"Lipun kantaminen" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja
tunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin
ulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee
öisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin
Länsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin
Embankmentin ja Hyde Parkin väliä.
Satoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista
tulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään.
Kadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä
olivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain
epätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville
naisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän
sanaa "epätoivoisesti", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat
kodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja
useimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät
vuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi
nälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa,
sepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä.
Hyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän
lämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta
alle nollan -- Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut
mitään "lipun kannon" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja
likomärkänä.
Kadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen
mentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä,
jotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä
miehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa
tuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen
käytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia,
ja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä
johtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli
viimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.
Kello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja
senjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät
rakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla
saadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.
Erään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä
ihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan
Piccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt
olevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai
olla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen
tilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä
oli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut
sitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja
keskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä
toiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja
kellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin
rautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen
täytyi olla aivan likomärkänä.
Kello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön
nuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä
työtä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi
etsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.
Ja niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia
myöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki
ja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia
myöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama
poliisi minulle ärähti: "Hei, sinä siinä, ala laputtaa."
Minä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran
toisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies
ajamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut
torkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa
(joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja
keksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi
pimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.
"Tule", sanoin. "Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua."
"Mitä?" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. "Siitä saisi kolme
kuukautta. En perhana tulekaan."
Myöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai
viisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen
nuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.
"Kiivetäänpäs aidan yli", ehdotin hänelle, "ja ryömitään pensastoon
nukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä."
"Älä luule", vastasi hän. "Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä
pitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta."
Kylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista,
jotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut
aivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään
kirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana
tosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja
pojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu.
Porttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja "kantavat
lippua".
"Minä olin alhaalla holveissa", kiukutteli muuan toinen nuorukainen.
"Holveilla" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli
kaartuvat sillat alkavat. "Minä olin alhaalla holveissa kaikkein
pahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta
minä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla
on täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin:
'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'"
"Lipun kannossa" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa
maineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen,
ja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin
Green Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki
väsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet
miehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade
heitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.
Ja nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta
ja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin
arvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat
kävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja
käytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä
tarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta
on, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta
mitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello
viideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän
tarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän
nukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei
ole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua
aikaisemmin yöllä?
Tässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi
samana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin
näitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä,
aurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä
vaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista
ilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia,
siivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän,
olisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.
Senpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte
Lontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja
nurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka
mieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että
ne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko
pitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.