lihasten läpi suoraan Englannin kansan alastomaan sieluun ja
että Thomas Mugridgessä ja hänen muorissaan tapaisin merkillisen
englantilaisen rodun perusolemuksen. Havaitsin heissä sen
vaeltajahengen, joka on houkutellut Albionin poikia yli maiden ja
merten, havaitsin sen äärettömän välinpitämättömyyden seurauksista,
mikä on sekoittanut englantilaiset mielettömiin riitoihin ja
turhanpäiväisiin taisteluihin, ja sen sisukkuuden ja itsepäisyyden,
joka on ajanut heidät sokeasti läpi vastusten valtaan ja suuruuteen,
ja samoin havaitsin sen tavattoman, käsittämättömän kärsivällisyyden,
minkä voimalla kotiväki on pystynyt kestämään kaikesta tästä
aiheutuneen kuorman, raatamaan valittamatta vuodesta vuoteen ja
alistuvaisena luovuttamaan parhaat poikansa taistelemaan maailman
ääriin ja kansoittamaan ne.
Thomas Mugridge oli yhdenkahdeksatta vuoden ikäinen ja pienoinen
mies. Pienuutensa vuoksi hänestä ei ollut tullut sotilastakaan.
Hän oli jäänyt kotiin raatamaan. Hänen ensimmäiset muistonsa
liittyivät työntekoon. Ei hän mistään muusta mitään tietänytkään kuin
työnteosta. Hän oli tehnyt työtä koko ikänsä, ja yhdenkahdeksatta
ikäisenä hän yhä teki työtä. Joka aamu hän nousi kilpaa kiurun kanssa
ja riensi pellolle päiväläisenä, sillä siksi hän oli syntynyt.
Mugridge-muori oli seitsemänkymmentäkolme-vuotias. Seitsen-vuotiaasta
hän oli ollut työssä vainioilla, aluksi poikain työssä, sitten
miesten. Yhä nytkin hän teki työtä, piti kotinsa siistissä kunnossa,
pesi, keitti ja leipoi sekä minun tultuani laittoi minulle ruoan
ja sai minut häpeämään laittamalla vuoteenikin. Enemmän kuin puoli
vuosisataa raadettuaan heillä ei ollut mitään, ei edes toivoa päästä
vähemmällä vastedes. Mutta he olivat tyytyväiset. He eivät odottaneet
mitään muuta eivätkä mitään toivoneet.
He elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset
-- painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi
maanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella
tutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä
ja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä
olevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen
heitä, ja sen alla oli kirjoitus: "Tuleva kuningattaremme". Ja sen
vieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä
vanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: "Kuningattaremme
kuusikymmen-vuotiaana".
"Makeinta on oma ansaitsema", kertaili Mugridge-muori,
huomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.
"Eivät, emmekä me halua apua", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi
tiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.
"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja
joudumme tuuliajolle", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi
päätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.
Hän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa
maailmalla tai kuolleet. "Pienokainen" asui kuitenkin Maidstonessa,
ja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin
tekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän
isillään ja äideillään ennen heitä.
Missäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli
Austraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli
kuollut Intiassa -- ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät
ja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot,
muukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.
He näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa
katseli siitä minua.
"Monesko poika on tämä?" kysäisin.
He naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan
pojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja
kuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa
rykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia
ja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia
kaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan
hyväksi.
Miss' aallot Pohjanmeren lyö,
siell' asuu nainen aimo:
joka pojan, minkä synnyttää,
merimieheks se lähettää vaimo.
Yks hukkuu mailman äärillä,
yks liki kotirantaa,
ja viestin siitä saadessaan
hän uusia poikia antaa.
Mutta "meren naisen" synnytyskyky on melkein ehtynyt. Kantapolvi
on jo sammumassa, ja maa täyttyy. Hänen poikainsa vaimot saattavat
jatkaa rotua, mutta hänen työnsä on lopussa. Englannin entisajan
miehet ovat Austraalian, Afrikan ja Amerikan miehiä. Englanti on
lähettänyt maailmalle parasta vertansa niin kauan ja tuhonnut
jäljellejääneitä niin intohimoisesti, että "meren nainen" ei voi
enää tehdä paljoa muuta kuin istuskella pitkät illat ja tuijotella
seinällä olevaan kuninkaallisen korkeuden kuvaan.
Oikea brittiläinen kauppa-merimies on mennyttä. Kaupan palveluksessa
ei enää harjaannu sellaisia merikarhuja, joita Nelson johti
taisteluun Trafalgarin luona ja Niilin suulla. Kauppalaivat saavat
suureksi osaksi miehistönsä ulkolaisista, vaikka englantilaiset vielä
edelleenkin ovat päällystönä. Etelä-Afrikassa siirtolainen opettaa
alkuasukasta ampumaan, mutta upseerit ryypiskelevät eivätkä välitä
asioista. Kotona taas katukansa hoilottelee hassuna juhlissansa ja
sotavirasto alentaa pestausvaatimuksiaan.
Eikä voikaan olla toisin. Sitkeinkään brittiläinen ei voi ikuisesti
kestää sydänverensä juoksuttamista ja nälistyttämistään. Mugridgen
muorit on karkoitettu kaupunkeihin, eivätkä he enää pysty
synnyttämään kuin vähäverisiä ja sairaalloisia jälkeläisiä, jotka
eivät saa tarpeeksi syödäkseen. Englanninkielisen rodun voima ei tätä
nykyä ole tällä ahtaalla pikku-saarella, vaan Uudessa maailmassa
meren takana, jossa ovat Mugridgen muorin pojat ja tyttäret. "Meren
nainen" Pohjanmeren rannalla on jo melkein tehnyt tehtävänsä
maailmassa, vaikka hän ei usko sitä. Hänen täytyy istua ja lepuuttaa
väsyneitä kupeitaan, ja jos hän pelastuu joutumasta tilapäishoitolaan
ja työhuoneeseen, se tapahtuu vain niiden poikien ja tyttärien
avulla, jotka hän on kasvattanut vanhuuden- ja heikkoudenpäiviensä
turvaksi.