Mutta koko yön "lippua kannettuani" minä en nukkunut Green Parkissa
aamun koitteessa. Olin tosin ihoa myöten märkänä, enkä ollut nukkunut
neljäänkolmatta tuntiin; mutta halusin jatkaa työnhaussa olevan
pennittömän miehen seikkailua, ja senvuoksi minun täytyi etsiä
ensiksikin aamiaista ja sitten työtä.
Yöllä olin kuullut puhuttavan Thamesin Surrey-puolella olevasta
paikasta, jossa pelastusarmeija joka sunnuntai-aamu antoi aamiaista
"pesemättömille". (Ja sivumennen sanoen "lipun kantajat" ovat
pesemättömiä aamulla, eikä heissä muutenkaan, ellei sada, paljon
pesun jälkiä näy.) Tämäpä käy, ajattelin -- aamiaista aamulla, ja
sitten koko päivä työnhakuun käytettävissä.
Se oli vaivalloista kulkua. Laahustin väsyneitä jalkojani St. James
Streetiä alaspäin pitkin Pall Mall-katua, sivu Trafalgar-torin
Strandille. Kuljin Waterloon siltaa Surreyn puolelle, poikkesin
Blackfriars Roadille päätyen lähelle Surreyn teatteria ja saavuin
pelastusarmeijan majoille ennen kello seitsemää. Tämä oli "pihti".
Ja "pihdillä" katukielessä tarkoitetaan paikkaa, mistä saattaa saada
vapaan aterian.
Siellä oli kirjava joukko viheliäisiä hylkyjä, jotka olivat
viettäneet yönsä sateessa. Sitä kauheata kurjuutta! Ja sitä kurjuuden
paljoutta! Vanhoja miehiä, nuoria miehiä, kaikenlaisia miehiä
ja vielä poikia päälle päätteeksi, kaikenlaisia poikia. Toiset
torkkuivat seisaallaan, kymmenkunta oli ojentautunut kiviportaille
mitä kiduttavimpiin asentoihin, kaikki olivat sikeässä unessa, ja
heidän ruumiittensa iho paistoi punaiselta ryysyjen rei'istä ja
ratkeimista. Ja kadulla molemmin puolin majaa ja vastapäisellä
puolella katua koko korttelin pituudelta kumpaankin suuntaan
oli jokaisella rappusella kaksi kolme olentoa, kaikki nukkuen,
pää riippuen polvien varassa. Ja muistettava on, että aika ei
ollut mitenkään ankara Englannissa. Asiat luistivat, niinkuin ne
tavallisesti luistavat, eikä aika ollut huono ellei hyväkään.
Ja sitten tuli poliisi. "Tiehenne siitä, haisevat siat. Niin, niin,
tarsikaa tiehenne!" Ja niinkuin sikoja hän ajoi heitä ovenpielistä ja
sirotti heidät kaikkiin suuntiin pitkin Surreytä. Mutta tavatessaan
portailla nukkuvan joukon hän ällistyi. "Siivotonta!" huudahti hän.
"Inhoittavaa! Ja vielä sunnuntaiaamuna! Kaunista katseltavaa! Hei,
hei! Tiehenne siitä, kirotut vetelykset!"
Se oli todella siivotonta katsella. Minua itseänikin inhoitti. Enkä
olisi sallinut tyttäreni ryvettää silmiänsä sellaista katselemalla
enkä laskenut häntä puolta mailia lähemmäksi; mutta siinäpä sitä
ollaan, eikä voi muuta sanoa kuin "mutta".
Poliisimies läksi omia teitään, ja me patouduimme jälleen yhteen kuin
kärpäset hunajakakun ympärille. Sillä olihan meitä odottamassa sangen
harvinainen asia, aamiainen. Emmepä olisi voineet sen kiinteämmin ja
epätoivoisemmin yhteen rynnistäytyä, vaikka olisi miljoonan dollarin
seteleitä jaeltu. Toiset ehtivät jo uudelleen torkahtaa, kun sama
poliisimies tuli takaisin, ja taas meidät siroteltiin hajalle, mutta
vain uudelleen palataksemme, kun väylä oli selvä.
Puoli kahdeksalta pikku ovi avautui ja pelastusarmeijan sotilas pisti
päänsä ulos. "Hullutusta tukkia tie tuolla tavalla", sanoi hän. "Ne,
joilla on lippu, saavat tulla sisälle nyt, ne, joilla ei ole, saavat
tulla kello yhdeksän."
Siinä se oli aamiainen. Kello yhdeksän. Puolitoista tuntia vielä.
Niitä miehiä, joilla oli lippu, kadehdittiin kovasti. He saivat käydä
sisälle, saivat pestä itsensä sekä istua lepäämään aamiaiseen asti,
kun taas me saimme odottaa samaa aamiaista kadulla. Lippuja oli
jaeltu edellisenä yönä kaduilla ja Embankmentin varrella, eikä niiden
haltijaksi ollut päässyt ansiosta, vaan onnesta.
Puoli yhdeksältä laskettiin taas sisälle useita lippumiehiä,
ja yhdeksältä pieni portti avattiin meille toisille. Me
pusertauduimme jollakin tavoin läpi ja havaitsimme olevamme pihassa
yhteensullottuina kuin sillit. Monissa paikoissa olen saanut tehdä
työtä suurukseni puolesta, kuten kulkuripäivinäni Suuressa Lännessä;
mutta en ole milloinkaan aamiaisesta niin ankaraa vaivaa nähnyt kuin
tästä. Yli kaksi tuntia olin odottanut ulkona ja runsaan tunnin
odottelin vielä tällä täyteen sullotulla pihamaalla. En ollut saanut
mitään syödäkseni illalla ja olin heikko ja uupunut, ja märkien
vaatteiden ja likaisten ruumiiden haju, joka höyrysi tunkkaantunutta
eläimellistä kuumuutta ja piiritti kiinteästi minua, melkein pani
minut yökkimään. Niin tiheään olimme sullotut, että useat miehet
käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nukkuivat sikeästi seisaallaan.
Pelastusarmeijasta en yleensä tiedä paljoa, ja miten tässä sitä
arvostelenkin, se koskee vain sitä pelastusarmeijan erikoista
ryhmää, joka toimii Blackfriars Roadin varrella lähellä Surreyn
teatteria. Ensiksikin on yhtä julmaa kuin tarpeetontakin seisottaa
koko yönsä liikkeellä olleita miehiä yhä edelleen tuntikausia. Me
olimme heikkoja, nälkäisiä ja uuvuksissa yön koettelemuksista ja unen
puutteesta, mutta kuitenkin saimme yhä seistä, seistä ja seistä ilman
järjellistä syytä.
Merimiehiä oli runsaasti tässä joukossa. Minusta näytti, että joka
neljäs mies etsiskeli laivaa, ja lopuksi havaitsin heissä ainakin
kymmenkunta amerikkalaista merimiestä. Tiedustellessani, kuinka he
olivat joutuneet "matalikolle", jokainen mies kertoi saman jutun,
mikä, sikäli kuin tunsin meriasioita, tuntui todelta. Englantilaiset
laivat pestaavat merimiehensä matkakaupalla, mikä merkitsee
kiertomatkaa, kestäen joskus kolmekin vuotta; eivätkä miehet voi
erota eivätkä saada työtodistustaan, ennenkuin ovat saapuneet
lähtösatamaan Englantiin. Heidän palkkansa on pieni, ruokansa huono
ja kohtelunsa vieläkin huonompi. Varsin usein heidän kapteeninsa
tosiasiallisesti pakottaa heidät karkaamaan uudessa maailmassa
tai siirtomaissa ja jättämään sievät palkkarahansa nostamatta --
kapteenin, laivanisäntien tai kummankin varmaksi voitoksi. Mutta
tapahtuipa se yksin tästä syystä taikka ei, varmaa on, että suuret
joukot heistä karkaavat. Kotimatkaa varten laivaan pestataan
senvuoksi keitä merimiehiä vain rannalta tavataan. Nämä miehet saavat
hiukan korkeamman palkan kuin muualla maailmassa maksetaan, mutta
heidän täytyy suostua eroamaan palveluksesta Englantiin saavuttaessa.
Syy on ilmeinen: olisihan huonoa taloudenpitoa pestata heidät
pitemmäksi ajaksi, koska merimiehen palkat ovat pienet Englannissa
ja Englanti on aina joutilaita merimiehiä tulvillaan. Tämä selvitti
täydellisesti, miksi amerikkalaisia merimiehiä oli pelastusarmeijan
majoilla. Päästäkseen "matalikolta" ulkomaisessa paikassa he olivat
tulleet Englantiin, mutta vain joutuakseen uudelleen "matalikolle"
kaikkein "ulkomaisimmassa" paikassa.
Parisenkymmentä amerikkalaista oli joukossa, ja ei-merimiehet olivat
"kuninkaallisia kulkureita", miehiä, joiden toverina oli tuuli,
koko maailman kulkuri. He olivat kaikki hyvällä tuulella, ottaen
vastoinkäymisensä reippain mielin, mikä on heidän päätunnusmerkkinsä
eikä milloinkaan näytä heistä luopuvan; mutta silti he noituivat
Englantia synkin vertauksin, jotka tuntuivat sangen virkistäviltä,
kuukauden päivät kuunneltuani vain kuvaköyhiä ja yksitoikkoisia
itäpääläis-kirouksia. Lontoolaisella on yksi kirosana, yksi
ainoa vain, riettain koko kielessä, ja sitä hän käyttää kaikissa
tilaisuuksissa. Aivan toista on Lännen kirkas ja kuvarikas
kiroaminen, joka pikemminkin on pilkallista kuin rietasta. Jos kerran
ihmisten täytyy kiroilla, niin pilkka on parempi kuin säädyttömyys;
siinä on jonkinlaista rohkeutta, seikkailuhalua ja uhmaa, joka on
parempi kuin silkka riettaus.
Siellä oli muuan amerikkalainen kuninkaallinen kulkuri, jonka
huomasin varsin herkulliseksi. Ensin havaitsin hänet kadulla, jossa
hän nukkui erään oven pielessä pää polville painuneena, mutta päässä
hattu, jota ei tapaa itäpuolella valtamerta. Kun poliisimies hääti
hänet tielle, hän nousi hitaasti ja välinpitämättömästi, katsahti
poliisimieheen, haukotteli ja venyttelihe, katsoi jälleen poliisiin
aivan kuin ei olisi tietänyt, aikoiko totella vai ei, ja löntysti
sitten kiirettä pitämättä katukäytävälle. Aluksi olin varma siitä,
mistä hattu oli peräisin, ja nyt tiesin hatun pitäjänkin kotimaan.
Tungoksessa pihamaalla jouduin hänen vierelleen ja puutuimme
pitkiin juttuihin. Hän oli kulkenut Espanjat, Italiat, Sveitsit
ja Ranskat ja suorittanut käytännössä melkeinpä mahdottoman teon
kulkemalla "jäniksenä" kolmensadan mailin matkan Ranskan rautatiellä,
joutumatta perilläkään kiinni. Missä minä olin oleillut? kysyi
hän. Ja kuinka olin onnistunut pääsemään pötkölleni? -- mikä
tarkoitti nukkumapaikkaani. Tunsinko jo pyyntipaikat? Hän aikoi
niihin perehtyä, vaikka maaseutu oli "nyrkit pystyssä" ja kaupungit
"potkivat pyllylle". Vaivalloista, eikö ollut? Ei voinut "rouhia"
(kerjätä) missään joutumatta "nipistyksiin". Mutta hänpä ei aikonut
antautua. Buffalo Billin näyttely oli tulossa meren tälle puolen,
ja mies, joka osasi ajaa kahdeksaa hevosta, oli varma paikastaan
milloin tahansa. Nämä "lökähousut" täällä eivät ymmärtäneet hajuakaan
muun kuin enintään kaksivaljakon ajosta. Mikäpä oli minunkaan täällä
oleillessa ja odotellessa Buffalo Billiä? Hän oli varma, että voisin
jotenkin keinotella itseni joukkoon.
Lopultakin veri on vettä sakeampaa. Me olimme saman maan ihmisiä
ja muukalaisia vieraalla maalla. Minä olin lämmennyt nähdessäni
hänen kuhmuisen, vanhan hattunsa, ja hän halusi huolehtia minun
hyvinvoinnistani kuin olisimme olleet veriveljet. Vaihdoimme
kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, jotka koskivat Englantia ja sen
kansan tapoja, keinoja, millä saada ruokaa ja yösijaa, ynnä muuta sen
sellaista, ja erosimme todella pahoilla mielin siitä, että täytyi
jättää hyvästi.
Erityisesti pisti tässä joukossa silmään sen lyhytkasvuisuus.
Vaikka minä olen vain keskipituinen, katselin kuitenkin yhdeksän
pään yli joka kymmenestä. Maassa syntyneet olivat kaikki lyhyitä,
samoinkuin vierasmaalaiset merimiehetkin. Ainoastaan viisi tai
kuusi oli joukossa sellaista, joita saattoi sanoa pitkiksi, ja ne
olivat skandinaaveja ja amerikkalaisia. Pisin mies oli kuitenkin
poikkeuksena. Hän oli englantilainen, vaikka ei Lontoosta.
"Henkivartion kokelas", sanoin hänelle. -- "Sinäpä sen sanoit,
toveri", oli vastaus, "olen palvellut kotvan siinä, ja asiain näin
ollen olen siinä pian uudelleen".
Tunnin verran seisoimme levollisina tässä täyteen sullotussa
pihassa. Sitten miehet alkoivat käydä rauhattomiksi. Alkoi tuntua
työntämistä ja sysimistä eteenpäin, ja kuului leppeätä äänten
sorinaa. Ei kuitenkaan mitään karkeata eikä vihamielistä, ainoastaan
väsyneiden ja nälkäisten miesten levottomuutta. Sillä hetkellä tuli
joku adjutantti näkyville. Minä en hänestä pitänyt. Hänen silmänsä
eivät olleet hyvät. Hänessä ei ollut mitään nöyrää galilealaista,
mutta ylen paljon sitä sadanpäämiestä, joka sanoi: "Sillä minä olen
myös ihminen toisen vallan alla ja minun allani on sotamiehiä ja
sanon tälle: Mene, ja hän menee, ja toiselle: Tule, ja hän tulee, ja
palvelijalleni: Tee tämä, ja hän tekee."
No niin, hän katseli meitä juuri sillä tavalla, ja häntä lähinnä
olevat lannistuivat. Sitten hän koroitti äänensä:
"Lopettakaa mutinanne heti taikka minä käännytän teidät ympäri ja
marssitan teidät ulos, ettekä saa aamiaista."
En voi kirjoittamalla kuvailla sitä sietämätöntä tapaa, jolla hän
tämän sanoi. Hän näytti minusta tahtovan ilmaista olevansa mahtava
mies, joka pystyi sanomaan puolituhantiselle ryysyläisjoukolle: "Te
saatte syödä tai olla nälissänne, aivan niinkuin minä tahdon."
Kieltää meiltä aamiaisemme seisottuamme tuntikausia. Se oli kamala
uhkaus, ja sitä heti seuraava säälittävän arkamainen hiljaisuus
osoitti sen kamaluutta. Ja se oli raukkamainen uhkaus. Me emme
voineet iskeä takaisin, sillä meidän oli nälkä; ja sepä on maailman
sääntö, että kun joku toista syöttää, hän on tämän isäntä ja herra.
Mutta sadanpäämies -- tarkoitan adjutantti -- ei ollut tyytyväinen.
Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän koroitti äänensä jälleen ja
uudisti uhkauksensa, vieläpä kovensikin sitä.
Vihdoin meidät laskettiin juhlasaliin, jossa tapasimme lippumiehet
peseytyneinä, mutta syömättöminä. Kaikki laskien täytyi meitä olla
lähes seitsemänsataa miestä, jotka nyt istuivat -- ei lihan eikä
leivän ääreen, vaan kuuntelemaan puhetta, laulua ja rukouksia.
Siinä istuessamme varmistuin siitä, että Tantalus kärsii monissa
muodoissa yhä vieläkin tässä maailmassa. Adjutantti piti rukouksen,
mutta minä en sitä ottanut varteen, sillä mieltäni käänsi edessäni
oleva kurjuuden joukkokuva. Mutta puhe kävi jotenkin tähän suuntaan:
"Saatte juhlia paratiisissa. Ei ole väliä, vaikka kuinka nälkää
näkisitte ja kärsisitte täällä, saattehan juhlia paratiisissa, jos
nimittäin seuraatte meidän ohjeitamme." Ja niin edespäin. Taitava
palanen propagandaa, sellaiseksi sen käsitin, mutta kahdesta
syystä se meni hukkaan. Ensiksikin käännytettävät olivat vailla
mielikuvitusta ja materialistisia eivätkä ymmärtäneet minkään
näkymättömän olemassaoloa, ja he olivat sitäpaitsi saaneet kärsiä
helvettiä maan päällä siksi paljon, etteivät osanneet pelätä
tulevaakaan helvettiä. Ja toiseksi he olivat väsyneitä ja uupuneita
yön unettomuudesta ja sen vaivoista ja kärsivät vielä pitkän
odotusseisotuksenkin seurauksia ja olivat nälissään, minkä vuoksi he
eivät himoinneet "pelastusta", vaan ruokaa. "Sielun pyydystäjäin"
(niin nimittivät nämä miehet kaikkia uskonnollisia yllyttäjiä)
pitäisi hiukan tutustua sielutieteen fysiologisiin perusteisiin, jos
he haluavat saada ponnistuksillaan jotakin aikaan.
Aikoinaan, kello yhdentoista seuduissa, aamiainen saapui. Sitä ei
tuotu lautasilla, vaan paperikääröissä. En saanut niin paljoa kuin
olisin halunnut, ja olen varma siitä, että kukaan ei saanut niin
paljoa kuin halusi, eipä puoliakaan siitä, mitä halusi ja olisi
tarvinnut. Osan leivästäni annoin kuninkaalliselle kulkurille,
joka odotti Buffalo Billiä, ja hän tuntui olevan ateriansa lopussa
yhtä nälkäinen kuin sen alussa. Tällainen on aamiainen: kaksi
leivänviipaletta, pikku-palanen rusinoilla maustettua leipää, jota
sanotaan "kakuksi", ohut siukale juustoa sekä kupillinen "vedellä
pestyä". Useat miehet olivat odottaneet sitä kello viidestä alkaen,
ja kaikki olimme odottaneet vähintään neljä tuntia; sen lisäksi meitä
oli paimennettu kuin sikoja, sullottu yhteen kuin silakoita, kohdeltu
kuin koiria ja suolattu saarnoilla, veisuulla ja rukouksilla. Eikä
sekään vielä riittänyt.
Tuskin oli aamiaisesta päästy (ja siitä päästiin melkein yhtä pian
kuin sen ennättää sanoa), kun väsyneet päät alkoivat nuokkua ja
torkahdella, ja viidessä minuutissa puolet meistä nukkui sikeästi.
Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että meidät laskettaisiin menemään,
mutta kyllä pettämättömiä merkkejä pelastuskokouksen järjestämisestä.
Katsahdin seinällä olevaan pikku kelloon. Se osoitti viittäkolmatta
minuuttia yli yhdentoista. Ohhoh, ajattelin, aika rientää, ja minun
täytyy vielä ennättää työn hakuun.
"Tahdon lähteä pois", sanoin parille liereillään pysyneelle miehelle
vieressäni.
"Täytyy jäädä jumalanpalvelukseen", oli vastaus.
"Tahdotteko te jäädä?" kysyin.
He pudistivat päätään.
"Noustaan sitten ja sanotaan heille, että haluamme päästä ulos",
jatkoin. "Tulkaa."
Mutta nämä olentoraukat olivat peloissaan. Ja niinpä jätin heidät
oman onnensa nojaan ja käännyin lähimmän pelastusarmeijalaisen
puoleen.
"Tahdon lähteä", sanoin. "Tulin tänne saamaan aamiaista
päästäkseni sellaiseen kuntoon, että voin etsiä työtä. En luullut
aamiaisen syömiseen menevän näin pitkää aikaa. Minulla on
työnsaantimahdollisuuksia Stepneyssä, ja mitä pikemmin lähden, sitä
paremmat mahdollisuudet ovat."
Hän oli todella hyvä mies, vaikka häntä hämmästytti pyyntöni.
"Mutta", sanoi hän, "mehän alamme pitää jumalanpalvelusta, ja parasta
teidän olisi jäädä".
"Mutta sittenhän minulta menee mahdollisuus päästä työhön", väitin.
"Ja työ on minulle nyt kaikkein tärkeintä."
Kun hän oli vain tavallinen sotilas, hän osoitti minut adjutantin
puheille, ja adjutantille kertasin syyni, miksi halusin lähteä, ja
pyysin kohteliaasti, että hän sallisi minun mennä.
"Mutta se ei käy päinsä", sanoi hän, siveellisesti närkästyen
sellaista kiittämättömyyttä. "Mistä pälkähtääkään mieleenne?" ärähti
hän. "Onpas se!"
"Tarkoitatteko sanoa, että minä en saa lähteä täältä?" tiedustin.
"Että aiotte pitää minut täällä vasten tahtoani?"
"Sitä tarkoitan", ärähti hän.
En tiedä, mitä olisi voinut tapahtua, sillä minä aloin suuttua myös;
mutta "seurakunta" oli "haistanut" asian, ja hän veti minut huoneen
nurkkaan ja sitten toiseen huoneeseen. Täällä hän jälleen tiedusti
syitäni, miksi halusin lähteä.
"Tahdon lähteä", vastasin, "koska haluan etsiä työtä Stepneyn
puolelta ja työnsaantimahdollisuuteni vähenee tunti tunnilta. Kello
on nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista. Tänne tullessani en
luullut aamiaisen syömiseen kuluvan niin paljon aikaa."
"Teillä on asioimista, niinkö?" ärähti hän. "Liikemieskö te
olettekin, vai? Mitäs varten te sitten tänne tulitte?"
"Olin ulkona koko yön ja tarvitsin aamiaista vahvistuakseni työn
hakuun. Sen takia tulin tänne."
"Onpas sekin kaunista", jatkoi hän samaan ärtyisään tapaan. "Ei
liikemiehen sovi tulla tänne. Te olette anastanut jonkun miesparan
aamiaisen täällä, sen olette tehnyt."
Se oli valhe, sillä jokainen odottaja oli päässyt sisälle.
Nyt kysyn, oliko tämä kristillistä tai edes rehellistä? Selvästi
ilmaistuani, että olin koditon ja nälissäni ja että halusin etsiä
työtä, hän sanoo työn etsintääni "asioimiseksi", minua itseäni
liikemieheksi ja keksii siten johtopäätöksen, että liikemies, hyvin
toimeentuleva mies, ei tarvitse armeliaisuusaamiaista ja että
nauttimalla armeliaisuus-aamiaisen olin ryöstänyt sen joltakin
nälkäiseltä orvolta, joka ei ollut liikemies.
Minä nielin sisuni, esitin tosiasiat uudelleen ja selitin selvästi
ja täsmällisesti hänelle, kuinka väärässä hän oli ja kuinka hän oli
vääristellyt ilmoitukseni. Kun minussa ei ollut mitään perääntymisen
merkkiä (ja varmastikin alkoivat silmäni salamoida), hän johti
minut rakennuksen perälle, missä avoimella pihalla oli teltta.
Samalla ärsyttävällä äänellä hän ilmoitti parille siellä seisovalle
sotilaalle, että tässä on mies, jolla on asioita ja joka tahtoo
lähteä ennen jumalanpalvelusta.
He hämmästyivät asianmukaisesti, kuinkas sitten, ja ilmaisivat
sanomatonta kauhua; hän taas meni telttaan, josta hän toi majurin
palatessaan. Yhä samalla ärsyttävällä tavalla, erityisesti korostaen
"asioimista", hän esitti asiani komentavalle upseerille. Majuri oli
erilaista tekoa mieheksi. Minä pidin hänestä heti hänet nähtyäni ja
hänelle esitin syyni samalla tavalla kuin ennenkin.
"Ettekö tietänyt, että teidän tulee jäädä jumalanpalvelukseen?"
kysyi, hän.
"En tietenkään", vastasin, "silloin olisin mennyt ilman aamiaistani.
Eihän teillä ole missään sellaista ilmoitusta, eikä minulle liioin
sitä selitetty tänne tullessani."
Hän aprikoi hetkisen. "Saatte mennä", sanoi hän. Kello oli
kaksitoista kadulle päästessäni ja minusta tuntui, kuin olisin
päässyt vankilasta. Päivä oli puolilleen kulunut, ja Stepneyhin oli
melkoinen matka. Sitäpaitsi oli sunnuntai, ja kuinkapa nälkäinenkään
mies kulkisi työn haussa sunnuntaina? Mielestäni olin myös
suorittanut ankaran yötyön kaduilla kävellessäni ja ankaran päivätyön
aamiaista jonottaessani; siispä vapautin itseni työn haussa olevan
nälkäisen nuoren miehen osasta, seisautin omnibussin ja kiipesin
vaunuun.
Saatuani partani ajelluksi ja kylvyn painuin aivan alastomana
puhtaitten lakanoiden väliin nukkumaan. Kello oli kuusi illalla
sulkiessani silmäni. Kun ne jälleen avasin, löivät kellot yhdeksää
seuraavana aamuna. Olin nukkunut yhteen menoon viisitoista tuntia.
Ja loikoillessani siinä uneliaana aatokseni kääntyi niihin
seitsemäänsataan onnettomaan, jotka olin jättänyt jumalanpalvelusta
odottamaan. Heitä varten ei ollut kylpyä eikä parranajoa, ei puhtaita
lakanoita, ei alastomana loikomista eikä viidentoista tunnin
yhtämittaista unta. Jumalanpalveluksen jälkeen taaskin yksitoikkoiset
kadut, ennen iltaa leipäkannikan huoli ja pitkä uneton yö kaduilla
sekä mielessä pulmallinen aatos, kuinka saisi kannikan taas aamun
valjetessa.