Tään kaiken kuinka siedät,
sä merten valtias,
oi, Englanti? -- kun tiedät:
On Milton poikias!
Olit hälle Tasavalta,
nyt palvot polvillas
koin syömää kuninkuutta,
sen valhevaakunaa,
mi katsees tulisuutta
ja otsaas uhkeaa
vain estää pääsemästä
päin päivää nousevaa.
_Swinburne_.
Eläköön kuningas Edward! Kruunasivat kuninkaan tänään, ja paljon
on ollut riemua ja taidokasta hölynpölyä, ja minä olen ymmällä ja
murheissani. En ole koskaan nähnyt mokomanlaista prameutta, paitsi
amerikkalaisissa sirkuksissa ja Alhambran balettitansseissa; enkä
liioin ole ikinä nähnyt mitään niin toivotonta ja traagillista.
Saadakseni nauttia kruunauskulkueesta minun olisi pitänyt tulla
suoraan Amerikasta Cecil-hotelliin ja Cecil-hotellista suoraan viiden
guinean istuinpaikalle pestyjen joukkoon. Erehdykseni oli siinä, että
tulin pesemättömien joukosta Itäpäästä. Siltä kolkalta ei tullut
monia. Itäpää sellaisenaan pysyi Itäpäässä ja joi itsensä juovuksiin.
Sosialistit, demokraatit ja tasavaltalaiset läksivät maalle
hengittämään raitista ilmaa, välittämättä mitään siitä tosiasiasta,
että neljäsataa miljoonaa ihmistä otti itselleen kruunatun ja
voidellun valtiaan. Kuusituhattaviisisataa kirkkopomoa, pappia,
valtiomiestä, ruhtinasta ja sotilasta katseli kruunausta ja voitelua,
ja me muut katselimme prameutta sitä mukaa kuin se kulki ohitsemme.
Minä näin sen Trafalgar Square-torilta, mikä on "Euroopan loistavin
paikka" ja "valtakunnan sydän". Meitä oli siinä monia tuhansia, ja
kaikkia piti kurissa ja järjestyksessä loistelias aseellinen voima.
Kulkutien varrella oli kaksinkertainen sotilasseinä. Nelsonin patsaan
jalustaa reunusti kolminkertainen rivi sinitakkeja. Itäpuolella,
torin kulkuaukolla, seisoi kuninkaallinen meritykistö. Pall Mall- ja
Cockspur-kadun kolmiossa oli Yrjö III:n patsasta tukemassa joka
puolella keihäsmiehet ja husaarit. Lännessä olivat kuninkaallisen
meriväen punatakit, ja Union Clubilta Whitehallin suulle välkkyi
kimaltelevana valtavana kaarena ensimmäisten henkivartijain joukko
-- jättiläismiehiä jättiläisratsujen selässä, teräslevyt rinnoilla,
teräskypärät päässä, terässatuloissa, ja suuret teräksiset sotamiekat
valmiina iskemään niiden puolesta, joilla valta on. Ja edelleen oli
katselijajoukkoihin siroteltu pitkät jonot pääkaupungin poliisikuntaa
sekä taakse vielä reservejä -- pitkiä hyvin syötettyjä miehiä, joilla
oli aseet heiluteltavina ja lihakset, millä panna ne heilumaan, jos
tarve vaati.
Ja samanlainen kuin Trafalgar Square oli koko muukin kulkutie --
voimaa, ylivoimaista voimaa; myriadeittain miehiä, uljaita miehiä,
kansan valioita, joiden ainoana elämäntehtävänä on sokea totteleminen
ja sokea tappaminen ja hävittäminen ja elämän sammuttaminen. Ja jotta
he saisivat hyvin syödä, hyvin pukeutua ja hyvin aseistautua sekä
laivoja kiidättämään heitä maailman ääriin, raataa, mätänee ja kuolee
Lontoon Itäpää ja koko Englannin "Itäpää".
Kiinalainen sananlasku sanoo, että jos yksi mies elää laiskana,
niin toinen nälkään kuolee, ja Montesquieu on sanonut: "Se seikka,
että monet miehet valmistavat pukuja yhdelle ainoalle, on syynä
siihen, että monet ihmiset ovat vaatteita vailla." Niin seuraa
selitys toista. Emme voi ymmärtää nälkäistä ja kitukasvuista Itäpään
raatajaa (joka perheineen asuu yksihuoneisessa "morkussa" ja vuokraa
permannoltaan asuinpaikkoja toisille nälkäisille ja kitukasvuisille
raatajille), ennenkuin näemme Länsipään muhkeat henkivartijat ja
saamme tietää, että toisen täytyy syöttää, pukea ja palvella toista.
Ja kansan ottaessa itselleen kuningasta Westminster Abbeyssa minä
seisoin Trafalgar Squaren henkivartijain ja poliisikunnan väliin
litistettynä ajatellen sitä aikaa, jolloin Israelin kansa valitsi
ensimmäisen kuninkaan. Kaikkihan tunnemme Raamatun kertomuksen
siitä. Vanhimmat tulivat Samuel-profeetan luo ja sanoivat: "Niin
aseta nyt meille kuningas, joka meitä tuomitsisi niinkuin kaikilla
pakanoillakin on." Ja Herra sanoi Samuelille:
"Kuule siis nyt heidän äänensä; todista kuitenkin vahvasti
heitä vastaan ja ilmoita heille kuninkaan oikeus, joka heitä on
hallitseva."
Ja Samuel sanoi kaikki Herran sanat kansalle, joka häneltä anoi
kuningasta.
Ja hän sanoi: "Tämä on oleva kuninkaan oikeus, joka teitä
on hallitseva: teidän poikanne hän ottaa ja panee vaunu- ja
hevosmiehiksensä ja vaunujensa edeltäjuoksijoiksi,
ja panee ne päämiehiksi tuhannelle ja viidellekymmenelle ja
kyntämään peltoansa ja leikkaamaan eloansa ja tekemään sota- ja
vaunukalunsa.
Ja teidän tyttärenne hän ottaa voidetten tekijöiksi, keittäjiksi
ja leipojiksi.
Hän ottaa myös parhaat peltonne, viinimäkenne ja öljypuunne ja
antaa ne palvelijoillensa;
ja ottaa teiltä kymmenekset jyvistänne ja viinistänne ja antaa
huoveillensa ja palvelijoillensa.
Hän ottaa myös palvelijanne ja piikanne ja parhaat nuorukaisenne
ja aasinne ja panee ne työhönsä.
Hän ottaa laumastanne kymmenekset; ja te tulette hänen orjiksensa.
Ja silloin te huudatte kuninkaanne tähden, jonka olette
itsellenne valinneet; mutta silloin ei Herra kuule teitä."
Se kaikki tapahtuikin noina menneinä päivinä, ja pian kansa huusi
Samuelille: "Rukoile palvelijoittesi puolesta Herran sinun Jumalasi
tykö, ettemme me kuolisi, sillä me olemme kaikkiin synteihimme
lisänneet vielä tämän: että olemme itsellemme kuningasta pyytäneet."
Ja Saulin, Davidin ja Salomonin jälkeen tuli Rehabeam, joka "vastasi
kovin kansaa, sanoen: minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut,
mutta minä lisään teidän ikeeseenne vielä; minun isäni on teitä
kurittanut ruoskalla, mutta minä kuritan teitä skorpioneilla".
Ja näinä päivinä viisisataa perinnöllistä pääriä omistaa viidenneksen
Englannista; ja nämä sekä kuninkaan "huovit" ja palvelijat ynnä ne,
jotka yhdessä pitävät valtiaan valtaa, tuhlaavat vuosittain turhaan
ylellisyyteen 1,850,000,000 dollaria eli 370,000,000 puntaa, mikä
on kolmekymmentäkaksi prosenttia koko siitä rikkaudesta, minkä maan
kaikki raatajat tuottavat.
Abbeyssa kuningas, ihmeellisiin kultavaatteisiin puettuna,
varustettiin valtansa merkeillä, fanfaarien kajahdellessa ja musiikin
pauhatessa sekä herrojen, lordien ja maan mahtavain loistavan
tungoksen häntä ympäröidessä. Kannukset kiinnitti hänen kantapäihinsä
lordillinen ylikamariherra, ja Canterburyn arkkipiispa ojensi hänelle
valtiomiekan purppuraisessa huotrassa näin sanoen:
"Ota tämä kuninkaallinen miekka, jonka piispain ja Jumalan
palvelijain kädet, tosin arvottomat, tuovat Jumalan alttarilta ja
jättävät sinulle."
Minkä jälkeen kuningas, saatuaan miekan vyölleen, kuunteli
arkkipiispan kehoitusta:
"Tällä miekalla tee oikeutta, pysäytä paheen kulku, suojele
Jumalan pyhää kirkkoa, auta ja puolusta leskiä ja orpoja, paranna
rappeutuneet olot, pidä voimassa jo parannetut, rankaise ja
uudista, mikä on väärää, ja vahvista, mikä on oikeata."
Mutta kuulkaahan. Tervehdyshuutoa kuuluu Whitehallin puolelta;
joukot lainehtivat, sotilaitten kaksinkertainen rintama asettuu
huomio-asentoon, ja näkyviin huojuvat kuninkaan venemiehet
fantastisissa keskiajan punapuvuissa, näyttäen, jos miltään -- niin
sirkusparaadin etujoukolta. Sitten kuninkaalliset vaunut, täynnä
hoviin kuuluvia naisia ja herroja sekä jauhotukkaisia palvelijoita
ja ajajia mitä prameimmissa varustuksissa. Yhä edelleen vaunuja,
lordeja, kamariherroja, kreivejä, hovinaisia -- lakeijoita, kaikkia.
Senjälkeen sotilaat, kuninkaan henkivartiosto, kenraaleita, ruskeiksi
paahtuneita ja kuluneita, jotka maailman ääriltä ovat saapuneet
Lontoon kaupunkiin, vapaaehtoisia upseereita, reservin ja vakinaisen
väen upseereita; Spens ja Plumer, Broadwood ja Cooper, joka vapautti
Ookiepin, Malthias Dargaista, Dixon Vlakfonteinista, kenraali
Gaselee ja amiraali Seymour Kiinasta, Kitchener Khartumista, lordi
Roberts Intiasta ja koko maailma -- kaikki Englannin taistelijat,
hävittäjäherrat, kuoleman kuokkurit. Toista miesrotua kuin työpajojen
ja takakujien miehet, kokonaan toisenlaista rotua.
Mutta tuossa he nyt tulevat kaikessa valtansa loistossa ja
varmuudessa, ja yhä heitä riittää, noita teräsmiehiä, noita
sotalordeja ja maailman kurissapitäjiä. Sikin sokin päärejä
ja alahuoneen miehiä, ruhtinaita ja maharajaheja, kuninkaan
tallimestareita ja henkivartijoita. Ja tuossa siirtomaalaiset,
joustavia sitkeitä miehiä, ja tässä kaiken maailman kansaa. Kanadan,
Austraalian ja Uuden Seelannin sotilaita, Bermudan, Borneon, Fidshin
ja Kultarannan miekkaväkeä, Rhodesian, Kapmaan, Natalin, Sierra
Leonen ja Gambian, Nigerian sekä Ugandan miehiä, Ceylonin, Kypron,
Hong-Kongin, Jamaican ja Wei-Hai-Wein kansaa, Lagosin, Maltan,
St. Lucian, Singaporen ja Trinidadin asukkaita. Ja tuossa Intian
kukistetut miehet, mustanpuhuvia hevosmiehiä ja miekan heiluttajia,
kiukkuisia barbaareja, loimuten punaisen eri vivahduksissa, sikhejä,
rajputeja, birmalaisia, maakunta toisensa perästä, kasti seuraten
kastia.
Nyt tulee hevoskaarti, kauniiden vaikeitten hepojen välkettä,
kultaisia asuja, tervehdyshuutojen myrskyä, soittokuntien räiskettä
-- "Kuningas, kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Kaikki ovat
tulleet hulluiksi. Se tarttuu, se on iskeä minunkin kinttuihini,
minäkin tahdon huutaa: "Kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!"
Ryysyiset miehet ympärilläni nakkelevat vesissä silmin hattujansa
ja huutavat haltioissaan: "Siunattu, siunattu!" Tuossa hän on,
ihmeellisessä kultaisessa kauhtanassa, suuri kruunu kimallellen
päässään, valkoisiin puettu nainen hänen vieressään, hänkin
kruunattuna.
Ja maltan mieltäni äkisti sävähtäen, koettaen saada itseni uskomaan,
että tämä kaikki on totta ja järjellistä eikä satumaailman loistetta.
Mutta en onnistu, ja parempi onkin. Paljon mieluummin uskon, että
kaikki tämä prameus ja turhuus ja teeskentely ja hölynpölyn narrius
on kotoisin satumaailmasta, kuin uskon sitä terveen ja järjellisen
kansan toimeenpanemaksi, kansan, joka on selvittänyt syntyjä syviä ja
ratkaissut tähtien arvoitukset.
Ruhtinaitten ja pikku-valtiaitten, herttuain ja herttuatarten ja
kaikenlaisten kruunupäitten jono kuninkaallisessa kulkueessa on
mennyt ohi, vielä sotilaita ja lakeijoita ja kukistettuja kansoja, ja
naamiaiset ovat lopussa. Ajaudun joukkojen mukana torilta ahtaitten
katujen vilinään, missä kapakat ovat yhtenä juopuneitten örinänä,
miehiä, naisia, lapsia sekaisin valtavassa mässäyksessä. Ja joka
puolelta kuuluu suosittua kruunauslaulua:
Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.
Taivaasta sataa rapsii. Katua pitkin kulkee varaväkijoukkoja, mustia
afrikkalaisia ja keltaisia aasialaisia, turbaanit ja fetsit päässään,
sekä kuleja, keikkuen eteenpäin konekiväärit ja vuoristopatterit
päälaellaan, ja heidän paljaat jalkansa litisevät nopeaan tahtiin
katukäytävän kurassa, lits, lits, lits. Kapakat tyhjentyvät kuin
taikomalla, ja näitä mustia liittolaisia tervehtivät brittiläiset
veljet, jotka sitten heti palaavat jälleen juominkeihinsa.
"Mitäs pidit kulkueesta, toveri?" kysäisin eräältä ukolta Green
Parkin penkillä.
"Mitäkö pidin? Minä ajattelin, että nyt on hiton hyvä tilaisuus
nukkua, kun kaikki pollarit ovat tiessään, ja niinpä menin tuonne
puiston nurkkaan, ja sinne tuli viitisenkymmentä muutakin. Mutta en
saanut unta, vaan makailin siinä nälkäisenä ja tuumailin, kuinka olin
koko elämäni päivät työtä tehnyt, mutta ei ollut tilaa, mihin pääni
kallistaa. Ja musiikki pauhasi, ja siellä ne huutaa rääkkyivät, ja
kanuunat paukkuivat, niin että minusta tuli melkein anarkisti ja
olisin halunnut lyödä mäsäksi lordi kamariherran pääkuoren."
Miksi juuri kamariherran, sitä en oikein voinut ymmärtää eikä
hänkään, mutta niin hänestä tuntui; hän vakuutti varmana, eikä siitä
ollut muuta sanottavaa.
Illan pimetessä kaupunki alkoi roihuta liekeissä. Kaikkialta sattui
silmään värisuihkuja, vihreitä, kullankarvaisia ja tulipunaisia,
ja kaikkialla oli "E. R." suurina kristallikirjaimina, sädehtivä
kaasuvalo taustana. Katujoukot lisääntyivät sadoin tuhansin, ja
vaikka poliisi valppaasti esti vallattomuuden, oli juoppoutta ja
karkeata leikkiä ylenmäärin. Väsyneet raatajat näyttivät menettäneen
järkensä huvittelussaan ja kiihkossaan, ja heitä lorvehti ja tanssi
kaduilla, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria toistensa käsipuolissa
pitkissä riveissä laulaen: "Vaikk' olen hullu, niin lemmin sua",
"Dolly Gray" ja "Simakukka ja mehiläinen". Viimeksimainittu oli tähän
tapaan:
"Sinä olet simakukka, minä mehiläinen,
imen simat kuvustasi, kukka kultapäinen."
Istuin penkillä Thamesin Embankmentilla katsellen poikki ilotulitusta
sädehtivän veden. Keskiyö oli lähenemässä, ja editseni valui
ilonpitäjäin säädyllisimmän luokan virta, palaten kotia kartellen
pahimmin meluavia katuja. Vierelläni penkillä istui kaksi ryysyistä
olentoa, mies ja nainen, päät nyökkyen torkuksissa. Nainen istui
käsivarret lujasti puserrettuina ristiin rinnan yli, ja hänen
ruumiinsa keikkui alati -- milloin nuokahtaen eteenpäin, kunnes
hän näytti menettävän tasapainonsa ja kaatuvan käytävälle, milloin
kallistuen vasemmalle kyljittäin, kunnes hänen päänsä painui miehen
olalle, milloin taas oikealle, pingoittuen ja tiukentuen, kunnes hän
siitä vaivaantuneena heräsi ja ojentautui suoraksi. Senjälkeen taas
nuokahdus eteenpäin ja sitten koko sarja, kunnes epämukavan asennon
kiusallisuus herätti hänet jälleen.
Aina tavan takaa poikia ja nuoria miehiä pysähtyi kulussaan niin
pitkäksi tuokioksi, että poikkesivat penkin taakse ja laskivat
suustaan äkkiä älähtävän huudon. Tämä repäisi aina miehen ja naisen
silmänräpäyksessä hereille, ja nähdessään hämmentyneen surkeuden
heidän kasvoillaan joukko purskahti nauramaan, jatkaen matkaansa.
Tämä se olikin kaikkein yllättävin piirre, tämä yleinen
sydämettömyys, jota joka puolella osoitettiin. On niin tavallista
nähdä kodittomia penkeillä, kurjia ihmispoloisia, joita saa kiusata,
koska ovat vaarattomia. Ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä kulki
penkin ohi, jolla istuin, mutta ei yksikään, edes sellaisena
riemujuhlana kuin kuninkaan kruunauspäivä, tuntenut sydänkielissään
edes siksi voimakasta värähdystä, että olisi pysähtynyt sanomaan
naiselle: "Tässä on kuusi pennyä, mene etsimään itsellesi vuode."
Mutta naiset, varsinkin nuoret naiset, laskettelivat kyllä
kokkapuheita naisen nyökkymisestä ja saivat aina toverinsa nauramaan.
Se oli julmaa, tunnotonta. Tunnustan, että aloin täyttyä pyhällä
vihalla tämän "onnellisen" joukon virratessa ohi ja sain jonkinlaista
tyydytystä Lontoon tilastosta, jonka mukaan joka neljäs täysi-ikäinen
on määrätty kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, joko
työlaitoksissa, sairaaloissa tai turvakodeissa.
Puhelin miehen kanssa. Hän oli viidenkymmenenneljän ikäinen ja
loppuun kulunut tokkamies. Hän pääsi vain tilapäisesti työhön,
kun työväestä oli suuri puute, sillä nuoremmat ja vahvemmat
otettiin etupäässä työhön hiljaisina aikoina. Hän oli viettänyt
nyt koko viikon Embankmentin penkeillä, mutta ensi viikko kuulosti
valoisammalta, ja hänen onnistuisi ehkä päästä muutamaksi päiväksi
töihin ja saada vuode jostakin yömajasta. Hän oli asunut koko ikänsä
Lontoossa, lukuunottamatta viittä vuotta, jolloin vuodesta 1878
suoritti sotapalvelusta Intiassa.
Tietenkin hän halusi syödä ja nainen samaten. Tällaiset päivät olivat
tavattoman ankarat heidänlaisilleen, vaikkakin "pollareilla" oli niin
kiire, että köyhä väki sai runsaammin nukkua. Herätin naisen, joka
oli "kahdeksankolmatta, herra", ja läksimme yhdessä kahvilaan.
"Kuinka paljon työtä onkaan tarvittu noitten valojen laittamiseen",
sanoi mies nähdessään muutamain rakennusten komeat ilotulitukset.
Tämä oli hänen olemuksensa pääsävel. Koko elämänsä ajan hän oli
tehnyt työtä, ja koko ulkonaisen kaikkeuden samoinkuin oman sielunsa
hän saattoi ilmaista vain työn merkeissä. "Kruunauksista on
hyvääkin", jatkoi hän. "Ne antavat ihmisille työtä."
"Mutta sinun vatsasihan on tyhjä", sanoin.
"Niin on", vastasi hän. "Minäkin koetin, mutta en saanut. Ikäni
on esteenä. Missäs työssä sinä olet? Merenkyntäjä vai? Tiedän sen
vaatteistasi."
"Minä tiedän, mikä sinä olet", sanoi nainen, "italialainen".
"Eipä ole", huudahti mies kiivaasti. "Hän on jenkki, varmasti jenkki.
Sen tiedän."
"Herra siunatkoon, katsokaas tuota", huudahti nainen marssiessamme
Strandia pitkin, häkeltyen hoilottelevaa, kaakertelevaa
juhlijajoukkoa, jossa miehet karjuivat ja tytöt lauloivat kimeillä
kurkkuäänillä:
"Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta."
"Voi kuinka minä olen likainen, kun olen kuljeksinut kaikkialla",
sanoi nainen istuessaan pöydän ääreen kahvilassa ja hieroessaan
silmäkulmastaan unen tähteitä ja likaa. "Ja mitä olenkaan tänään
nähnyt ja ihaillut, vaikka yksin ollen olikin vähän ikävä. Ja
herttuattarilla ja vallasnaisilla oli niin kauniit valkeat puvut.
Kyllä ne olivat kauniita, olivat ne."
"Minä olen irlantilainen", sanoi hän sitä kysyessäni. "Nimeni on
Eyethorne."
"Mikä?" kysyin.
"Eyethorne, herra, Eyethorne."
"Sano kirjaimet."
"H-a-y-t-h-o-r-n-e, Eyethorne."
"Ahaa", sanoin, "irlantilaiset vanhemmat, mutta Lontoossa syntynyt."
"Niin, herra, Lontoossa syntynyt."
Hän oli elänyt onnellisena kodissaan, kunnes isä oli kuollut
tapaturmaisesti, jolloin hän oli jäänyt yksikseen maailmaan. Toinen
veli oli sotaväessä, eikä hänellä ollut mitään apua toisesta, joka
kahdenkymmenen shillingin viikkopalkalla tilapäisansiotöissä ollen
elätti vaimoa ja kahdeksaa lasta. Hän oli kerran eläessään käynyt
Lontoon ulkopuolella, jossakin Essexin seudussa, kahdentoista mailin
päässä, missä hän kolmen viikon ajan oli poiminut hedelmiä. "Ja olin
niin ruskea kuin marja takaisin tullessani. Ette suinkaan te sitä
usko, mutta niin olin."
Viimeksi hän oli ollut työssä jossakin kahvilassa, missä työpäivä
oli ollut seitsemästä aamulla yhteentoista illalla ja missä hän oli
saanut viisi shillinkiä viikossa ynnä ruokansa. Sitten hän oli tullut
sairaaksi ja sairaalasta päästyään ollut vallan työttömänä. Paljoon
hän ei tuntenut pystyvänsäkään, ja kaksi viimeistä yötä hän oli
viettänyt kadulla.
Mies ja nainen ahtoivat sisäänsä mahdottoman määrän ruokaa, ja
vasta kun olin kahdesti ja kolmasti uudistanut heidän alkuperäisen
tilauksensa, heissä alkoi ilmetä ravituksi-tulemisen merkkejä.
Kerran nainen ojensi kätensä ja tunnusteli takkini ja paitani
kudontaa ja ihmetteli sitten amerikkalaisten vaatteiden erinomaista
hyvyyttä. Minun ryysynikö hyvät vaatteet! Se sai minut punastumaan;
mutta tarkasteltuani heitä lähemmin ja tutkittuani sekä miehen että
naisen vaatteita alkoi minusta tuntua, kuin olisin ollut oikein hyvin
ja kunnioitusta herättävästi puettu.
"Miten arvelette teidän lopuksi käyvän?" kysyin heiltä. "Tiedättehän
vanhenevanne päivä päivältä."
"Vaivaistalo", sanoi mies.
"Jumal'avita, minäpä en mene sinne", sanoi tyttö. "Minä en kyllä
mitään toivo, mutta kaduilla minä kuolen. Vaivaistaloon, ei kiitos.
Ei sitten millään", kivahti hän vielä hetken äänettömyyden jälkeen.
"Kun olette ollut koko yön kaduilla", kysäisin, "niin miten saatte
aamulla jotakin syödäksenne?"
"Täytyy koettaa saada jostakin penny tai pari, ellei ole säästössä",
selitti mies. "Sitten teekupponen kahvilasta."
"Mutta en ymmärrä, mitä ravintoa siitä saa", huomautin.
Kumpikin hymyili ymmärtäväisinä.
"Tee täytyy juoda pikku ryyppäyksinä", jatkoi mies, "jotta se kestää
mahdollisimman kauan. Ja kun on silmä kovana, niin aina sitä huomaa
joltakin jäävän tähteitä."
"Se on ihmeellistä, kuinka runsaasti muutamat jättävätkin tähteitä",
tokaisi nainen.
"Pääasia on", sanoi mies järkeillen tempun selvetessä minulle,
"kuinka saa sen pennysen".
Lähtiessämme neiti Haythorne korjasi pari leipäkyrsää läheiseltä
pöydältä ja kätki ne jonnekin ryysyihinsä.
"Haaskioon ne menisivät tietysti", sanoi hän, mihin tokkamies
nyökäytti päätään ja poimi talteen parisen kyrsää hänkin.
Kello kolme aamulla kiertelin Embankmentia. Yö oli oikea juhla
kodittomille, sillä poliisi oli omissa hommissaan, ja joka penkki
oli täynnä nukkuvia olentoja. Siellä oli naisia yhtä paljon kuin
miehiäkin, mutta suuri enemmistö kumpiakin oli vanhuksia. Joskus oli
joku poikanenkin joukossa. Eräällä penkillä näin kokonaisen perheen,
mies istuen pystyssä nukkuva pienokainen sylissään ja vaimo nukkuen
pää miehen olkapäätä vasten sekä hänen helmassaan nukkuvan lapsen
pää. Miehen silmät olivat auki. Hän tuijotti yli veden ja ajatteli,
mikä ei ole hyväksi perheelliselle asuntoa vailla olevalle miehelle.
Eipä olisi ollut mieluista arvailla hänen ajatuksiaan, mutta tiedän
ja koko Lontoo tietää, että työttömät, jotka surmaavat vaimonsa ja
lapsensa, eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia.
Kukaan ei voi kulkea Thamesin Embankmentia aamun pikkutunneilla
Parlamenttitalolta Kleopatran Neulan ohi Waterloon sillalle saamatta
mieleensä niitä kärsimyksiä, joista Jobin kirjan kirjoittaja
seitsemänkolmatta vuosisataa sitten kertoi:
Rajoja siirretään, laumoja ryöstetään ja laitumelle lasketaan.
Orpojen aasi viedään, ja lesken lehmä pantataan.
Viheliäiset tieltä syöstään; kaikki maan vaivaiset yhdessä
lymyvät.
Katso, metsäaasina korvessa he lähtevät työhönsä saalista
hakemaan; erämaa on heillä leipänä lapsillensa.
Kentällä he karjansa ruoan niittävät, ja jumalattoman viinimäessä
he jäännöksiä kokoilevat.
Alastomina he makaavat ilman vaatetta ja peitotta pakkasessa.
Sateesta vuorilla he märiksi tulevat ja suojan puutteessa
kallioita likistävät.
Orpoja rinnoilta revitään ja köyhiä pantataan.
He käyvät alastomina vaatteen puutteessa ja kantavat isoovaisina
lyhteitä. -- Job. XXIV: 2--10.
Seitsemänkolmatta vuosisataa sitten. Ja yhä tänä päivänä se
totuudenmukaisesti kuvaa kristillisen maailman sydänmaata, rikasta ja
mahtavaa Englantia.