Meitä oli kolme kulkemassa Mile End Road-tietä alaspäin, ja
yksi meistä oli sankari. Hän oli hento yhdeksäntoista-vuotias
poikanen, niin hento ja hauras, että tuulenpuuska saattoi kaataa
hänet niinkuin Fra Lippo Lippin. Hän oli palava nuori sosialisti,
ensimmäisissä innostuksen synnytystuskissa ja valmis marttyyri.
Puhujana ja kokousten johtajana hän oli järjestellyt vaarallisia
buuri-mielisiä sisä- ja ulkokokouksia, jotka olivat häirinneet
Iloisen Englannin mielentyyneyttä takavuosina. Pikkutapauksia hän
oli paljastellut minulle kulkiessamme; kuinka häntä oli joukolla
ajettu takaa puistoissa ja raitiotievaunuissa, kuinka hän oli
kiivennyt puhujalavalle ylläpitämään toivotonta toivoa, kun
kiukkuinen kuulijakunta oli vetänyt puhujatoverin toisensa jälkeen
alas ja julmasti piessyt heitä, kuinka kerran piiritettiin erästä
kirkkoa, josta hän kolmen muun kanssa oli etsinyt turvapaikkaa ja
jossa he kaikenlaisten heittoesineiden lennellessä ja tahraisten
lasien särkyessä olivat pitäneet puoliaan joukkoa vastaan, kunnes
poliisiosasto oli heidät pelastanut; kuinka oli käyty huimaavaa ja
pyörryttävää tappelua porraskäytävissä, gallerioissa ja parvekkeilla,
kuinka oli särjetty ikkunoita, luhistettu porraskäytäviä, hävitetty
luentosaleja ja halkaistu päitä ja katkottu luita -- ja sitten
haikeasti huoahtaen hän katsahti minuun ja sanoi: "Kuinka minä
kadehdinkaan sinunlaisiasi isoja, vahvoja miehiä. Minä olen niin
pieni maanmatonen, etten voi saada mitään aikaan tappelun syntyessä."
Ja minä kulkiessani päätäni pitempänä kahta toveriani muistelin
omaa karkeatekoista Länttäni ja niitä rotevia miehiä, joita olin
vuorostani kadehtinut siellä. Myöskin ajattelin, katsahtaessani
vieressäni kulkevaan nuoreen pahaseen, jolla oli leijonan sydän, että
hän oli sitä laatua, joka tilaisuuden sattuessa nostattaa barikadeja
ja näyttää maailmalle, että miehet eivät ole unohtaneet, miten
osataan kuolla.
Mutta silloinpa puhui toinen toverini, kahdeksankolmatta-vuotias
mies, joka pitkitteli armonalaista olemassaoloaan raatamalla eräässä
suutarinverstaassa.
"Minäpä olen vahva mies, minä", ilmaisi hän, "en ole sellainen
kuin muut työkaverini, en. He pitävät minua erinomaisena miehen
perikuvana. Tiedättekös, että minä painan kymmenen kiveä ['Kivi' =
noin 7 kiloa. Suom. muist.]."
En hennonut ilmoittaa hänelle, että minä painoin
sataseitsemänkymmentä naulaa eli kaksitoista kiveä, vaan tyydyin
tarkastelemaan häntä. Pieni epäluoma miesparka. Hänen ihonsa oli
sairaan värinen, ruumis aivan säädyttömästi vinoon käpristynyt, rinta
sisäiänpainunut, hartiat merkillisen kumarat, pitkäin työpäiväin
vaikutuksesta, ja pää riippui raskaana alaspäin aivan kuin olisi
ollut sijoiltaan. "Vahva" mies hän oli!
"Kuinka pitkä sinä olet?"
"Viisi jalkaa kaksi tuumaa", vastasi hän ylpeänä "ja kaverini siellä
verstaassa..."
"Näytäpäs minullekin sitä verstasta", sanoin.
Työhuone oli tyhjänä siihen aikaan, mutta siitä huolimatta halusin
nähdä sen. Kulkien poikki Leman Street-kadun käännyimme vasemmalle
Spitalfields'ille ja painuimme siitä Paistinpannu-kujalle. Lapsia
kihisi sikin sokin niljakkaalla käytävällä, aivan kuin nuijapäitä
sammakonpoikia kuivettuvan lammikon pohjalla. Ahtaalla ovella, niin
ahtaalla, että nipin napin voimme sivuuttaa vaimon, joka istui siinä
pienokainen sylissään, imettäen sitä rinnoillaan, jotka olivat
kokonaan paljastetut aivan kuin äitiyden pyhyyden häväistykseksi.
Pimeätä ja ahdasta käytävää pitkin, joka oli hänen takanaan,
me kahlailimme pikku väen keskitse, kunnes saavuimme vieläkin
ahtaammille likaisille portaille. Nousimme; kolme kerrosta, joiden
porrastaivikkeet olivat alaltaan kaksi kolme jalkaa ja täynnä likaa
ja jätteitä.
Seitsemän huonetta oli tässä iljetyksessä, jota sanottiin taloksi.
Kuudessa huoneessa parisenkymmentä ihmistä, kumpaakin sukupuolta
ja kaikenikäisiä, keitti, söi, nukkui ja työskenteli. Kooltaan
huoneet olivat suunnilleen kahdeksan tai ehkä yhdeksän neliöjalkaa.
Seitsemänteen huoneeseen astuimme sisälle. Siinä luolassa "vahva
mies" työskenteli neljän toverinsa kanssa. Se oli seitsemän jalkaa
leveä ja kahdeksan pitkä, ja pöytä, jonka ääressä työtä tehtiin, vei
suurimman osan tilasta. Tämän pöydän ääressä oli viisi lestijalkaa,
ja viidelle miehelle jäi tuskin tilaa seisoa työnsä ääressä, sillä
permannolla oli läjittäin pahvia, nahkaa, kengänpäälliskääröjä sekä
erilaisia pikkutarpeita, joilla kengänpäälliset kiinnitetään pohjiin.
Viereisessä huoneessa asui muuan vaimo ja kuusi lasta. Toisessa
viheliäisessä komerossa asui vaimo ainoan kuusitoista-vuotiaan
poikansa kanssa, joka oli viimeisillään keuhkotaudissa. Vaimo,
kerrottiin minulle, kaupitteli makeisia kaduilla hankkiakseen
pojalleen sen kolme neljännestä maitoa, jonka hän joka päivä
olisi tarvinnut, mutta epäonnistui useimmiten. Tämä heikko ja
kuolemaisillaan oleva poika ei saanut maistaakaan lihaa muuta kuin
kerran viikossa, eivätkä senkään lihan laatua voine edes kuvitella
sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet ihmissikojen
syövän.
"Hänen yskimisensä on ihan kamalaa kuulla", selitti suutariverstaassa
työskentelevä ystäväni, tarkoittaen kuolevaa poikaa. "Me kuulemme sen
tänne työssä ollessamme, ja se on kamalaa, kamalaa on."
Ja yskimis- ja makeisjutun ohella havaitsin, että takakujain lapsia
tässä elämälle vihamielisessä ympäristössä uhkasi vielä muuan vaara.
Ystäväni työskenteli, silloin kun työtä oli, neljän muun kanssa
yhdessä tässä viidenkymmenenkuuden neliöjalan laajuisessa huoneessa.
Talvella paloi lamppu melkein kaiken päivää ja tuprutti käryään
muutenkin sakeaan ilmaan, jota sitten hengitettiin, hengitettiin ja
yhä vain hengitettiin.
Hyvinä aikoina, kun työtä oli liiaksikin, mies kertoi voivansa
ansaita aina "kolmekymmentä tolppaa viikossa". -- Kolmekymmentä
shillinkiä! Seitsemän ja puoli dollaria!
"Mutta sen voivat saada vain parhaat meistä", lisäsi hän. "Ja teemme
työtä kaksitoista, kolmetoista ja neljätoista tuntia päivässä ja niin
kiireesti kuin näpistä lähtee. Ja näkisitpä meidän hikoilevan. Hiki
juoksee virtana. Jos näkisit, niin silmissäsi salamoisi -- naulat
lentävät suusta kuin koneen voimalla. Katsoppas suutani."
Katsoin. Hampaat olivat alituisesta metallinaulain kitkasta kuluneet,
mustat ja mädänneet.
"Minä pesen hampaitani", selitti hän, "muuten ne olisivat pahemmat."
Kun hän vielä oli minulle kertonut, että työmiesten täytyi hankkia
työkalunsa, naulat, suutarinvehkeet, pahvit, maksaa vuokra, kustantaa
valo ja kaikki; muut, käsitin, ettei hänen kolmestakymmenestä
"tolpastaan" jäänyt liikoja "puhdasta".
"Mutta miten kauan kestää kiirettä aikaa, jolloin saat niin runsaan
palkan kuin kolmekymmentä tolppaa?" kysyin.
"Neljä kuukautta", oli vastaus; ja muuna vuoden aikana, hän kertoi,
he saavat keskimäärin puolesta punnasta puntaan viikossa, mikä on
kahdesta ja puolesta dollarista viiteen. Kuluva viikko oli puolessa,
ja hän oli ansainnut neljä "tolppaa" eli yhden dollarin. Ja kuitenkin
sain sen käsityksen, että tämä oli arvokkaimman luokan "hikipajoja".
Katsahdin ulos ikkunasta, josta piti näkyä naapuritalojen
takapihoille. Mutta ei siellä ollut takapihoja, sillä ne olivat
täynnä yksikerroksisia hökkeleitä, sikolättejä, joissa asui ihmisiä.
Näiden hökkeleiden katot olivat lokakerrosten vallassa, paikoin parin
jalan vahvalta -- toisen ja kolmannen kerroksen taka-ikkunoista
nakattua. Havaitsin siellä kalanruotoja ja eläinten luita ja
sisuksia, ruttoisia ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, saviastiain palasia
ja kaikkea jätettä, mitä ihmispesästä yleensä lähtee.
"Tämä on meidän ammattimme viimeisiä vuosia, keksivät koneita
päästäkseen meistä", sanoi "hikoilija" murheellisena, astuessamme
avorintaisen vaimon ohitse ja kahlaillessamme jälleen törkyisen
nuoren kansan keskellä.
Tämän jälkeen kävimme katsomassa niitä kunnan asuntoja, joita
Lontoon kunnallislautakunta oli rakennuttanut niiden takakujain
paikalle, missä Arthur Morrisonin "Jagon lapsi" aikoinaan asui.
Rakennuksissa oli tilaa runsaammalle joukolle kuin ennen, ja paikka
oli terveellisempi. Mutta asunnot olivat parempiluokkaisen työväen
ja käsityöläisten hallussa. Takakujain väki oli yksinkertaisesti
siirtynyt täyttämään toisia takakujakortteleita tai muodostamaan
uusia.
"Ja nyt", sanoi suutari, se "vahva mies", joka teki työtä, niin että
silmissä salamoi, "tahdon näyttää sinulle yhden Lontoon keuhkoista.
Tässä on Spitalfields Garden-puisto." Ja hän sylkäisi sanan "puisto"
ylenkatseellisesti suustansa.
Kristuksen-kirkon varjo lankeaa Spitalfields Gardeniin, ja
Kristuksen-kirkon varjossa näin kello kolme iltapäivällä näyn, jota
en milloinkaan toivo uudelleen näkeväni. Tässä puistossa ei ole
kukkasia, ja se on pienempi kuin oma ruusutarhani kotona. Vain ruohoa
täällä kasvaa, ja sitä ympäröi teräväpiikkinen rauta-aita, niinkuin
kaikkia Lontoon kaupungin puistoja, jotta kodittomat miehet ja naiset
eivät pääsisi niihin öisin nukkumaan.
Astuessamme puistoon kulki ohitsemme vanha vaimo, viidenkymmenen
ja kuudenkymmenen välillä, harppoen kiivaissa aatoksissa, vaikka
hiukan huojuvin liikkein, ja kantoi kahta valtavaa hurstipussia,
jotka keikkuivat hänen edessään ja takanaan. Hän oli naiskulkuri,
koditon sielu ja siksi itsenäinen, ettei halunnut tunkea hauraita
luitaan työkodin ovesta sisälle. Kotilon lailla hän kantoi kotiansa
mukanaan. Kahdessa hurstipussissa olivat hänen taloustavaransa, hänen
vaatevarastonsa, liinavaatteensa ja kallisarvoiset naistarpeensa.
Kuljimme ahdasta sorakäytävää pitkin. Penkeillä molemmin puolin
vaappui joukko kurjia ja vaivaisia ihmisolentoja, joiden näkeminen
olisi lingonnut Doren mielikuvituksen vielä pirullisempaan lentoon
kuin se koskaan on kyennyt. Siinä oli pelkkää ryysyistä ja lokaista
liejukasaa, kaikenlaista inhoittavaa ihotautia, avohaavoja,
ruhjevammoja, saastaa, ruokottomuutta, rivosilmäisiä epäsikiöitä
ja petomaisia kasvoja. Kirpeä, raaka tuuli puhalsi, ja nämä
olennot hytisivät rievuissaan, enimmäkseen, nukkuen tai yrittäen
nukkua. Siellä oli kymmenkunta naista, iältään paristakymmenestä
seitsemäänkymmeneen. Sitten pikkulapsi, ehkä yhdeksänkuukautinen,
joka nukkui pitkällään kovalla penkillä ilman päänalaista ja
peitettä, vailla vaalijaa. Senjälkeen tapasimme puolikymmentä
miestä, jotka nukkuivat istuallaan ja nojautuivat toisiinsa
nukkuessaan. Eräällä penkillä taas oli perheryhmä, lapsi nukkuen
nukkuvan äitinsä sylissä ja aviomies (eli miestoveri) tökerösti
paikkaillen kenkärajaa. Toisella penkillä eräs nainen tasoitteli
veitsellä ryysyjensä risaisia helmoja, ja toinen nainen neula ja
lanka käsissään ompeli kokoon pukunsa halkeimia. Vieressä istui
mies, joka piteli nukkuvaa naista sylissään. Edempänä mies, vaatteet
vetelän liejun vallassa, nukkui pää naisen helmassa, joka ei ollut
viittäkolmatta vanhempi ja joka myöskin nukkui.
Tämä nukkuminen minua ihmetytti. Miksi yhdeksän joka kymmenestä
nukkui tai ainakin yritti nukkua? Mutta vasta perästäpäin sain sen
tietää. _Niiden laki, joilla on valta, ei salli kodittomien nukkua
öisin._ Kristuksen-kirkon porttaalin viereisellä käytävällä, missä
kivipylväät kohoavat kohti korkeutta ylväänä rivinä, makasi rivittäin
miehiä nukkumassa tai torkkumassa, ja kaikki olivat siksi väsyneiksi
turtuneita, etteivät he heränneet eivätkä välittäneet meistä sinne
tunkeutuessamme.
"Lontoon keuhkoko?" sanoin. "Ei suinkaan, vaan mätähaava, suuri
märkivä haava."
"Miksi toit minut tänne?" kysyi palavamielinen sosialistinuorukainen,
jonka kauniit kasvot olivat vääristyneet sielun tuskista ja inhosta.
"Nuo naiset tuolla", sanoi oppaamme, "myyvät itsensä kolmesta
pennystä tai kahdesta pennystä tai sitkeästä leivän kannikasta".
Hän lausui sen voitonvarmasti hymyillen.
Mutta mitä muuta hän aikoi sanoa, sitä en tiedä, sillä kiihtynyt
nuori toverimme huusi: "Taivaan tähden, lähtekäämme täältä!"