Olen saanut kokea, ettei ole helppoa päästä työhuoneen
tilapäis-yömajaan. Olen nyt kahdesti yrittänyt ja pian koetan
kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla läksin ulos kello seitsemän
illalla neljä shillinkiä taskussani. Tällöin tein kaksi virhettä.
Ensiksikin pitää tilapäis-yömajaan pyrkijän olla typötyhjä, ja
kun hänen täytyy taipua ankaraan tarkastukseen, pitää hänen olla
todellakin tyhjä, ja neljä pennyäkin, puhumattakaan neljästä
shillingistä, riittää tekemään hänet mahdottomaksi. Toinen virheeni
oli myöhästyminen. Kello seitsemän illalla on liian myöhäinen hetki
köyhälle pyrkiä köyhän vuoteeseen.
Hellävaroen kasvatetun ja viattoman kansan tähden täytynee selittää,
mikä on yömaja. Se on rakennus, missä koditon, vuoteeton, pennitön
ihminen saa, jos onni sattuu potkaisemaan, tilapäisen lepuupaikan
väsyneille raajoilleen ja sitten raataa seuraavan päivän kuin orja
sen maksamiseksi.
Toinen yritykseni tunkeutua yömajaan alkoi paremmilla
enteillä. Läksin matkaan puolivälissä iltapäivää tulisieluisen
sosialistinuorukaisen ja erään toisen ystävän seurassa, eikä
minulla ollut taskussani kuin kolme pennyä. He luotsasivat minut
Whitechapelin työhuoneelle, jota kurkistelin ystävällisen nurkan
takaa. Kello oli muutaman minuutin yli viisi iltapäivällä, mutta jo
oli muodostunut paikalle pitkä ja murheellinen jono, joka kiersi
rakennuksen kulman ympäri ja hävisi näkyvistä.
Se oli mitä säälittävin kuva, miehiä ja vaimoja kylmän harmaan
päivän päättyessä kärkkymässä köyhän leposijaa yhdeksi yöksi, ja
tunnustanpa sen melkein vieneen minulta halun sinne. Aivan kuin poika
hammaslääkärin ovella keksin äkkiä koko joukon syitä olla jossakin
muualla. Sisässäni liikkuvan taistelun joku piirre lie näkynyt
kasvoillani, sillä toinen tovereistani sanoi: "Älä perusta, kyllä
sinä sen kestät."
Tietysti kestäisin, mutta huomasin, että taskussani olevat kolme
pennyäkin olivat liian ruhtinaallinen aarre sellaisessa seurassa;
ja päästäkseni kaikista yksilöllisistä eroavaisuuksista tyhjensin
vaskikolikot taskustani. Sitten sanoin hyvästit tovereilleni, ja
sydämeni ankarasti tykyttäessä kompuroin katua alas ja asetuin
paikalleni jonon päähän. Surkealta se näytti, tämä köyhän kansan
jono, joka vaappui alas kuoleman kaltevaa rinnettä; mutta kuinka
surkea se oli, sitä en voinut uneksiakaan.
Lähinnä muuria seisoi lyhyt tukeva mies. Hän oli hyväntahtoisen ja.
sydämellisen näköinen, iäkkyydestään huolimatta voimakaspiirteinen.
Ihon olivat aurinko ja tuulet purreet sitkeäksi ja parkinneet,
hänellä oli ilmeiset merimiehen kasvot ja silmät. Ja mieleeni muistui
heti Kiplingin "Kaleeriorjan" säkeistö:
"Nämä haavat hartioitten sekä kahlelyöttymät,
avoarvet verisyrjät, ruoskan tylyn iskemät,
nämä silmät huikaisemat kilovälkkeen suolaveen,
ne on palkka elämänsä orjantyössä raataneen..."
Kuinka oikeassa olin arvelussani ja kuinka erinomaisesti nämä säkeet
sattuivat paikalleen, sen saatte pian kuulla.
"En kestä tätä enää kauan aikaa, en", valitteli hän toisella puolella
seisovalle miehelle. "Minä rikon jonkun ikkunan, ison ikkunan,
ja pääsen istumaan neljäksitoista päiväksi. Silloin saan hyvän
makuupaikan, siitä ei pelkoa, ja parempaa muonaa kuin; täällä...
Mutta siellä en saa tupakanhiventäni" -- tuli murheellisena
jälkiaatoksena.
"Olen ollut nyt kaksi yötä ulkona", jatkoi hän, "läpimärkänä
toissayönä, enkä voi tätä enää kauan kestää. Minä rupean vanhenemaan,
ja jonakin aamuna saavat korjata minut kuolleena."
Hän pyörähti kiihkeänä minun puoleeni: "Älä sinä vain päästä itseäsi
vanhenemaan, poika. Kuole pois nuorena taikka tällaiseksi muuten
tulet, sen tahdon sinulle sanoa. Minä olen kahdeksankymmenenseitsemän
nyt, mutta olenpa miehen lailla maatani palvellut. Kolme nauhaa
hyvästä käytöksestä ja Viktoria-ristin ja tämän olen siitä hyvästä
kaikkiaan saanut. Toivonpa, että olisin kuollut, toivon niin että
olisin kuollut. Eipä se kuolema minua liian pian tapaa, ei tapaa."
Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta ennenkuin toinen mies ennätti
häntä lohduttaa, hän alkoi rallattaa merimiesviisua, aivan kuin
maailmassa ei olisi surun rahtuakaan.
Hiukan yllykettä saatuaan hän kertoi tarinansa siinä odotellessaan
jonossa työhuoneen edustalla kahden yön katutaivalluksen jälkeen.
Poikasena hän oli ottanut pestin brittiläiseen laivastoon ja palveli
viidettäkymmentä vuotta uskollisesti ja nuhteettomasti. Nimiä,
päivämääriä, päälliköitä, satamia, laivoja, komennuksia ja tappeluita
vyöryi hänen huuliltaan alituisena virtana, mutta en voi muistaa
niitä kaikkia, eikä köyhäintalon ovella sovi pitää muistikirjaa. Hän
oli ollut koko ajan mukana "ensimmäisessä Kiinan sodassa", niinkuin
hän sanoi; oli ottanut pestin Itä-Intian komppanialta ja palvellut
kymmenen vuotta Intiassa; palannut taas Intiaan Englannin laivastossa
kapinan aikana; palvellut Birman sodassa ja Krimin sodassa -- ja
tämän kaiken lisäksi taistellut ja raatanut Englannin lipun puolesta
melkein maailman joka kolkassa.
Silloin sattuma puuttui asiaan. Aivan vähäpätöinen seikka, kunhan
sitä vain olisi tutkittu alkusyyhyn asti. Kenties luutnantin
aamiainen oli ollut epäonnistunut taikka hän sattunut valvomaan
myöhään edellisenä iltana taikka ehkäpä velat lienevät ahdistaneet
tahi päällikkö lienee puhutellut häntä töykeästi. Pääasia on, että
luutnantti sinä päivänä oli ollut kiukkuisella päällä. Vanha merimies
muiden mukana oli ollut korjaamassa keulaköysistöä.
Nyt on huomattava, että mies oli ollut laivastossa yli neljäkymmentä
vuotta, että hänellä oli kolme nauhaa hyvästä käytöksestä sekä
Viktoria-risti erikoisesta kunnostautumisesta taistelussa; hän ei
siis voinut olla vallan vihoviimeinen merimies. Mutta luutnantti oli
kiukkuisella päällä ja nimitti häntä -- no niin, ei millään kauniilla
nimellä. Se viittasi hänen äitiinsä. Poikasena ollessani oli meidän
poikain laki sellainen, että se velvoitti meidät tappelemaan pikku
pirujen lailla, jos sellainen häväistys olisi sanottu äidistämme; ja
onpa minun maanosassani moni mies saanut hengellään maksaa sen sanan
käyttämisen toisesta.
Mutta luutnantti sinkautti merimiehelle sen sanan. Sillä hetkellä
merimiehellä sattui olemaan kädessään rautainen tanko. Hän iski sillä
heti luutnanttia päähän ja nakkasi upseerin kaiteen yli mereen.
Ja sitten, mies itse kertoi: "Älysin mitä olin tehnyt. Tunsin
ohjesäännöt, ja päättelin itsekseni: 'Nyt tuli loppusi,
James-poikaseni; mutta tulkoon vain.' Ja minä hyppäsin hänen
perässään aikoen hukuttautua yhdessä hänen kanssaan. Ja sen olisinkin
tehnyt, mutta lippulaivan soutuvene tuli juuri silloin laivamme
vierelle. Molemmat nousimme pinnalle ja minä olin hänessä kiinni ja
kolhin häntä nyrkilläni. Sehän se ratkaisi asiani. Ellen olisi häntä
lyönyt, olisin voinut väittää, että nähtyäni mitä olin tehnyt, olin
hypännyt perässä pelastaakseni hänet."
Sitten seurasi sotaoikeus tai mikä lie oikeudenkäynnin nimi merellä.
Hän kertasi tuomionsa sana sanalta, aivan kuin olisi sen merkinnyt
muistiin ja lukenut katkerana läpi monet kerrat. Näin rangaistiin
miestä, joka miehuullisuutensa tähden rikkoi kurinpitolakia, että
on kunnioitettava esimiehiään, jotka eivät aina ole kunnian miehiä:
hänet alennettiin tavallisen merimiehen arvoon, hän menetti kaikki
ansaitsemansa palkkiorahat ja kaikki eläkeoikeutensa, hänen piti
luovuttaa pois Viktoria-ristinsä, hänet erotettiin laivastosta käytös
arvosteltuna hyväksi (koska se oli hänen ensimmäinen rikoksensa), hän
sai viisikymmentä raipan iskua sekä kaksi vuotta vankeutta.
"Toivonpa, että olisin hukkunut sinä päivänä, niin toivon, jumala
paratkoon", päätti hän tarinansa, jonon siirtyessä eteenpäin ja
kääntyessämme kulman ympäri.
Vihdoinkin tuli näkyviin ovi, josta köyhät laskettiin ryhmittäin
sisälle. Ja tällöin sain tietää hämmästyttävän seikan: _koska
tänään oli keskiviikko, ei kukaan meistä pääsisi pois ennenkuin
perjantaiaamuna_. Eikä liioin, tupakkamiehet, ottakaa tämä varteen,
_kukaan saanut tuoda mukanaan tupakkaa_. Se meidän tuli antaa pois
sisään astuessamme. Joskus, kerrottiin minulle, se annettiin takaisin
pois päästettäessä, mutta joskus se hävitettiin.
Vanha sotilas opetti minua. Hän avasi kukkaronsa ja tyhjensi
tupakkansa (säälittävän pienen erän) paperipalaseen. Tämän hän
puristi pieneksi ja latteaksi ja kätki sukkaansa kengän sisäpuolelle.
Ja sinne alas sukan sisään sukelsi minunkin tupakkapalani, sillä
neljänkymmenen tunnin tupakkapaasto on tuska, jonka kaikki
tupakoitsijat ymmärtävät.
Jono siirtyi siirtymistään, ja me lähenimme hitaasti, mutta varmasti
pihtipieliä. Joutuessamme seisomaan eräälle rautaristikolle huusi
merimies eräälle edempänä odottavalle miehelle:
"Montako ottavat vielä vastaan?"
"Kaksikymmentäneljä", kuului vastaus.
Katsoimme huolissamme eteenpäin ja laskimme. Kolmekymmentä neljä
oli edellämme. Pettymystä ja hämmennystä näkyi ympärilläni olevista
kasvoista. Eipä ole erityisen hupaista nälkäisenä ja pennitönnä
odotella unetonta yötä kaduilla. Mutta me toivoimme toivottominakin,
kunnes kymmenen enää oli jonosta jäljellä; silloin portinvartija
työnsi meidät takaisin.
"Täynnä", sanoi hän sulkien oven.
Vilahduksessa vanha merimies kahdeksastakymmenestäseitsemästä
ikävuodestaan huolimatta livahti pois, mielessään epätoivoinen
pyrkimys päästä jonnekin muualle yöksi. Minä jäin seisomaan ja
neuvottelemaan kahden muun miehen kanssa, jotka tunsivat yömajat,
minne menisimme. He päättivät yrittää kolmen mailin päässä olevaan
Poplarin työhuoneeseen, ja sinne läksimme painamaan.
Kääntyessämme kulmasta toinen heistä sanoi: "Minun olisi pitänyt
päästä tänään. Tulin kello yhdeltä, kohta kun jono alkoi
muodostua ... mutta niillä on omat suosikkinsa. Päästävät sisälle
aina, vain samoja, yön toisensa jälkeen."