Kaikkein ensiksi minun täytyy pyytää anteeksi ruumiiltani, että olen
laahannut sitä mokoman iletyksen läpi, ja anteeksi vatsaltani, että
olen syöttänyt sille sellaista iletystä. Olen ollut piikkilässä,
nukkunut piikkilässä ja syönyt piikkilässä; lisäksi olen karannut
piikkilästä.
Yritettyäni kahdesti turhaan tunkeutua Whitechapelin yömajaan läksin
kolmannella kerralla aikaisin matkaan ja liityin alakuloiseen jonoon
ennen kello kolmea iltapäivällä. Sinne ei laskettu sisälle ennenkuin
kuudelta, mutta näinkin aikaisin tulleena olin numero kaksikymmentä,
ja oli ilmoitettu, että vain kaksikolmatta pääsisi sisälle. Kello
neljältä oli jonossa kolmekymmentäneljä, viimeiset kymmenen riippuen
perässä siinä heikossa toivossa, että jonkinlainen ihme päästäisi
heidät sisälle. Monia muita tuli paikalle, tarkasteli jonoa ja meni
matkaansa, katkeran varmistuneena siitä, että piikkilä tulisi täyteen
heittäkin.
Keskustelu oli aluksi hidasta ja kangertavaa, kunnes molemmin
puolin minua seisovat miehet havaitsivat olleensa yht'aikaa
isorokkosairaalassa, vaikka he eivät olleetkaan ennättäneet
tutustua, kun talo oli ollut täynnä potilaita, tuhatkuusisataa
kaikkiaan. Mutta he korvasivat asian nyt, jutellen sairaudestaan ja
vertaillen sen mitä tympäisevimpiä ilmiöitä aivan kylmäverisesti ja
mitä luonnollisimpina asioina. Sain tietää, että potilaista kuoli
keskimäärin joka kuudes, että toinen oli ollut sairaalassa kolme
kuukautta ja toinen puolen neljättä kuukautta sekä että he olivat
olleet aivan "mädätä" tautiinsa. Silloin ihossani alkoi tuntua
kutkua ja kihinää ja tiedustelin heiltä, miten kauan he olivat
olleet vapaina. Toinen oli ollut kaksi viikkoa ja toinen, kolme
viikkoa. Heidän kasvonsa olivat pahoin ruton syömät (vaikka kumpikin
toisilleen vakuutti, ettei näin ollut laita), ja he näyttelivät
minulle käsissään ja kynsiensä alla olevia yhä kesiviä isonrokon
"siemeniä". Vieläpä toinen kynsäisi irralleenkin sellaisen siemenen
minun mieleni ylennykseksi, ja vilahduksessa se lensi suoraan hänen
ihostaan ilmaan. Koetin käpristäytyä pienemmäksi vaatteissani ja
tunsin harrasta, hiljaista toivoa, ettei se vain olisi takertunut
minuun.
Kummassakin tapauksessa sain tietää isonrokon olleen syynä siihen,
että he olivat joutuneet "kilometritehtaalle" eli tuuliajolle.
Kumpikin oli ollut työssä tartunnan saadessaan, ja kumpikin oli
sairaalasta päästessään ollut aivan "poikki", edessään kolkko
työnhaku-taival. Tähän mennessä he eivät olleet vielä saaneet työtä
ja olivat nyt pyrkimässä piikkilään "lepäämään", kolme päivää ja yötä
katuja taivallettuaan.
Näyttää siltä, ettei yksin sitä miestä, joka käy vanhaksi,
rangaista pakollisesta onnettomuudestaan, vaan myös sitä, johon
tauti tai tapaturma iskee. Myöhemmin puhelin erään miehen kanssa --
"Inkivääriksi" sanoimme häntä -- joka seisoi jonon ensimmäisenä --
varma merkki siitä, että hän oli odotellut kello yhdestä alkaen.
Vuotta aikaisemmin hän oli eräänä päivänä, ollessaan jonkun
kalakauppiaan palveluksessa, kantanut raskasta kalalaatikkoa, joka
painoi liian paljon. Seuraus: "jokin ratkesi", Ja niinpä oli laatikko
maassa ja mies sen vieressä.
Lähimmässä sairaalassa, jonne hänet viipymättä kannettiin, sanottiin
sitä repeämäksi, haudeltiin paisunut paikka pois, annettiin hiukan
vaseliinia, millä sitä voidella, pidettiin hoidossa neljä tuntia
ja käskettiin sitten mennä. Mutta tuskin hän oli kulkenut katuja
pari kolme tuntia, kun hän jälleen oli selällään. Tällä kerralla
hän meni toiseen sairaalaan, jossa häntä sitten paranneltiin.
Mutta jutun ponsi on siinä, että työnantaja ei tehnyt mitään hänen
palveluksessaan loukkaantuneen miehen hyväksi, ei yhtään mitään,
vieläpä kieltäytyi antamasta hänelle kevyempää tilapäistäkin työtä,
kun hän oli päässyt sairaalasta. "Inkivääri" on auttamattomasti
mennyttä miestä. Hänen ainoa ansiomahdollisuutensa oli raskas
työ. Nyt hän ei kykene tekemään raskasta työtä, ja tästä alkaen
kuolinhetkeensä asti hän voi turvautua vain piikkilään ja katuihin
ravintoa ja suojaa saadakseen. Sattuma puuttui asiaan -- siinä
kaikki. Hän nosti selkäänsä liian raskaan kalakuorman, ja hänen
elinonnensa mahdollisuuksien yli vedettiin tuhoava risti.
Useat jonossa seisovat miehet olivat olleet Yhdys- valloissa ja
toivoivat, että olisivat siellä pysyneetkin, kiroten hulluuttaan,
että olivat sieltä lähteneet pois. Englannista oli tullut heille
vankila, josta ei ollut toivoakaan päästä pakenemaan. Heidän oli
mahdotonta päästä pois. He eivät voineet saada kokoon lippurahaa
eivätkä liioin työlläkään matkaansa maksaa. Maassa oli heidänlaisiaan
köyhiä hylkiöitä aivan liian paljon.
Minä kävin merenkyntäjä-miehestä, joka oli menettänyt vaatteensa
ja rahansa, ja he kaikki surkuttelivat minua ja antoivat minulle
monia terveitä neuvoja. Neuvojen yhteissisällys oli jotenkin tämän
tapainen: Pysy loitolla kaikista piikkilän-kaltaisista paikoista;
niissä ei ole mitään hyvää sinua varten; mene rantaan ja ponnista
kaikkesi päästäksesi lähtemään maasta; mene työhön, jos suinkin
pääset, ja koeta saada kokoon punnan verta rahaa voidaksesi lahjoa
jonkun muonamestarin tai hänen alaisensa ja saada työtä vastaan
vapaan matkan. He kadehtivat nuoruuttani ja voimiani, joiden avulla
ennemmin tai myöhemmin pääsisin maasta. Heillä ei niitä enää ollut.
Ikä ja Englannin osoittama tylyys olivat ne murtaneet, ja he olivat
menettäneet pelinsä.
Oli siellä kuitenkin yksi, joka oli yhä nuori ja joka varmastikin
vielä lopulta pääsee pois. Hän oli nuorena poikana mennyt
Yhdysvaltoihin ja neljäntoista vuoden aikana ollut vain kaksitoista
tuntia työttömänä yhteen jaksoon. Hän oli säästänyt rahansa, tullut
liian varakkaaksi ja palannut kotimaahansa. Nyt hän seisoi piikkilän
jonossa.
Kahtena viimeksikuluneena vuonna hän kertoi minulle olleensa kokkina.
Työaika oli ollut kello seitsemästä aamulla kello puoli yhteentoista
illalla ja lauantaisin kello puoli yhteen -- yhdeksänkymmentä viisi
tuntia viikossa, josta hän oli saanut kaksikymmentä shillinkiä eli
viisi dollaria.
"Mutta se työ ja pitkä työpäivä olivat tappaa minut", sanoi hän
"ja minun täytyi lähteä siitä hommasta. Minulla oli hiukan rahaa
säästössä, mutta se meni elämiseen ja toisen paikan etsimiseen."
Tämä oli hänen ensimmäinen yönsä piikkilässä, ja hän oli tullut vain
saadakseen levätä. Niin pian kuin pääsisi pois, hän aikoi lähteä
Bristoliin, sadankymmenen mailin kävelymatka. Siellä hän arveli
jotenkin pääsevänsä Valtoihin menevään laivaan.
Mutta jonossa olevat miehet eivät olleet kaikki tätä lajia. Jotkut
olivat kurjia hylkyjä, paatuneita ja veteliä, mutta siitä huolimatta
sangen inhimillisiä monessa suhteessa. Muistanpa, kuinka muuan ajuri,
ilmeisesti palaten kotiin päivän työstä, pysäytti ajoneuvonsa meidän
eteemme, niin että hänen nuori toivonsa, joka oli juossut häntä
vastaan, saattaisi kiivetä ylös. Mutta rattaat olivat korkeat ja
nuori toivo pieni, ja turhaan hän useita kertoja yritti päästä ylös.
Silloin muuan mitä viheliäisimmän näköinen mies astui jonosta ja
nosti hänet rattaille. Tämä teko oli sinänsä hyve ja epäitsekäs, se
oli rakkauden osoitusta eikä almun anomista. Ajuri oli köyhä, ja mies
tiesi sen; mies seisoi piikkilän jonossa, ja ajuri huomasi sen; ja
mies oli tehnyt pikku-palveluksen ja ajuri kiitti häntä, aivan kuin
sinä ja minä olisimme tehneet ja kiittäneet.
Toista kaunista kohtausta esittivät humalanpoimija ja hänen
"muorinsa". Mies oli ollut jonossa noin puolisen tuntia, kun hänen
"muorinsa" saapui häntä tapaamaan. Vaimo oli luokkaansa nähden
varsin siististi puettu, haalistunut myssy harmaassa päässään ja
säkkikankainen käärö kainalossaan. Hänen puhuessaan miehellensä tämä
kurkotti eteenpäin tarttui hänen valkotukastaan vapaaksi päässeeseen
tuulessa viipottavaan hiuskiehkuraan, kiersi sitä pehmeästi
sormissansa ja tunki sen kunnollisesti paikalleen korvan taakse.
Tästä kaikesta saattoi päätellä monia asioita. Mies varmasti piti
vaimostaan siksi paljon, että olisi toivonut hänet sieväksi ja hän
oli ylpeä vaimostaan, seistessään siinä piikkilän jonossa, ja hän
halusi hänen näyttävän siistiltä näiden osatoveriensa silmissä, jotka
myöskin seisoivat piikkilän jonossa. Mutta pohjimmaisin ja paras
hänen vaikuttimistaan oli miehen ylenpalttinen voimakas kiintymys
vaimoonsa; sillä mies ei ole kovinkaan kärkäs päätänsä vaivaamaan
sellaisen vaimon sievyydeksi ja somuudeksi, josta hän ei välitä, eikä
hän liioin ylpeile sellaisesta vaimosta.
Ja minä päädyin aprikoimaan, miksi tämä mies ja hänen vaimonsa, jotka
puheistaan päättäen olivat uutteria työntekijöitä, olivat etsimässä
rutiköyhäin yösijaa. Miehessä oli arvontuntoa, oman ja vaimonsa
arvontuntoa. Tiedustaessani häneltä, mitä minä, vihreä vasta-alkaja,
voisin toivoa ansaitsevani humalankorjuussa, hän tarkasteli minua ja
vastasi, että se kaikki riippui visseistä seikoista. Monet ihmiset
olivat aivan liian hitaita humalain poiminnassa eivätkä senvuoksi
onnistuneet. Menestyäkseen täytyi käyttää päätänsä ja olla nopsa
sormiltansa, erityisen nopsa sormiltansa. Hän ja hänen avio-pahansa
saattoivat ansaita sangen hyvin, työskennellen purtilo välillänsä ja
torkkumatta sen ääressä; mutta he olivatkin vuosikausia harjoittaneet
ammattia.
"Eräs minun toverini läksi sinne viime vuonna", kertoi muuan
jonottaja. "Ensimmäistä kertaa hän oli siinä souvissa, mutta hän
palasi kaksi ja puoli puntaa taskussaan eikä ollut poissa muuta kuin
kuukauden."
"Siinäpä se", sanoi humalanpoimija äänessään runsas annos ihailua.
"Hän oli nopea. Hän oli luonnostaan syntynyt ammattiin, niin oli."
Kaksi ja puoli puntaa, kaksitoista ja puoli dollaria kuukauden
työstä, kun on "luonnostaan syntynyt ammattiin". Ja tämän lisäksi
nukkua ulkona ilman peitettä ja elää Herra ties mistä. Olenpa
muutamina hetkinäni ollut kiitollinen kohtalolle, etten ole
"luonnostani syntynyt" miksikään, en edes humalanpoimijaksi.
Varustusten hankinnasta "humalaan" menoa varten humalanpoimija antoi
minulle muutamia täysipainoisia neuvoja, jotka ottanette varteen, te
hienot ja lempeät ihmiset, siltä varalta, että joskus joutuisitte
haaksirikkoon Lontoon kaupungissa.
"Ellei sinulla ole peltiastioita ja keittovehkeitä, et voi saada
syödäksesi muuta kuin leipää ja juustoa. Eikä sillä pärjää. Siellä
täytyy saada kuumaa teetä ja kasviksia sekä palanen lihaa silloin
tällöin, jos mieli tehdä työtä, mikä työstä käy. Siihen ei pysty
pelkillä kylmillä sapuskoilla. Minäpä sanon sinulle mitä teet,
poika. Käy aamuisin talosta taloon ja etsi tunkioista itsellesi
pannu. Sieltä löytää runsaasti peltirasioita, jotka kelpaavat
keittoastioiksi. Hyviä rasioita, muutamat aivan merkillisen
hienoja. Minä ja eukko-pahaseni hankimme siten omamme." (Hän
osoitti vaimonsa kääröön, ja tämä nyökytti päätään ylpeänä,
katsahtaen minuun hyväntahtoisesti ja tietoisena menestyksestään ja
yltäkylläisyydestään.) "Tämä päällystakki käy hyvästi peitteestä",
hän jatkoi tarjoten sen lievettä minulle tunnustellakseni sen
vahvuutta. "Ja kenties pikapuoliin saatan löytää kokonaisen
huopapeitteen."
Jälleen vaimo-vanhus nyökkäsi ja silmäsi minua, tällä kerralla
vuorenvarmana siitä, että mies löytäisi huopapeitteen "pikapuoliin".
"Humalan poiminta on minusta kuin lomapäivän viettoa", jatkoi hän
innoissaan. "Se on mukava tapa saada kokoon pari kolme puntaa talven
varalle. Ainoa, josta en siinä hommassa pidä" -- ja tällöin särähti
sorakieli kanteleessa -- "on patikoiminen sinne työpaikalle."
Ilmeisesti vuodet painoivat tätä tarmokasta paria, ja vaikka heidän
sormensa pystyivätkin vielä nopeasti nyppimään, niin "patikoiminen"
alkoi tuntua raskaalta. Ja katsellessani heidän harmaita hapsiaan,
kuvittelin mielessäni, millaista heidän elämänsä onkaan kymmenen
vuoden kuluttua.
Huomasin erään toisenkin miehen vaimoineen liittyvän jonoon, kumpikin
sivu viidenkymmenen. Vaimo pääsi piikkilään, koska hän oli nainen;
mutta mies saapui liian myöhään, ja vaimostaan erotettuna hänet
pyörrettiin takaisin yöksi katuja taivaltamaan.
Se katu, jossa seisoimme, oli seinästä seinään tuskin pariakymmentä
jalkaa leveä. Katukäytävät olivat kolmen jalan levyiset. Se oli
jonkinlainen asuntokatu. Ainakin työmiehiä ja heidän perheitään
oli viettämässä olemassaoloaan meitä vastapäätä olevissa taloissa.
Ja jok'ainoa päivä kello yhdestä kello kuuteen iltapäivällä
meidän ryysyinen piikkilä-jonomme on heidän oviensa ja akkunainsa
pääasiallinen nähtävyys. Muuan työmies istui ovellansa suoraan
meitä vastapäätä, lepäillen ja iltailmaa hengittäen päivän
raadannan jälkeen. Hänen vaimonsa tuli juttelemaan hänen kanssaan.
Oviaukko oli liian pieni kahdelle, minkä takia hän seisoi. Heidän
lapsukaisensa konttailivat heidän edessään. Ja piikkilä-jono oli
vajaan parinkymmenen jalan päässä -- ei ollut "yksityiselämän
rauhaa" työmiehellä eikä katuköyhälistöllä. Jaloissamme leikkivät
naapuriston lapset. Heistä meidän siinä olomme oli aivan tavallista.
Emme olleet uusia tunkeilijoita. Kuuluimme yhtä luonnollisesti heidän
ympäristöönsä kuin tiiliseinät ja kivimuurit. He olivat syntymästään
asti nähneet piikkilä-jonon ja tottuneet siihen lyhyen elämänsä
jokaisena päivänä.
Kello kuusi alkoi jono liikkua ja meidät laskettiin sisälle kolmen
hengen ryhmissä. Nimi, ikä, toimi, syntymäpaikka, puutteen määrä ja
edellisen yön olopaikka -- kaiken sen merkitsi johtaja kirjaansa
nopeasti kuin välähdys; ja kääntyessäni huomasin hämmästyksekseni
jonkun miehen pistävän käteeni jotakin, mikä oli kuin tiili ja
suhahtavan korvaani: "Onko veistä, tulitikkuja tai tupakkaa?" -- "Ei,
herra", valehtelin, niinkuin jokainen sisälletulija. Kulkiessani
portaita alas kellariin katselin kädessäni olevaa tiiltä ja näin,
että sitä nipin napin ja kieltä rääkäten saattoi sanoa leiväksi.
Painostaan ja kovuudestaan päättäen se varmasti oli happamaton.
Kellarissa oli valo sangen hämärää, ja ennenkuin älysinkään, oli
taas joku mies pistänyt toiseen käteeni ruukun. Sitten kompastelin
toiseen yhä pimeämpään huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja
miehiä. Paikka löyhkäsi ilkeästi, ja himmeä kajastus sekä äänten
sorina jostakin hämäryydestä sai sen tuntumaan manalan valtakunnan
eteishuoneelta.
Kipeät jalat olivat useimpain miesten vaivana, ja ennen syömään
rupeamista he riisuivat kenkänsä ja ne likaiset rääsyt, joita olivat
jalkoihinsa kietoneet. Tämä kaikki lisäsi yleistä löyhkää ja vei
minulta tyyten kaiken ruokahalun.
Huomasin nyt tehneeni erään erehdyksen. Olin syönyt kelvollisen
päivällisen viittä tuntia varhemmin, mutta edessäni olevan aterian
kunnioittamiseksi minun olisi pitänyt paastota pari päivää. Ruukussa
oli kolmeneljännes-paintia möykkyä, jonkinlaista maissin ja kuuman
veden sekoitusta. Miehet painelivat leipäänsä suolakasoihin, joita
oli siroteltu likaisille pöydille. Minäkin koetin sitä, mutta leipä
tuntui takeltuvan suuhuni ja muistin kirvesmiehen sanat: "Täytyy
saada paintillinen vettä, ennenkuin sitä leipää voi kunnollisesti
syödä."
Menin erääseen pimeään nurkkaan, jossa olin nähnyt toistenkin miehien
käyvän, ja löysin vettä. Sitten palasin ja kävin möykyn kimppuun. Se
oli kaunaista ja karkeata, mautonta, raakaa ja kitkerää. Varsinkin
tämä kitkeryys, mikä itsepintaisesti karvasteli suuta möykyn jo
painuttua alas, oli vastenmielistä. Taistelin miehuullisesti,
mutta kuvottaminen teki minusta lopun, ja saavutukseni huippuna
oli puolikymmentä suun täyttä "möykkyä" ja leipää. Viereiseni mies
söi oman osansa ja minun loppuun asti, vieläpä kihnutteli ruukut
puhtaiksi ja näytti yhä nälkäiseltä. "Minä tapasin kaverin, joka
tarjosi minulle hyvän päivällisen", selittelin hänelle.
"Mutta minä en ole saanut palaakaan sittenkuin eilisaamuna", vastasi
hän.
"Mitäs sanot tupakasta?" kysäisin. "Saako siitä täällä köniinsä?"
"Ei, ei saa", hän vastasi. "Ei ole pelkoa. Tässä piikkilässä pääsee
kaikkein vähimmällä. Näkisitpä vain toisia. Syynäävät ihoa myöten."
Kun ruukut oli kihnutettu puhtaiksi, alkoi keskustelu viritä.
"Tämän piikkilän hoitaja kirjoittelee aina sanomalehtiin meistä
irtolaisista", sanoi toisella puolellani oleva mies.
"Mitä hän sanoo?" kysäsin.
"Hän sanoo, että me olemme kelvottomia, roistoja ja lurjuksia emmekä
tahdo tehdä työtä. Hän kertoo kaikki ne vanhat konnanjuonet, joita
olen kuullut parikymmentä vuotta kerrottavan, mutta en koskaan nähnyt
kenenkään irtolaisen tekevän. Viimeksi näin hänen kirjoituksessaan
kertovan, kuinka kerjäläinen pääsee piikkilästä leivänkuori
kätkettynä taskuunsa. Ja nähdessään vanhan ystävällisen herran
tulevan kadulla vastaan hän pudottaa leivänkuoren katuojan liejuun ja
lainaa sitten vanhan herran keppiä tonkiakseen sen sieltä ylös. Ja
silloin vanha herra antaa hänelle lantin."
Tämä kulunut loru sai osakseen suosionsorinaa, ja jostakin hämärän
pimennosta kuului toinen ääni, joka kiukkuisena pajatti:
"Sanotaan, että maalta sitä saa muonaa, mutta tahtoisinpa nähdä sen
paikan. Minä tulin juuri Doverista, mutta kyllä se muonan puoli oli
niukkaa. Eivät tahdo antaa edes vesitippaa, ruoasta puhumattakaan."
"Mutta onpa kulkureita, jotka eivät koskaan poistu Kentistä", sanoi
toinen ääni, "ja elävät siellä hyvin ja lihovat".
"Minä tulin Kentin kautta", jatkoi ensimmäinen ääni yhä
kiukkuisempana, "mutta piru minut vieköön, jos siellä muonan puolta
näin. Ja olenpa aina huomannut, että ne vintiöt, jotka kehuskelevat
suurilla saamisillaan, voivat piikkilässä ollessaan syödä minunkin
osani möykkyä yhtä hapiasti kuin omansa, hitto vieköön."
"Mutta Lontoossa on poikia", sanoi minua vastapäätä pöydässä
istuva mies, "jotka saavat muonaa ihan tarpeekseen eivätkä koskaan
ajattelekaan lähteä maalle. Pysyvät Lontoossa vuoden ympäri. Eikä
ne yöpuuta rupea hakemaan, ennenkuin yhdeksän tai kymmenen aikaan
illalla."
Yleinen pörinä vahvisti tiedon todeksi.
"Mutta ovat perhanan sukkelia, ne pojat", sanoi joku ihaileva ääni.
"Tietysti ovat", sanoi toinen ääni. "Mutta eipä kannata minun- ja
sinunlaisesi yrittää sitä. Synnynnäislahjat siihen tarvitaan, sen
sanon. Ne pojat ovat aukoilleet vaunujen ovia ja myyneet sanomalehtiä
syntymästään asti; ja samoin heidän isänsä ja äitinsä ennen heitä.
Se käy kaikki tottumuksen voimalla, sen sanon, ja minä ja sinä
kuolisimme siinä souvissa nälkään."
Yleinen hörinä vahvisti tämän totuuden, samoinkuin senkin tiedon,
että oli "kerjäläisiä", jotka olivat kaksitoista kuukautta umpeensa
piikkilässä, eivätkä koskaan saa muuta ruoan tomuakaan kuin piikkilän
"möykkyä" ja leipää.
"Minäpä sain kerran puoli kruunua Stratfordin piikkilässä", sanoi
muuan uusi ääni. Hiljaisuus syntyi heti, ja kaikki herkistyivät
kuuntelemaan tätä ihmeellistä juttua. "Meitä oli siellä kolme sälliä
sepeleitä särkemässä. Talvisaika ja pakkanen oli kova. Toiset
kaksi sanoivat, että vaikka piru veisi, niin he eivät sitä työtä
tee eivätkä tehneet; mutta minä kalkuttelin työtäni, lämpimikseni
tietysti. Sitten tulivat vartijat, ja toiset kaksi saivat kumpikin
neljätoista päivää, mutta nähdessään minun olevan työssä vartijat
antoivat minulle puoli tolppaa kukin, heitä oli viisi, ja päästivät
minut pois."
Useimmat näistä miehistä, vieläpä he kaikkikin, sen huomasin, eivät
suinkaan pidä piikkilästä ja tulevat sinne vain pakon ajamina.
"Levättyään" he jälleen kykenevät olemaan kaduilla kaksi tai
kolme päivää ja yötä, minkä jälkeen heidän taas on pakko lähteä
"lepäämään". Tämä alituinen ankara kohtalo murtaa tietysti pian
heidän terveytensä, ja he ymmärtävät sen kyllä hämärästi, mutta
sellainen maailmanmeno on heille niin tavallista, ettei se heitä
huolestuta.
He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että heidän kaikkein ankarin
pulmansa on kysymys, minne päästä yöpuulle eli nukkumaan, ankarampi
vielä kuin ruokakysymys. Kalsea ilma ja tunnottomat lait ovat tähän
pääasiallisesti syynä, mutta irtolaiset taas katsovat kodittomuutensa
aiheuttajaksi ulkolaisten maahantulon, varsinkin Puolan ja Venäjän
juutalaisten, jotka anastavat heidän paikkansa alemmilla palkoilla ja
luovat nälkäpalkkajärjestelmän.
Kello seitsemän meidät kutsuttiin kylpyyn ja sitten levolle. Me
riisuimme vaatteemme, käärimme ne mytyksi takkimme sisään ja sidoimme
ne vöillämme kiinni sekä kokosimme ne yhteen läjään lattialle --
erinomainen keino syöpäläisten levittämiseksi. Sitten kävimme
kaksitellen kylpyhuoneessa. Siellä oli kaksi tavallista ammetta, ja
tämän tiedän: kaksi edelläni käynyttä oli pessyt siinä vedessä, jossa
mekin pesimme, eikä sitä vaihdettu meidänkään jälkeemme tulevalle
parille. Sen tiedän; mutta luulenpa sitäpaitsi, että me kaikki
kaksikolmatta miestä pesimme samassa vedessä.
Minä en muuta tehnyt kuin olin loiskivinani vähän tätä epäiltävän
näköistä lientä ruumiilleni ja hieraisin sen nopeasti pois
pyyhkeellä, joka oli märkänä toisten miesten ruumiitten jäljeltä.
Eikä mieleni tasapaino suinkaan palautunut siitä, että näin erään
kurjan raukan selän, joka syöpäläisten puremisesta ja alituisesta
kynsimisestä oli aivan verisenä möyhynä.
Sitten minulle annettiin paita -- enkä voinut olla arvailematta,
mitenhän moni mies sitä lie jo käyttänyt; se ja pari peitettä
kainalossani läksin tarsimaan makuuosastoa kohti. Tämä oli pitkä,
kaitainen huone, jonka pituussuuntaan kulki kaksi matalalla
olevaa rautatankoa. Näiden tankojen väliin oli jännitetty -- ei
riippumattoja, vaan -- kangaspalasia, kuusi jalkaa pitkiä ja vajaan
kaksi jalkaa leveitä. Nämä olivat vuoteita, ja niiden kunkin väliä
oli kuusi tuumaa, ja ne olivat noin kahdeksan tuumaa korkealla
permannosta. Niiden suurin vika oli se, että pääpuoli oli hiukan
korkeammalla kuin jalkopää, minkä vuoksi ruumis alati lipui alaspäin.
Kun ne olivat kiinnitetyt samoihin tankoihin, rupesivat ne kaikki
keinumaan, kun joku, vaikka hiukankin, liikahti; ja jos joskus hiukan
torkahdin, niin aina joku pyrki takaisin siihen asentoon, josta oli
lipunut alaspäin, ja se herätti minut jälleen.
Monta tuntia kului, ennenkuin pääsin uneen. Kello oli vasta
seitsemän illalla, ja kadulla leikkivien lasten äänet kuuluivat
kimeänä kirkunana aina lähelle puolta yötä. Haju oli kamala ja
tukahduttava, ja kaikenlaiset kuvittelut pääsivät valloilleen,
minkä ohessa ihossani tuntui kihinää ja kutkua, niin että olin
melkein tulla hulluksi. Mörinää, pärskimistä ja kuorsausta kuului
kuin joku merihirviö olisi äännähdellyt, ja useita kertoja siellä
ja täällä joku painajaisen käsissä kiljaiseva herätti useimmat
meistä. Aamuyöllä minut herätti rinnalleni kiivennyt rotta tai
joku sentapainen eläin. Äkisti unestani heräten, ennenkuin ennätin
saavuttaa itsehillintäni, päästin huudon, johon olisi luullut
vainajainkin heräävän. Ainakin herätin elossa olevat, ja he noituivat
minua yksimielisesti, koska en osannut ihmistapoja.
Mutta aamu tuli, ja sen mukana kello kuusi aamiainen: leipää
ja "möykkyä", jotka annoin pois; ja sitten meidät määrättiin
kukin omaan toimeensa. Toiset pantiin siistimistöihin, toiset
riipimään köysitäpettä, mutta kahdeksan meistä vietiin kadun poikki
Whitechapelin sairaalaan, missä meidät pantiin puhdistustyöhön.
Sillä tavalla saimme maksaa "möykkymme" ja kangasvuoteemme, ja minä
puolestani tiedän niistä maksaneeni monin kerroin niiden arvoa
enemmän.
Vaikka tehtävänä oleva työmme oli mitä vastenmielisintä, pidettiin
meidän osaamme kaikkein parhaana, ja toiset miehet kiittivät onneaan,
kun olivat päässeet tähän työhön.
"Älä koske siihen, toveri, hoitaja sanoo sen olevan kuolettavaa",
varoitti minua työtoverini, pitäessäni auki purtilon suuta, mihin hän
tyhjensi ulostusastiaa.
Se oli tuotu sairasosastolta, ja minä vakuutin hänelle, etten
aikonut siihen koskea enkä liioin antaa sen koskea minua. Siitä
huolimatta täytyi minun kantaa purtilo ja montakin purtiloa alas
viidet kerrosportaat ja tyhjentää ne säiliöön, jossa tätä mädätystä
kiireesti valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. Kenties kaikki
tämä on järkevää armeliaisuutta. Nämä piikkiläin ja katujen ihmiset
ovat vain maanvaivana. He eivät ole miksikään hyväksi eivätkä
hyödyksi kenellekään, eivät edes itsellensä. Heidän olemassaolonsa
merkitsee maailmalle sekasortoa, ja parasta olisi, jos he olisivat
tieltä poissa. Kohtalonsa kovuus on heidät murtanut, heillä on huono
ravinto, hoito vielä huonompi, ja sentakia heihin kulkutauti aina
ensiksi iskee, ja heidät se samoin nopeimmin tappaa.
He tuntevat itsekin, että yhteiskunnan voimat pyrkivät hävittämään
heidän elinmahdollisuutensa. Olimme valelemassa puhdistusliuosta
ruumishuoneen vieressä, kun ruumisvaunut ajoivat sisälle, ja niihin
oli ahdettu viisi ruumista. Tämä johti keskustelun "valkoryyppyyn" ja
"mustaan Jussiin", ja huomasin heidän kaikkien olevan vakuutettuja
siitä, että sellainen köyhä mies tai nainen, josta sairaalassa oli
liian paljon vastusta tai joka oli huonossa kunnossa, "hivuteltiin
pois". Toisin sanoen, että parantumattomille ja vastuksellisille
annettiin annos "mustaa jussia" tai "valkoryyppy" ja heidät
lähetettiin paremmille maille. On aivan samantekevää, oliko tässä
perää vai ei. Pääasia on, että he käsittävät asian niin, ja he ovat
luoneet kieleen tätä vakaumustaan vastaavat käsitteet "musta jussi",
"valkoryyppy" ja "hivutella pois".
Kello kahdeksan menimme sairaalan alla olevaan kellariin saamaan
teetä ja sairaalan ruoantähteitä. Nämä oli kasattu tavattoman
suurelle lautaselle korkeaksi keoksi, mikä oli sanoin kuvaamatonta
sekasotkua -- leipäpalasia, silavakokkareita, paistetun lihan
palanutta kuorta, luita, lyhyesti sanoen kaikenlaista kaikenlaisia
tauteja sairastavien potilasten hampaitten ja sormien kautta
kulkenutta jätettä. Tähän sekasotkuun miehet upottivat kätensä,
kaivaen, käpälöiden, kääntäen, nuuskien, hyläten ja kahmien kilpaa.
Se ei ollut kaunista. Siat eivät olisi pahemmin penkoneet. Mutta
nämä kurjat raukat olivat nälissään, ja he söivät ahnaina sitä
rapaa, ja kun he eivät enää jaksaneet syödä, he kietoivat jäännökset
nenäliinoihinsa ja pujottivat mytyn poveensa paitainsa alle.
"Kerran kun olin täällä ennen, niin mitäpä löysinkään tuolta noin
muuta kuin suuren kasan siankyljyksiä", sanoi "Inkivääri" minulle.
"Tuolta noin" merkitsi paikkaa, minne mädätys vietiin ja missä se
valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. "Ne olivat erinomaisia,
loppumattomasti lihaa niissä oli, ja minä kahmasin ne kainalooni,
juoksin portista ulos ja kadulle hakemaan jotakuta, kenelle ne antaa.
En nähnyt yhtään sielua ja juoksin sinne tänne aivan mielettömänä,
kintereilläni vartija, joka luuli minun livistävän. Mutta juuri
ennenkuin hän ennätti kaapata minut, tapasin vanhan vaimoihmisen ja
nakkasin ne hänen esiliinaansa."
Sinä armeliaisuus, sinä ihmisystävyys, astuhan alas piikkilään
ja ota "Inkivääri" opettajaksesi! Kadotuksen-kuilun pohjalla
hän suoritti teon, jota epäitsekkäämpää ei ole milloinkaan
Kadotuksen-kuilun ulkopuolella tehty. "Inkiväärin" teko oli kaunis,
ja vaikka vaimo-vanhus olisi saanutkin jonkin tartunnan kyljyksien
"loppumattomasta lihasta", oli se sittenkin kaunis, sangen kaunis.
Mutta kaikkein valtavimmin vaikuttava tässä tapauksessa on minusta
"Inkivääri"-rukka, joka oli "aivan mielettömänä" nähdessään niin
paljon "lihaa" joutuvan hukkaan.
Tilapäishoitolan järjestyssäännöt määräävät, että sinne tulijan on
pysyttävä hoitolassa kaksi yötä ja yksi päivä; mutta minä olin nähnyt
tarpeekseni tarkoituksiani varten, olin maksanut möykkyni ja vuoteeni
ja olin valmis juoksemaan tieheni.
"Tule pois, livistäkäämme", sanoin eräälle toverilleni, osoittaen
avointa porttia, josta ruumisvaunu oli tullut.
"Ja otamme neljätoista päivää?"
"Emme, vaan pakenemme."
"Ei, minä tulin tänne levähtämään", sanoi hän tyytyväisenä.
"Toisenkaan yön uni ei tee minulle pahaa."
He olivat kaikki samaa mieltä, ja niin minun täytyi "livistää" yksin.
"Sinä et koskaan enää pääse tänne yöksi", varoittivat he minua.
"Ei tee mitään", vastasin niin innoissani, etteivät he voineet sitä
ymmärtää; ja niin livahdin portille ja juoksin nopeasti katua alas.
Kiiruhdin suoraan asuntooni, vaihdoin vaatteeni ja vajaan tunnin
kuluttua paostani hikoilin turkkilaisessa kylvyssä pois kaikki
basillit ja muut samankaltaiset, jotka ehkä olivat tunkeutuneet
marrasketeeni, ja toivoin vain, että olisin voinut sietää
kolmesataakaksikymmentä astetta kahdensadankahdenkymmenen sijasta.
[Fahrenheitin mukaan, joka on käytännössä englanninkielisissä maissa.
-- Suom. muist.]