Eilen seisoin eräässä "kunnan asuntojen" huoneessa lähellä Leman
Streetiä. Jos minulla olisi edessäni niin synkeä tulevaisuus, että
tietäisin saavani asua sellaisessa huoneessa kuolemaani asti, niin
läksisinpä heti pois, pulahtaisin Thamesiin ja katkaisisin kerrassaan
vuokravälipuheen.
Ei se ollut mikään huone. Siksi kohtelias täytyy olla kieltä
kohtaan, ettei sano sellaista huoneeksi, kuten hökkeliä ei
sano herraskartanoksi. Se oli koirankoppi, harakanpesä.
Neljäkymmentäyhdeksän neliöjalkaa oli sen lattia-ala, ja katto oli
niin matala, ettei ilmaa ollut sitä kuutioalaa, mikä brittiläiselle
sotilaalle on määrätty kasarmissaan. Sohva-rottelo rääsyisine
päällyksineen vei melkein puolet huoneesta. Jalkapuoli pöytä, tuoli
ja pari laatikkoa lisäksi, eikä juuri kääntymistilaa jäänyt. Viidellä
dollarilla olisi voinut ostaa kaiken, mitä oli näkyvissä. Lattia oli
paljas, ja seinät ja katto olivat kirjaimellisesti täynnä veritäpliä
ja tahroja. Jokainen täplä merkitsi jonkin syöpäläisen väkivaltaista
kuolemaa, sillä paikka vallan kihisi eläviä, eikä sille vitsaukselle
olisi kukaan mahtanut mitään paljain käsin.
Tässä komerossa asustanut mies, muuan Dan Cullen, tokkamies,
oli nyt kuolemaisillaan sairaalassa. Mutta hän oli painanut
persoonallisuutensa viheliäiseen ympäristöönsä siksi riittävästi,
että saattoi aavistella, minkälainen mies hän oli. Seinällä riippui
halpoja Garibaldin, Engelsin, Dan Burnsin ja muiden työväenjohtajain
kuvia, ja pöydällä oli jokin Walter Besantin romaani. Hän tunsi
Shakespearen teokset, sikäli kuin minulle kerrottiin, ja oli lukenut
historiaa, sosiologiaa ja talousoppia. Ja itsekseen oli opiskellut.
Pöydällä, vihoviimeisen sekamelskan joukossa, oli paperiliuska, johon
oli raapustettu: _Herra Cullen, olkaa hyvä ja tuokaa takaisin se
suuri valkea ruukku ja korkkiruuvi, jonka olen teille lainannut_ --
esineitä, jotka naapurivaimo oli lainannut hänelle hänen sairautensa
alkuasteella ja vaati nyt takaisin kuolemaa aavistellen. Iso valkea
ruukku ja korkkiruuvi ovat siksi arvokkaita Kadotuksen-kuilun
eläjälle, ettei voi antaa toisen kuolla rauhassa. Lopulta Dan
Cullenin sielun näytti voittaneen se likaisuus, josta se turhaan
pyrki nousemaan pois.
Siinä ovat pikku tarinan pääpiirteet, Dan Cullenin tarinan, mutta
paljon on luettavissa rivien välistä. Hän oli alhaissyntyinen,
kotoisin kaupungista ja maasta, missä luokkarajat ovat varsin jyrkät.
Koko elämänsä hän raatoi ankarasti ruumiillaan; ja koska hän oli
aukoillut kirjoja ja päässyt henkisten nuotioitten valopiiriin sekä
osasi "kirjoittaa kirjeitä kuin lakimies", olivat hänen toverinsa
valinneet hänet raatamaan ankarasti aivoillaan heidän puolestaan.
Hänestä tuli hedelmänlastaajain johtaja, ja hän edusti tokkamiehiä
Lontoon ammattineuvostossa sekä kirjoitteli uraauurtavia kirjoituksia
työväen lehtiin.
Hän ei kumarrellut lähimmäisiään, vaikkapa nämä olisivatkin olleet
hänen taloudellisia herrojaan ja vallinneet niitä lähteitä, joista
hän eli, ja hän sanoi ajatuksensa vapaasti sekä taisteli taistelunsa
hyvin. Suuressa tokkamiesten lakossa hänen havaittiin olleen
johtavassa asemassa. Ja se oli Dan Cullenin loppu. Siitä päivästä
lähtien hän oli merkitty mies, ja joka päivä runsaan kymmenen vuoden
aikana hänet "kuitattiin" sen takia, mitä oli tehnyt.
Tokkamiehen työ on tilapäistä laadultaan. Hänen työssään on luodetta
ja vuoksea, ja hän työskentelee ja on työttömänä sen tavaramäärän
mukaan, mikä kulloinkin on paikasta toiseen siirrettävänä. Dan Cullen
oli merkitty mustaan kirjaan. Häntä ei suinkaan erotettu työstä (se
olisi aiheuttanut ikävyyksiä ja olisi varmasti ollut armeliaampaa),
vaan päällysmies kutsui hänet työhön ainoastaan pariksi kolmeksi
päiväksi viikossa. Tätä sanotaan "kurinpidoksi" eli "äksiisiksi". Se
merkitsee nälistyttämistä. Mitään parempaa sanaa ei voi käyttää sitä
kuvaamaan. Kymmenen vuoden kokemus murti hänen sydämensä, eivätkä
sydämeltään murtuneet ihmiset voi elää.
Hän laskeutui vuoteelleen peloittavassa pesässään, joka kävi yhä
peloittavammaksi hänen avuttomuutensa takia. Hän oli vailla sukua
ja heimoa, yksinäinen vanha mies, katkeroitunut ja pessimistinen,
hän tappeli syöpäläisten kanssa ikävissään ja katseli Garibaldia,
Engelsiä ja Dan Burnsia, jotka tuijottelivat häneen veren tahraamilta
seiniltä. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa tässä täyteen sullotussa
kunnan kasarmissa (hän ei ollut rakentanut tuttavuussuhdetta
kenenkään kanssa siellä), ja niin hänet jätettiin mätänemään.
Mutta Itäpään kaukorajoilta tuli muuan rajasuutari poikineen,
hänen ainoat ystävänsä, häntä tervehtimään. Nämä puhdistivat hänen
huoneensa, toivat puhtaat liinavaatteet kotoaan ja ottivat pois
hänen lakanansa, jotka olivat mustanharmaat liasta. Ja he toivat
hänen luokseen hoitajattaren kuningattaren armeliaisuuslaitoksesta
Aldgatesta.
Tämä pesi hänen kasvonsa, pöyhi hänen vuoteensa ja puheli hänelle.
Hoitajattaren oli hauska keskustella hänen kanssaan -- kunnes Dan
sai kuulla hänen nimensä. Niin, Blank oli hänen nimensä, vastasi
tyttö viattomasti, ja sir George Blank oli hänen veljensä. Sir
George Blank, niinkö? mylvähti vanha Dan Cullen kuolinvuoteeltaan;
sir George Blank, Cardiffin tokkain lakimies, joka enemmän kuin
kukaan muu kuolevainen oli vaikuttanut Cardiffin tokkamiesten
ammattikunnan hajoamiseen ja saanut aatelisarvon vaivoistaan. Ja tämä
oli hänen sisarensa. Silloin Dan Cullen nousi istuvilleen kurjassa
vuoteessaan ja julisti kirousta tytölle ja koko hänen suvulleen; ja
tyttö pakeni jääden sille tielleen, syvästi järkytettynä köyhäin
kiittämättömyydestä.
Dan Cullenin jalat paisuivat vesitaudista. Hän istui päivät pitkät
vuoteensa reunalla (estääkseen veden nousemasta ruumiiseensa),
lattialla ei ollut mattoa, jalkain peittona oli ohut huopa ja
hänen hartioillaan takin reuhka. Joku saarnaaja toi hänelle parin
paperitohveleita, neljän pennyn arvoiset (minä näin ne), ja
valmistautui latelemaan viittäkymmentä rukousta, taikka niillä
main, Dan Cullenin sielun puolesta. Mutta Dan Cullen oli sitä
laatua miestä, joka halusi pitää sielunsa omanaan. Hän ei halunnut
päästää kaikkia Matteja, Jusseja tai Heikkejä neljän pennyn
tohveleitten voimalla sitä peukaloimaan. Hän pyysi saarnaajaa
ystävällisesti avaamaan akkunan, voidakseen nakata tohvelit pihalle.
Ja saarnaaja läksi jääden sille tielleen, hänkin järkytettynä köyhäin
kiittämättömyydestä.
Rajasuutari, vanha kunnon urho itsekin, vaikka tuntematon, läksi
Danin tietämättä sen suuren hedelmätoiminimen pääkonttoriin,
jonka palveluksessa Dan Cullen oli ollut tilapäisissä töissä
kolmisenkymmentä vuotta. Heidän toimintatapansa oli sellaista, että
melkein kaiken työn tekivät tilapäiset. Suutari kertoi heille miehen
epätoivoisesta tilasta: vanha, murtunut, kuolemaisillaan, avuton ja
rahaton, muistutti heitä, että hän oli tehnyt työtä heidän hyväkseen
kolmekymmentä vuotta, ja pyysi heitä tekemään jotakin.
"Oh", sanoi liikkeenhoitaja, muistaen kyllä Dan Cullenin
tarvitsematta turvautua kirjoihin, "mutta asia on niin, että olemme
päättäneet, ettemme koskaan auta tilapäisiä työmiehiä, emmekä voi
siis tehdä mitään".
Eivätkä he mitään tehneetkään, eivät edes antaneet suosituskirjettä
Dan Cullenille, jotta tämä olisi päässyt sairaalaan. Eikä
Lontoon kaupungissa suinkaan niinkään helposti pääse sairaalaan.
Hampsteadissa, jos olisi lääkärintarkastuksissa läpäissyt, olisi
saanut odottaa vähintään neljä kuukautta, ennenkuin olisi saattanut
päästä sisälle, niin monia oli kirjoissa aikaisemmin. Suutari sai
hänet lopuksi Whitechapelin sairaalaan, jossa kävi häntä usein
katsomassa. Täällä hän havaitsi Dan Cullenin saaneen päähänsä, että
häntä, kun hänen tilansa kerran oli toivoton, kiirehdittiin tieltä
pois. Selvä ja johdonmukainen vanhan, murtuneen miehen päätelmä,
se täytyy myöntää, miehen, joka on saanut kokea säälimätöntä
"kurinpitoa" ja "äksiisiä" kymmenkunta vuotta. Kun häntä hiotettiin
munuaistaudin takia, rasvan poistamiseksi munuaisista, Dan Cullen
riiteli, että hiottaminen joudutti hänen kuolemaansa; sillä kun
munuaistauti kulutti munuaiset pois, ei siellä voinut olla mitään
rasvoja poistettavana, joten lääkärin selitys oli ilmeinen valhe.
Siitä lääkäri suuttui eikä yhdeksään päivään tullut häntä lähellekään.
Sitten hänen sänkynsä asetettiin siten, että jalat ja sääret
tulivat korkeammalle. Heti ilmeni ruumiissa vesitautia, ja Dan
Cullen rähähti, että näin tehtiin, jotta saataisiin vesi vuotamaan
hänen jaloistaan ruumiiseen ja hän sitä pikemmin kuolisi. Hän
vaati päästä pois, ja vaikka he vakuuttivat hänen kuolevan
portaille, hän laahusti enemmän kuolevana kuin elävänä rajasuutarin
työpajaan. Tätä kirjoittaessani hän on kuolemaisillaan Temperance
Hospital-sairaalassa, jonne hänen sitkeä ystävänsä rajasuutari,
hälytettyään taivaan ja maan voimat, sai hänet sijoitetuksi.
Dan Cullen parka. Pimennon lapsi, joka tavoitteli tietoa, joka
raatoi ruumiillansa päivisin ja opiskeli yön hämärissä, joka
unelmoi unensa ja iski uljaasti asiansa puolesta; patriootti,
ihmisten vapauden ystävä ja peloton taistelija; mutta ei lopuksikaan
sellainen jättiläinen, että olisi voinut murtaa ne olosuhteet,
jotka häntä kahlehtivat ja sitoivat, kyynikko ja pessimisti, joka
läähättäen hengähti viimeiset tuskansa hylkymiehen vuoteella
armeliaisuushoitolassa. -- "Sitä minä sanon tragediaksi, kun
kuolee mies, joka olisi voinut olla viisas, mutta ei voinut päästä
viisaaksi."