Niin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että
maaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan
riippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa
tuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan
kamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa
tuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja
parialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat,
jotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät
Herra ties kuinka.
On arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta
katulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua
kuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä
vielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta,
porttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain,
porttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja
he tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei
heistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia,
epäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät
inhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se
seikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja
vihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat
häpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea
mätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.
Onko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta,
jonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja
arvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua.
Mutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten
ja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset
eläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat
pelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä
palatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien
tarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten
kanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa -- Jumala
paratkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat
kannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun
asti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan
iskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien
miespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.
Mutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä
alalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa
tuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta
humalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa
kylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria -- Suom. muist.]. Tätä nykyä
sitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.
Kylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä
epäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät
sekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on
pakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään
ravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi.
Viikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia
uutisotsakkeita:
_Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä
tuleentunut_.
Sitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:
Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime
päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita
Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista.
Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa
suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin
kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt
tilapäisten oleskelijain lukumäärää.
Kaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut,
peloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat
että poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja
sirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten
ruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja
telttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän
mierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon
lisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman
pennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin
patikoida takaisin Lontooseen.
"Vahinko ei tule kello kaulassa", sanoivat he, kääntäessään selkänsä
vainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.
Jäljellejääneet hosuivat raivokkaasti puoliksi riivittyjen riukujen
ääressä, saaden shillingin seitsemästä bushelista [Busheli = 3,348
litraa. -- Suom. muist.] -- palkkio mikä maksetaan hyvinä vuosina,
kun humala on ensiluokkaista, ja huonoinakin vuosina, koska
viljelijät eivät jaksa enempää maksaa.
Kohta myrskyn jälkeen kuljin läpi Testonin ja Länsi- ja
Itä-Farleighin, kuuntelin humalanpoimijain napisemista ja näin
humalan mätänevän maassa Barham Courtin ansareissa rakeet olivat
särkeneet kolmekymmentätuhatta lasiruutuapa persikat luumut, pavut,
omenat, rabarberit, kaalit melonit kaikki olivat pirstoutuneet
palasiksi ja sekoittuneet möyhyksi.
Se kaikki oli tietysti omistajille ankara vahinko; mutta
pahimmassakaan tapauksessa heistä ei ainoakaan jäänyt ruoatta tai
juomatta, ei yhtään ateriaa vaille. Heitä sanomalehdet kuitenkin
surkuttelivat palstamäärin ja heidän rahatappioitaan seulotan
pitkästi yksityiskohdittain. "Herra Herbert L. laskee tappionsa 8,000
punnaksi" -- "Herra F., kuulun ja mainion panimon omistaja, jolla
on vuokralla kaikki maa tässä kunnassa, on kärsinyt 10,000 punnan
tappion" ja "Herra L., Wateringburyn panimon omistaja, herra Herbert
L:n veli, on myöskin menettänyt paljon". _Humalanpoimijat_, heistä
ei mainittu mitään. Kuitenkin uskallan vakuuttaa, että ne erinäiset
muutenkin varsin niukat ateriat, mitkä nälkäänäkevä William Buggles,
nälkäänäkevä Bugglesin vaimo ja nälkäänäkevät Bugglesin pienokaiset
menettivät, merkitsivät paljon suurempaa murhenäytelmää kuin Herra
F:n menettämät 10,000 puntaa. Ja sitäpaitsi nälkäänäkevän William
Bugglesin murheet voidaan kertoa tuhansilla, herra F:n taas tuskin
viidellä.
Nähdäkseni, kuinka William Buggles ja hänen toverinsa jaksoivat,
pukeuduin merimiestamineihini ja läksin ulos työn hakuun. Mukanani
oli nuori itälontoolainen suutari Bert, joka seikkailuhalun
houkuttelemana oli lähtenyt kanssani retkelle. Neuvoani seuraten hän
oli vetänyt päälleen "pahimmat riepunsa", ja marssiessamme Lontoon
tietä Maidstonesta hän epäili kovasti, että olimme liian huonossa
asussa tarkoitustamme varten.
Eikä hän niinkään väärässä ollut. Pistäytyessämme erääseen kapakkaan
kapakoitsija tuijotteli meitä varsin happamasti, eikä hänen naamansa
valjennut, ennenkuin näytimme hänelle kolikoitamme. Rannikon asukkaat
olivat kaikki epäluuloisia, ja lontoolaiset "herneenpalko-juhlijat",
jotka vaunuissaan ajelivat ohitsemme, huutelivat meille solvauksia.
Mutta ennenkuin olimme selvinneet Maidstonen piiristä, havaitsi
ystäväni, että olimme yhtä hyvissä, ellemme paremmissakin vaatteissa
kuin tavalliset humalamiehet. Muutamat niistä ryysyläisistä, joita
tapasimme, olivat todella ihmeellisiä.
"Vesi näkyy laskeneen", sanoi muuan mustalaisen näköinen vaimo
toverilleen saapuessamme vainiolle, missä poimijat riipivät humaloita
pitkässä rivissä oleviin purtiloihin.
"Ymmärrätkö?" kuiskasi Bert. "Hän tarkoittaa sinua."
Ymmärsin. Ja myöntää täytyy, että vertaus oli sattuva. Kun vesi on
laskenut, jäävät veneet matalikolle eivätkä pääse purjehtimaan, eikä
merimies veden laskettua liioin pääse purjehtimaan. Merimiestamineeni
ja tuloni humalavainiolle osoittivat, että olin laivaton merimies,
matalikolle juuttunut, kuin haaksi liian matalassa vedessä.
"Voikos isäntä antaa meille työtä?" kysäisi Bert voudilta, joka oli
ystävällisen näköinen vanhanpuoleinen mies ja kovin kiireissään.
"En", tuli päättäväisesti; mutta Bert riippui hänessä kiinni ja
seurasi perässä, ja minä hänen jäljessään melkein yli koko vainion.
Emme kumpikaan, enemmän Bert kuin minäkään, onnistuneet saamaan
selville, päättelikö vouti meidän itsepintaisuutemme merkitsevän
työhalua vai saiko surkea ulkonäkömme ja puheemme hänet heltymään.
Mutta lopuksi hänen sydämensä pehmeni, ja hän osoitti meille
joutilaan purtilon, jonka äärestä kaksi miestä oli livistänyt, koska
-- sikäli kuin pääsin selville -- eivät pystyneet ansaitsemaan
toimeentuloansa vastaavaa palkkaa.
"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se", varoitti vouti
jättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.
Oli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian
käsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään,
saisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten
tehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen
välissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin
kuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet
olivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja
riipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.
Teimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka
heidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli
ympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein
yhtä nopsasti kuin mekin.
"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty", neuvoi meitä
muuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.
Iltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä
työssä ansainnut -- ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan
yhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä
paljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja
puolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta
lasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää
tämän kokonaisyksikön ansion.
"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi", sanoin Bertille. Emme
näet olleet syöneet päivällistä.
"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita", vastasi hän.
Sen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet
aikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen
päivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme
ylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen
myötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin
nakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului
koota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut.
Hänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada,
ja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä
bushelilta, mutta että saamme "käteen" eli meille maksetaan vain
shillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että
kultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka
-- viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai
huono ja varsinkin, jos se oli huono.
Joka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa,
keltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän,
hyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella
kuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset
olivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka!
Hekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta
heidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta
ja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin
meri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän
keskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti
esi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin
oli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan
tuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole
unohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.
"Ei ole enää humaloita, kaveri", valitti Bert.
Kello oli viisi, ja riukumiehet olivat tauonneet työstään, niin että
jäljet voitiin siistiä, sillä sunnuntaina ei työskennelty. Tunnin
verran meidän täytyi laiskoina odottaa mittaajien tuloa, laskevan
auringon kintereillä hiipivän hallan kipristellessä jalkojamme.
Viereiseen purtiloon oli kaksi vaimoa ja puolikymmentä lasta poiminut
yhdeksän bushelia, niin että ne viisi bushelia, jotka mittaajat
saivat meidän purtilostamme, osoittivat meidän työskennelleen yhtä
hyvin; ne puolikymmentä lasta olivat iältään yhdeksästä neljääntoista
vuoteen.
Viisi bushelia! Sen olimme poimineet kahdeksan ja puolen pennyn eli
seitsemäntoista sentin palkasta, kahden miehen palkka kolmen ja
puolen tunnin työstä. Neljä ja neljännes pennyä miestä kohti, hiukan
enemmän kuin penny [Penny on noin 10 1/2 penniä. -- Suom. muist.]
tunnilta! Mutta meille oli määrä antaa "käteen" vain viisi pennyä
koko summasta, vaikka mitanlaskija pienen rahan puutteessa antoi
meille kuusi pennyä. Anomus ei auttanut mitään. Kovan onnen tarina ei
pystynyt häneen. Hän julisti suureen ääneen, että me olimme saaneet
yhden pennyn liikaa, ja läksi tiehensä.
Edellyttäkäämme seikan selventämiseksi, että todella olimme
sellaisia, miltä näytimme, siis rahattomia miehiä; tilamme oli
silloin tällainen: yö oli tulossa, emme olleet saaneet illallista,
vielä vähemmän päivällistä ja omistimme yhteensä kuusi pennyä.
Minulla oli siksi kova nälkä, että olisin syönyt kolmekin kuuden
pennyn ateriaa, ja samoin oli Bertin laita. Yksi seikka oli ilmeinen.
Jos olisimme tyydyttäneet vatsamme oikeutetuista vaatimuksista 16 2/3
prosenttia, olisi meidän kuusi pennyämme mennyt ja vatsamme olisi
marissut yhä kärsineensä 83 1/3 prosenttia vääryyttä. Jouduttuamme
taas rahattomiksi olisimme saaneet nukkua jossakin pensastossa, mikä
ei tosin olisi vihoviimeinen paha, vaikka kylmä olisikin kuluttanut
kohtuuttoman osan siitä, mitä olisimme syöneet. Mutta huomenna oli
sunnuntai, jolloin emme voisi saada työtä, vaikka tyhmä vatsamme ei
suostuisikaan tyytymään sellaiseen selitykseen. Meillä olisi siis
ollut edessämme pulma: Kuinka saada kolme ateriaa sunnuntaina ja
kaksi maanantaina, sillä "käteen" meille ei luovutettaisi mitään
ennenkuin maanantai-iltana? Turvalat olivat täpötäynnä, sen tiesimme
samoin kuin sen, että jos kerjäisimme isänniltä tai kyläläisiltä,
oli varsin todennäköistä, että joutuisimme "lukemaan tiilenpäitä"
neljäksitoista vuorokaudeksi. Mitäpä tehdä? Katselimme kai toisiamme
epätoivoisina?
Emme silti, emme sinnepäinkään! Ylistimme tyytyväisinä Jumalaa
siitä, ettemme olleet muiden ihmisten, varsinkaan humalanpoimijain
kaltaisia, ja läksimme taivaltamaan Maidstonea kohden kilistellen
taskussamme Lontoosta evääksi ottamiamme kolikoita.