Ajuria, jolla oli puhdaspiirteiset kasvot, leukaparta ja ylähuuli
ajeltuna, olisin Yhdysvalloissa pitänyt jonakin työnjohtajan ja
hyvinvoivan maanviljelijän välimailta. Kirvesmies taas -- no niin,
hänet olisin tuntenut kirvesmieheksi. Hän näytti siltä, oli kuiva ja
sitkeä, silmät terävästi pälyilevät, ja hänen kätensä olivat käyneet
kyhmyisiksi työkalujen pitelemisestä neljänkymmenenseitsemän vuoden
ammattityössä. Näiden miesten päävaikeutena oli heidän vanhuutensa
ja se seikka, että heidän lapsensa, joiden olisi pitänyt varttua
heistä huolta pitämään, olivat kuolleet. Vuodet olivat lyöneet
heihin leimansa, ja nuoremmat ja vahvemmat kilpailijat olivat
anastaneet heidän paikkansa ja pakottaneet heidät väistymään syrjään
teollisuuden humusta.
Nämä molemmat miehet, jotka oli käännytetty pois Whitechapelin
työhuoneen yömajasta, kulkivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti.
Paljon ei toivoa heidän mielestään ollut, mutta se oli ainoa
mahdollisuutemme. Joko Poplar taikka öiset kadut. Kumpikin mies
kaipasi kipeästi vuodetta, sillä he olijat "melkein menneitä",
niinkuin he sanoivat. Ajuri, viisikymmentäkahdeksan-vuotias, ei
ollut kolmena edellisenä yönä saanut enemmän yösijaa kuin untakaan,
ja kirvesmies, kuusikymmentäviisi-vuotias; oli viettänyt viisi yötä
ulkona.
Mutta kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joissa on sekä lihaa että
verta, joita valkeat vuoteet ja ilmavat huoneet joka yö odottavat,
kuinkapa te voisitte sanoistani ymmärtää, millaista on se kärsimys,
mitä saisitte kärsiä, jos viettäisitte väsyksissä, yön Lontoon
kaduilla? Uskokaa minua, te luulisitte tuhannen vuosisataa tulleen
ja menneen, ennenkuin itä kalpenisi aamun koittaessa; te värisisitte
vilusta, kunnes olisitte valmiit itkemään ääneen jokaisen särkevän
lihaksen kipua, ja te ihmettelisitte, että voitte niin paljon kestää
ja sittenkin elää. Jos asettuisitte lepäämään jollekin penkille ja
väsyneet silmänne sulkeutuisivat, saisitte olla varmat siitä, että,
poliisi herättäisi teidät ja komentaisi karkeasti teidät liikkeelle.
Te saatte levätä penkillä, mutta penkkejä on vähän ja harvassa;
ja jos nukahdatte, on teidän lähdettävä liikkeelle ja laahattava
väsynyttä ruumistanne loppumattomia katuja pitkin. Jos epätoivoisen
oveluuden opastamana etsitte jonkin syrjäisen kujan tai pimeän
käytävän ja laskeudutte maata, niin kaikkialla läsnäoleva poliisi
teidät kyllä sieltäkin hätistää ulos. Hänen virkanansa on nuuskia
teidät ilmi. Niiden laki, joilla valta on, määrää, että teidät on
nuuskittava ilmi.
Mutta aamun koitteessa painajaisen väistyttyä te laahustaisitte
kotiinne itseänne virkistämään, ja; kuolemaanne asti te kertoisitte
seikkailutarinaanne ihaileville ystävillenne. Siitä tulisi valtava
tarina. Teidän pienestä kahdeksantuntisesta yöstänne tulisi Odysseia
ja teistä itsestänne Homeros.
Mutta niinpä ei käy niiden kodittomain, jotka vaelsivat kanssani
Poplarin työhuonetta kohti. Ja heitä on kolmekymmentäviisituhatta,
heidän laisiaan, miehiä ja naisia, Lontoon kaupungissa tänä yönä.
Älkää huoliko sitä muistella maata mennessänne; jos olette niin
lempeämielinen kuin teidän tulisi olla, ette ehkä lepäisi niin
levollisesti kuin tavallisesti. Mutta kun vanhat miehet, kuusi-,
seitsemän- ja kahdeksankymmen-vuotiaat, nälistyneet, laihat ja
vähäveriset, saavat tervehtiä päivännousua ilman virkistyksen
toivoakaan ja kompuroida päivät päästään vimmaisessa leipämurun
etsinnässä, säälimättömän yön iskiessä uudelleen heidän kimppuunsa,
ja kun tätä jatkuu viisi yötä ja päivää -- kuinkapa te, arvoisat
hienot ihmiset, joita ei vaivaa liika laihuus ja verenvähyys,
kuinkapa te sitä koskaan voisitte ymmärtää?
Kävelin Mile End Road-tietä ajurin ja kirvesmiehen välissä. Mile
End Road on laaja kulkutie, joka leikkaa Itä-Lontoon keskuksen, ja
siinä oli kymmeniätuhansia ihmisiä liikkeellä. Mainitsen tämän siksi,
että voisitte täysin arvostella sitä, mitä seuraavassa kuvailen.
Niinkuin sanottu, kävelimme, ja heidän katkerasti kirotessaan tätä
maata minä kiroilin heidän kanssaan, kiroilin niinkuin saattaa
kiroilla amerikkalainen kulkuri, joka on ajautunut vieraalle ja
peloittavalle rannikolle. Ja koetin saada ja onnistuinkin saamaan
heidät siihen uskoon, että olin merimies, joka oli hukannut rahansa
mässäilyssä, menettänyt vaatteensa (mikä ei ole niinkään harvinaista
merenkulkijain kesken maissa oltaessa) ja nyt oli tilapäisesti
"poikki" uutta pestiä etsiessään. Tämä selitti tietämättömyyteni
Englannin tavoista ja yömajoista sekä niitä koskevan uteliaisuuteni.
Ajuri oli lujilla yrittäessään pysyä askeltemme tasalla (hän
selitti minulle, ettei ollut syönyt mitään sinä päivänä), mutta
kuiva ja nälkäinen kirvesmies, harmaa ja risainen päällystakki
surumielisesti tuulessa lepattaen, harppoi pitkiä ja väsymättömiä
askeleita, jotka toivat mieleeni aavikkojen suden. Kumpikin seivästi
katseensa katukäytävään kulkiessaan ja puhuessaan, ja tavan takaa
jompikumpi kumartui ja nappasi kadulta jotakin, koskaan askeltakaan
pysäyttämättä. Arvelin heidän kokoilevan sikarin- tai savukkeenpätkiä
enkä aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Mutta sitten
älysin.
_Limaiselta, sylkyiseltä katukäytävältä he poimivat appelsiininkuoria
ja rypäleiden jätteitä ja söivät niitä. Luumujen sydämiä he
pirstoivat hampaillansa saadakseen niiden siemenen syödäkseen. He
noukkivat herneen kokoisia leivän muruja, omenankotia, jotka olivat
niin mustia ja likaisia, että niitä ei ollut omenankodiksi tuntea,
ja näitä törkyjä kumpikin pisti suuhunsa, pureksi ja nieli; ja tämä
kaikki tapahtui kello kuuden ja seitsemän välillä illalla elokuun
20 päivänä Herran vuonna 1902 suurimman, rikkaimman ja mahtavimman
valtakunnan sydämessä, minkä maailma on milloinkaan nähnyt._
Nämä kaksi miestä keskustelivat. He eivät olleet hulluja, he
olivat vain vanhoja. Ja kun heidän sisuksissaan höyrysi katujen
törky, niin he luonnollisesti puhuivat verisestä kumouksesta. He
puhuivat niinkuin anarkistit, hurmahenget ja kaistapäiset puhuvat.
Mutta kukapa heitä moittisi? Huolimatta kolmesta täydestä päivän
ateriastani ja siististä vuoteestani, jonne saatoin laskeutua,
jos halusin, huolimatta sosiaalisesta elämänkäsityksestäni ja
kehitysopillisesta uskostani hitaaseen asteittaiseen edistykseen ja
asiain parantumiseen -- kaikesta tästä huolimatta, sanon, tunsin
haluavani puhua samaa roskaa heidän kanssaan tai ainakin pitää suuni
kiinni. Poloiset houkat! Eivät heidän kaltaisensa ole kumousrotua.
Ja kun he ovat kuolleet ja tomuksi muuttuneet, mihin ei pitkiä kulu,
niin toiset hullut jatkavat puhetta verisestä kumouksesta poimiessaan
törkyjätteitä sylkyiseltä katukäytävältä kulkiessaan Mile End
Road-tietä Poplarin työhuoneita kohti.
Koska olin muukalainen ja nuori mies, selittelivät ajuri ja
kirvesmies minulle asioita ja neuvoivat minua. Heidän neuvonsa
sivumennen sanoen oli yksinkertainen ja paikalleen osuva; se oli:
pois tästä maasta. "Niin pian kuin Jumala sallii", vakuutin heille,
"ja tekisipä mieleni antaa vallassaoloillenne sellainen kipinäsade,
ettette pysty savulta jälkiäni näkemään." He tunsivat vertaukseni
voiman, vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä, ja he nyökkäsivät
hyväksyvästi päätään.
"Tässähän mies tulee rikolliseksi vasten tahtoaan", sanoi kirvesmies.
"Nuoremmat miehet ovat vieneet minulta, vanhukselta, paikkani,
vaatteeni käyvät yhä enemmän riekaleiksi, ja sitä vaikeammaksi käy
päivä päivältä työn saanti. Menen yömajaan saadakseni yösijan.
Minun täytyy olla jonottamassa kello kahdelta tai kolmelta
iltapäivällä, muuten en pääse sisään. Näittehän miten kävi tänään.
Mitä mahdollisuutta minulla siis on työn hakuun? Edellytetäänpä,
että pääsen yömajaan. He pitävät minut siellä koko huomispäivän ja
laskevat pois ylihuomisaamuna. Entä sitten? Laki sanoo, etten pääse
seuraavaksi yöksi yömajaan, ellei tämä ole vähintään kymmenen mailin
päässä. Minun täytyy kiireesti kävellä ehtiäkseni perille ajoissa
sinä päivänä. Mitenkä minä siis voisin etsiä työtä? Edellytetäänpä,
että minä en kävele, vaan että lähden työn etsintään. Vilauksessa
on yö käsissä, mutta vuodetta ei. Ei unta koko yönä, ei muruakaan
syömistä, missä kunnossa siis lähden aamulla työn hakuun? Täytyy
mennä nukkumaan unensa johonkin puistoon" (Kristuksen-kirkko
Spitalfieldsissa muistui kamalana mieleeni) "ja saada jotakin
syödäkseen. Ja siinä sitä ollaan. Vanha ja väsynyt, eikä mitään
keinoa piristyä."
"Tässä oli ennen tulliveräjä", sanoi ajuri. "Monet kerrat olen
ajuripäivinäni maksanut tässä kulkutullin."
"Minä olen syönyt kolme puolen pennyn pullaa kahteen päivään",
ilmoitti kirvesmies pitkän äänettömyyden katkaistua keskustelun.
"Kaksi söin eilen ja kolmannen tänään", jatkoi hän uuden pitkän
äänettömyyden jälkeen.
"Minä en ole saanut tänään mitään", sanoi ajuri. "Ja minä olen aivan
lopussa. Jalkaani koskee niin kauheasti."
"Leipäkyrsät, joita piikkilässä annetaan, ovat niin kovia, ettei
niitä saa kunnolla syötyä muuten kuin ryyppimällä paintin [Painti
(engl. _pint_), tilavuusmitta, noin 1/2 litraa - Suom. muist.] vettä
väliin", selitti kirvesmies minulle. Ja tiedusteltuani häneltä,
mikä oli "piikkilä", hän vastasi: "Yömaja. Se on sen ammattinimi,
ymmärrättehän."
Ja minua ihmetytti, että hänen sanavarastoonsa kuului sana
"ammattinimi"; ennen eroamme havaitsin, ettei se varasto ollutkaan
kovin mitätön.
Tiedustelin heiltä, minkälaista kohtelua saisin odottaa osakseni,
jos meidän onnistuisi päästä Poplarin työhuoneeseen, ja heidän
välissänsä ollen minuun ahdettiin paljon tietoa. Saatuani kylmän
kylvyn sisäänpääsyni jälkeen minulle annettaisiin illalliseksi kuusi
unssia [Unssi (engl. _ounce_) = noin 1/24 kiloa] leipää ja "kolme
osaa möykkyä". "Kolme osaa" merkitsee kolme neljäsosaa paintia,
ja "möykky" on eräänlaista vetelää seosta, jossa on kuusi paintia
kauraryynejä sekoitettuna kolmeen ja puoleen kupilliseen kuumaa vettä.
"Maitoa ja sokeria kai lisäksi ja hopealusikka?" arvailin.
"Ei ole pelkoa. Suolaa saat, ja olenpa nähnyt paikkoja, joissa ei
anneta lusikkaakaan. Kallista vain kuppiasi ja anna juosta lorottaa
kurkkuusi, niin sitä tehdään."
"Hackneyssä saa hyvää möykkyä", sanoi ajuri.
"Niin, se on todella ihanaa möykkyä", ylisti kirvesmies, ja he
katselivat toisiansa paljon puhuvasti.
"Jauhoja ja vettä saa Pyhän Yrjön yömajassa Idässä", sanoi ajuri.
Kirvesmies nyökäytti päätään. Hän oli kokeillut ne kaikki.
"Entä sitten?" kysyin.
Ja sain tietää, että minut sitten lähetettäisiin suoraan sänkyyn.
"Aamulla sinut herätetään puoli kuusi, ja saat nousta pesemään
itseäsi -- jos on saippuaa. Sitten aamiainen -- sama kuin illallinen,
kolme osaa möykkyä ja kuusi unssia painava leipäkyrsä."
"Ei sitä aina ole kuutta unssia", korjasi ajuri.
"Eipä ei, ja usein niin hapanta, että tuskin voi syödä. Ensi-alussa
minä en voinut syödä möykkyä enkä leipääkään, mutta nyt voin niellä
oman osani ja vielä toisenkin."
"Minä voisin syödä kolmenkin miehen osan omani lisäksi", sanoi ajuri.
"En ole saanut palaakaan koko tänä siunattuna päivänä."
"Entä sitten?"
"Sitten saat käydä tekemään urakkasi, riipimään neljä naulaa
köysitäpettä tai puhdistamaan ja lakaisemaan taikka murskaamaan
kymmenen tahi yksitoista sentneriä [Sentneri = noin 50 kiloa.
Suom. muist.] kiviä. Minun ei tarvitse murskata kiviä, olen yli
kuudenkymmenen, näetkös. Mutta sinä saat sitä tehdä. Sinä olet nuori
ja vankka."
"Mutta sitä minun on vaikea sietää", sanoi ajuri, "että suljetaan
sisälle koppiin nyhtämään köysitäpettä. Se tuntuu liiaksi vankilalta."
"Mutta jos yön nukuttuaan ei suostukaan köysitäpettä nyhtämään tai
kiviä murskaamaan taikka muutakaan työtä tekemään?" kysäisin.
"Eipä ole pelkoa, että kieltäydyt toista kertaa; sinut pannaan
tiilenpäitä lukemaan", vastasi kirvesmies, "enpä neuvoisi sinua sitä
koettamaan, poikaseni".
"Sitten saadaan päivällistä", jatkoi hän. "Kahdeksan unssia leipää,
puolitoista unssia juustoa ja kylmää vettä. Sitten saat lopettaa
urakkasi, saat illallista, samaa kuin ennen, kolme osaa möykkyä
ja kuusi unssia leipää. Sitten sänkyyn kello kuusi illalla,
ja seuraavana aamuna pääset irti, nimittäin jos olet urakkasi
suorittanut."
Me olimme jo aikoja poikenneet Mile End Road-tieltä ja kuljettuamme
monet synkät sokkelot ahtaita monipolvisia katuja saavuimme Poplarin
työhuoneelle. Matalalle kiviaidalle levitimme nenäliinamme, ja kukin
pinosi nenäliinalleen kaiken maallisen omaisuutensa, lukuunottamatta
sukkaan pistettyä tupakkapalaa. Ja sitten, viimeisen valonhivenen
häipyessä likaisen harmaalta taivaalta, tuulen puhaltaessa
alakuloisesti ja kylmästi, seisoimme säälittävän pienet mytyt
käsissämme avuttomana ryhmänä työhuoneen ovella.
Kolme työläistyttöä kulki ohi, ja yksi katsahti minua sääliväisesti;
hänen ohikulkiessaan katseeni seurasi häntä, ja hän katseli yhä
säälien taakseen. Vanhuksia hän ei huomannut. Herra Jumala, hän sääli
minua, nuorta, reipasta ja vahvaa, mutta häneltä ei riittänyt sääliä
kahden rinnallani seisovalle vanhukselle. Hän oli nuori nainen, ja
minä olin nuori mies, ja se hämärä sukupuolivalmius, joka saattoi
hänet minua säälimään, osoitti hänen tunteittensa alhaisuutta.
Vanhuksien sääliminen on epäitsekäs tunne, ja sitäpaitsi työhuoneen
ovi on hyvin tavallinen vanhusten paikka; niinpä hän ei osoittanut
sääliänsä heille, vaan minulle, joka sitä vähimmin kaipasin taikka en
kaivannut ollenkaan. Eipä saateta harmaita hapsia kunnialla hautaan
Lontoon kaupungissa!
Oven toisella puolen oli kellojohdon kädensija, toisella sähkönappula.
"Soita kelloa", sanoi ajuri minulle.
Ja aivan samoin kuin olisin soittanut kenen ovella tahansa, minä
vedin kädensijasta ja kellon ääni kajahti.
"Älä, älä", huusivat he kauhistuneina yhteen ääneen. "Älä niin
kovasti."
Päästin kädensijan, ja he katselivat minua moittivasti, aivan kuin
olisin saattanut vaaraan heidän mahdollisuutensa päästä yöpuulle ja
saada kolme osaa möykkyä. Ketään ei tullut. Onneksi se oli väärä
kello, ja tunsin oloni turvallisemmaksi.
"Painakaa nappia", sanoin kirvesmiehelle.
"Ei, ei, odotellaan vielä", hätäili ajuri.
Tästä kaikesta käsitin, että köyhäintalon ovenvartija, joka
tavallisesti saa seitsemästä yhdeksään puntaan vuosipalkkaa; on
varsin vaikutusvaltainen ja tärkeä olento, eikä häntä suinkaan saa
leveilevästi kohdella -- köyhä.
Ja niinpä me odottelimme kymmenkertaisesti kohtuullisen ajan,
minkä jälkeen ajuri kuin varkain ojensi aran etusormensa nappiin
ja painoi sitä hellävaroen ja mahdollisimman lyhyesti. Olen nähnyt
ihmisten odottavan elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta en ole nähnyt
heidän kasvoillaan niin selkeästi tuskallista epävarmuutta kuin se
esiintyi näiden kahden ilmeissä heidän odottaessaan tulossa olevaa
ovenvartijaa.
Hän saapui. Hän vain katsahti meihin. "Täynnä" sanoi hän ja sulki
oven.
"Jälleen samanlainen yö", urahti kirvesmies. Hämärässä valossa ajuri
näytti raihnaalta ja harmaalta.
Järjestämätön hyväntekeväisyys on pahetta, sanovat
ammatti-ihmisystävät. No niin, minä päätin edistää pahetta.
"Tule, avaa veitsesi ja tule tänne", sanoin ajurille, vetäen häntä
pimeään kujaan.
Hän tuijotti minua pelästyneenä ja koetti päästä irti. Ehkä hän
luuli minua menneitten päivien Jack-Halkaisijaksi, jonka mieli veti
vanhanläntiin miespuolisiin vaivaisiin. Taikka lienee hän arvellut
minun tahtovan houkutella häntä johonkin epätoivoiseen rikoshommaan.
Joka tapauksessa hän pelästyi. Muistettaneen, että seikkailua
aloittaessani olin neulonut yhden punnan aluspaitani sisäpuolelle
kainalokuoppaan. Se oli rahastoni pahain päiväin varalle, ja nyt
tunsin tarvitsevani käyttää sitä ensimmäisen kerran.
Vasta kun olin antanut oikean käärmeihmisen näytännön ja osoittanut
paitaani neulottua pyöreätä rahaa, onnistuin saamaan ajurin avukseni.
Sittenkin hänen kätensä vapisi, niin että pelkäsin hänen viiltävän
itseäni ompeleiden sijasta, ja minun täytyi ottaa veitsi käteeni ja
ratkoa ne itse auki. Kultapala vierähti ulos, koko omaisuus heidän
nälkäisissä silmissään; ja me astelimme lähimpään kahvilaan.
Tietysti täytyi minun heille selittää, että olin vain tutkija,
yhteiskunnallinen opiskelija, joka koetteli saada selville, kuinka
toinen puoli maailmaa eli. Ja heti he sukelsivat kuoreensa kuin
simpukka. Minä en ollutkaan heidän rotuansa, puheeni oli muuttunut,
ääneni sointi oli erilainen, lyhyesti, olin heitä ylempi, ja he
olivat loistavan luokkatietoisia.
"Mitä haluatte?" kysyin tarjoilijan tiedustaessa tilausta.
"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi ajuri pehmeästi.
"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi kirvesmies pehmeästi.
Pysähtykääpäs hetkeksi ajattelemaan tilannetta. Nämä kaksi miestä
olin kutsunut kahvilaan. He olivat nähneet kultarahani, ja he
käsittivät, etten ollut mikään vaivainen. Toinen oli syönyt puolen
pennyn leivän sinä päivänä, toinen ei ollut syönyt mitään. Ja he
tilasivat "kaksi viillosta ja kupin teetä". Kumpikin kahden pennyn
tilauksen. "Kaksi viillosta" muuten merkitsee kaksi leipäviipaletta
ja voita.
Tämä oli sitä samaa polkeenalaisen nöyryyttä, joka oli ilmennyt
heidän käytöksessään vaivaistalon ovenvartijaa kohtaan. Mutta
minä en siitä huolinut. Pala palalta lisäsin heidän annoksiaan --
munia, sianlihaviipaleita, jälleen munia, sianlihaa, teetä; taas
leipää ja niin edespäin -- heidän innokkaasti kiellellessään, mutta
kuitenkin vastaanottaen ja ahmien kaiken himokkaasti sitä mukaa kuin
ennätettiin tarjota.
"En ole saanutkaan teetä pariin viikkoon", sanoi ajuri.
"Erinomaista teetä tämä", sanoi kirvesmies.
He joivat sitä kumpikin kaksi paintia, ja minä vakuutan, että se
oli pelkkää sotkua. Se näytti yhtä vähän teeltä kuin varasto-olut
samppanjalta. Se oli "vedellä pestyä" eikä näyttänyt oikeastaan
ollenkaan teeltä.
Omituista oli ensimmäisen ällistyksen ohimentyä tarkata ruoan heihin
tekemää vaikutusta. Aluksi he kävivät surumielisiksi ja puhuivat
niistä erikoisista hetkistä, jolloin olivat mietiskelleet itsemurhaa.
Ajuri oli vajaa viikko sitten seisoskellut sillalla ja katsellut
veteen sekä harkinnut kysymystä. Kirvesmies väitti kiivaasti, että
vesi oli huono keino. Hän puolestaan piti ampumista parempana.
Luoti oli paljon "kätevämpi", mutta kuinka Herran nimessä hän saisi
revolverin? Siinä se oli pulma.
He kävivät iloisemmiksi imettyään kuumaa "teetä" sisäänsä ja puhuivat
enemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa yhtä
poikaa lukuunottamatta, joka oli ehtinyt mieheksi ja auttanut häntä
hänen pikku liikkeessään. Mutta sitten sattuma puuttui asiaan.
Poika, kolmenkymmenenviiden-vuotias, kuoli isoonrokkoon. Ja tuskin
oli tästä päästy, kun isä sai kuumeen ja makasi sairaalassa kolme
kuukautta. Senjälkeen hän oli mennyt mies. Hän pääsi pois heikkona
ja raukeana, ei ollut nuorta voimakasta poikaa enää apuna, pikku
liike oli hävinnyt olemattomiin, eikä penniäkään taskussa. Sattuma
oli iskenyt ja peli menetetty. Vanhan miehen yritykset olivat turhia.
Ystävät olivat kaikki köyhiä eivätkä pystyneet auttamaan. Hän oli
pyrkinyt työhön, kun ensimmäistä kruunausparaatia varten laitettiin
telineitä. "Ja minä tulin vallan kipeäksi alituisesta vastauksesta:
Ei, ei, ei. Se soi korvissani öisin koettaessani nukkua, aina vain
sama: Ei, ei, ei." Viime viikolla hän viimeksi oli käynyt kysymässä
erästä ilmoitettua työpaikkaa Hackneyssa, mutta sanottuaan ikänsä sai
vastauksen: "Liian vanha, aivan liian vanha."
Kirvesmies oli syntynyt sotaväessä, jossa hänen isänsä oli palvellut
kaksikolmatta vuotta. Hänen kaksi veljeänsäkin oli mennyt sotaväkeen;
toinen eskadroonan ylivääpeli seitsemännessä husaarirykmentissä, oli
kuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen palveltuaan yhdeksän vuotta
Robertsin komennossa Idässä, oli hävinnyt tietymättömiin Egyptissä.
Kirvesmies ei ollut mennyt sotaväkeen, ja niinpä hän oli nyt tässä,
yhä tällä planeetalla.
"Mutta katsokaapas, antakaahan minulle kätenne", sanoi hän, repien
auki räsyisen paitansa. "Minä olen valmis leikkuuhuoneeseen, se
on selvä. Minä kulun vähitellen, todella kulun olemattomiin ruoan
puutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tunnette."
Pistin käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin. Iho oli kuin
pergamenttia luitten päällä, ja tuntui kuin olisin sivellyt
pesulautaa.
"Seitsemän onnen vuotta on minulla ollut", sanoi hän "Oli hyvä vaimo
ja kolme kilttiä tenavaa. Mutta kaikki ne kuolivat. Tulirokko vei
tytöt parin viikon tietämän."
"Tämän jälkeen, herra", sanoi ajuri, osoittaen pöytää ja haluten
kääntää keskustelua hauskempaan uomaan, "tämän jälkeen en voisi syödä
työhuoneen murkinaa aamulla".
"En minäkään", yhtyi kirvesmies, ja he päätyivät juttelemaan vatsan
nautinnoista ja niistä suloisista ruoista, joita kummankin vaimot
olivat keitelleet entisinä päivinä.
"Minä olen kuljeskellut kolme päivää kertaakaan paastoani
keskeyttämättä", sanoi ajuri.
"Ja minä viisi", lisäsi hänen toverinsa synkistyen sitä muistaessaan.
"Viisi päivää kerran, saamatta vatsaani muuta kuin palasen
appelsiininkuorta, eikä rääkätty luonto tahtonut sitä sietää, herra,
ja minä olin kuolla. Joskus öisin kävellessäni olen ollut niin
epätoivoinen, että olen päättänyt joko voittaa hevosen tai menettää
satulan. Ymmärrättehän mitä tarkoitan, herra, yrittää jotakin
suurryöstöä. Mutta aamun koittaessa -- siinä seison niin nälän ja
kylmän heikontamana, etten olisi voinut hiirtäkään häiritä."
Kun heidän elin-parkansa olivat ravinnosta lämmenneet, heidän
mielensä laajeni, ja he rupesivat kerskailemaan ja juttelemaan
politiikkaa. Voin vain sanoa, että he puhuivat politiikasta yhtä
hyvin kuin tavalliset keskiluokan miehet, vieläpä koko joukon
paremminkin kuin jotkut mainitun luokan miehet, joita olen kuullut.
Minua ihmetytti eniten heidän käsityksensä maailmasta, sen
maantieteestä ja kansoista sekä menneestä ja nykyisestä historiasta.
Nämä eivät olleet mitään hulluja, nämä kaksi miestä, niinkuin olen
jo sanonut. He olivat vain vanhuksia, ja heidän lapsensa, jotka
eivät olleet päässeet täysi-ikäisiksi, eivät olleet velvollisuutensa
mukaisesti voineet tarjota heille tilaa lietensä ääressä.
Sanoessani heille hyvää yötä kadun kulmassa, heidän kummankin
onnellisena puristaessa paria shillinkiä taskussaan ja aavistellessa
varmaksi käyneen yövuoteen ihanuuksia, tapahtui vielä jotakin.
Sytytin savukkeen ja olin heittämäisilläni pois palavan tulitikun,
kun ajuri ehätti sitä tavoittamaan. Minä tarjosin hänelle laatikkoa,
mutta hän sanoi: "Ei, ei millään muotoa, herra, ei saa tuhlata."
Ja hänen sytyttäessään antamaani savuketta kirvesmies kiiruhti
täyttämään piippuansa, ehtiäkseen saamaan samasta tulitikusta.
"Tuhlaaminen on pahasta", sanoi hän.
"Niin on", vastasin ja ajattelin niitä pesulaudan kaltaisia kylkiä,
joita olin kädelläni sivellyt.