Ensimmäinen vaikutelmani Itä-Lontoosta oli luonnollisesti aivan
ylimalkainen. Myöhemmin ilmenivät yksityiskohdat, ja tapasinpa sieltä
täältä kurjuuden sekamelskan keskeltä pikku pälviä, joissa onnikin
kohtuullisesti käsitettynä viihtyi -- joskus kokonaisia talorivejäkin
etäisten pikku katujen varsilta, missä asui käsityöläisiä ja missä
saattoi havaita jonkinlaista alkuperäistä kotielämääkin. Iltaisin
saattoi nähdä miehiä ovien vierustoilla piiput suussa ja lapsia
polvilla, vaimoja rupattelemassa, ja kuuli naurua ja leikinlaskua.
Näiden ihmisten tyytyväisyys on silmiinpistävä, sillä verraten heitä
ympäröivään kurjuuteen he ovat hyvin toimeentulevia.
Mutta parhaassakin tapauksessa se on vain tylsää eläimellistä
onnea, kylliksi syöneen vatsan tyytyväisyyttä. Heidän elämänsä
vallitseva sävel on aineellinen. He ovat typeriä ja raskasälyisiä,
mielikuvitusta vailla. Kadotuksen-kuilu näyttää hikoilevan
tyhmistävää, turruttavaa ilmaa, joka huuruilee heidän ympärillään
ja tukahduttaa heitä. Uskonto lipuu heidän ohitseen. Näkymätön ei
heissä herätä enemmän kauhua kuin iloakaan. He eivät tiedä mitään
näkymättömästä; täysi vatsa ja iltapiippu sekä säännöllisesti
"puoleksi kumpaakin", siinä kaikki, mitä he kaipaavat tai uneksivat
kaipaavansa elämältä.
Tämä ei olisi niin pahaa, jos siinä olisi kaikki, mutta sepä ei
riitä. Se tyydytetty turtumus, mihin he ovat painuneet, on vain
taintunutta toimettomuutta, jota seuraa lopullinen häviö. Heissä ei
ole edistymiskykyä, ja edistyksen puute merkitsee heille taantumusta
ja kadotukseen sortumista. Voi sattua, että he itse eivät ehkä
vielä vajoa täydellisesti, mutta heidän lapsensa ja lastensa lapset
painuvat lopullisesti pohjaan asti. Ihminen saa elämältä aina
vähemmän kuin hän haluaa; ja niin vähän he ymmärtävät anoa, että se
vähääkin vähempi, minkä he saavat, ei voi heitä pelastaa.
Parhaassakin tapauksessa on kaupunkilaiselämä ihmisille luonnotonta;
mutta Lontoon kaupunkilaiselämä on niin peräti luonnotonta, että
tavallinen työmies tai työläisnainen ei voi sitä kestää. Lakkaamatta
toimivat, salatuhoiset vaikutukset pilaavat sielun ja ruumiin.
Siveellinen ja ruumiillinen ryhti murtuu, ja hyvä työmies, vasta maan
kamaralta lähtenyt, muuttuu jo ensimmäisessä kaupunkilaispolvessa
huonoksi työmieheksi; ja toisessa kaupunkilaispolvessa hänessä ei
ole enää tekijätarmoa, ei työnhalua eikä aloitekykyä, eikä hän pysty
ruumiinsakaan puolesta enää suorittamaan isänsä töitä; ja niin hän on
hyvässä menossa tuhomyllyyn Kadotuksen-kuilun pohjalle.
Ellei muu niin hänen hengittämänsä ilma, josta hän ei koskaan pääse,
riittää heikentämään hänet sielullisesti ja ruumiillisesti, niin että
hän ei kykene kilpailemaan sen elävän ja vireän voiman kanssa jota
maaseudulta rientää Lontoon kaupunkiin, hävittämään ja häviämään.
Puuttumatta ollenkaan niihin taudinsiemeniin, jotka täyttävät
Itäpään ilman, ajatelkaamme vain savun kirousta. Herra William
Thiselton-Dyer, Kew Gardens-puiston hoitaja, on tutkinut savun
imeytymistä kasvistoon, ja hänen laskelmiensa mukaan kokoontuu
joka viikko jokaiselle neliömailin neljännekselle Lontoossa ja sen
ympärillä kokonaista kuusi tonnia kiinteätä ainetta, joka on nokea
ja tervaista vetyhiiltä. Tämä on sama kuin neljäkolmatta tonnia
viikossa neliömailia kohti eli 1,248 tonnia vuodessa neliömailia
kohti. St. Paulin katedraalin tornin reunalta tavattiin äskettäin
kiinteä palanen kiteytynyttä rikkihappoista kalkkia. Tämä palanen
oli syntynyt ilmassa olevan rikkihapon vaikutuksesta kivessä olevan
kalkin hiilihappoiseen suolaan. Ja tätä rikkihappoa Lontoon työmiehet
hengittävät ilmasta ikuisesti, kaikki elämänsä päivät ja yöt.
Kieltämätöntä on, että lapsista kehittyy rappeutuneita aikuisia,
joilta puuttuu jäntevyyttä ja ryhtiä; he ovat heikkojäntereistä,
ahdasrintaista ja tarmotonta rotua, joka käpertyy kokoon ja lannistuu
elämäntaistelun julmassa kilpailussa maalta tulvivien laumain
kanssa. Rautatieläiset, postinkuljettajat, raitiotieläiset, viljan
ja hirsien kantajat ja kaikki ne jotka tarvitsevat ruumiillista
voimaa, pestataan suurimmaksi osaksi maalta, ja pääkaupungin
poliisimiehistössä on suunnilleen 12,000 maalaissyntyistä ja vain
3,000 lontoolaissyntyistä.
Tästä kaikesta on pakko päätellä, että Kadotuksen-kuilu on
kirjaimellisesti suunnaton ihmistentappokone, ja kulkiessani
laitimmaisia pikkukatuja pitkin, joiden ovilla nähdään täysivatsaisia
käsityöläisiä, tunnen suurempaa surua heistä kuin niistä 450,000:sta
kurjasta, jotka ovat toivottomasti menehtyneet ja kuolevat kuilun
pohjalla. Näissä on ainakin jo hengenlähtö lähellä, ja se on pääasia;
ensinmainitut taas saavat vielä kärsiä vitkalliset ja valmistelevat
vaivat, joita kestää kaksi, vieläpä kolmekin miespolvea.
Ja kuitenkin on heidän elämänaineksensa hyvää. Siinä ovat kaikki
ihmiselämän valtavoimat. Kunnollisissa olosuhteissa se voisi elää
vuosisatoja, ja siitä voisi yletä suuria miehiä, sankareita ja
valtiaita, jotka parantaisivat maailmaa elämällään.
Kerran keskustelin siihen luokkaan kuuluvan vaimon kanssa, joka oli
survaistu pieneltä laitakadultaan ja alkanut luisua pohjaa kohti.
Hänen miehensä oli monttööri ja konemiesten ammattikunnan jäsen.
Mutta huono ammattimies hän lie ollut, sitä todisti se, ettei hän
pystynyt hankkimaan itselleen vakinaista työpaikkaa. Hänessä ei ollut
tarpeellista kuntoa eikä tarmoa, millä hankkia vakinainen paikka ja
pitää se.
Avioparilla oli kaksi tytärtä, ja kaikki neljä asuivat kahdessa
komerossa, joita kohteliaisuudesta sanottiin huoneiksi ja joista
he maksoivat seitsemän shillinkiä viikossa. Heillä ei ollut
minkäänlaista tulisijaa, vaan heidän piti keittää pienellä
kaasuliekillä. Kun heitä ei voitu sanoa varakkaiksi, he eivät saaneet
kaasua käytettäväkseen rajattomasti, vaan heidän mukavuudekseen oli
järjestetty erittäin taidokas koneisto. Pudottamalla pennyn rahan
läppäreikään sai kaasun virtaamaan, mutta kun sen pennyn arvosta
oli tullut kaasua, virta katkesi automaattisesti. "Pennyllä ei saa
virtaa juuri ollenkaan", selitti hän, "eikä keitto ole silloin
puolitiessäkään."
Kurjuuden esimakua antava puute oli ollut heidän osanaan vuosikausia.
Kuukauden toisensa jälkeen he olivat nousseet ruokapöydästä, vaikka
teki mieli syödä enemmän. Ja alaspäin luisumisen kerran vauhtiin
päästyä alituinen puute kerkeästi murtaa tarmon ja kiihdyttää
luisumista.
Ja kuitenkin vaimo oli ankara työntekijä. Kello puoli viidestä
aamulla illan viimeiseen valonpilkkeeseen asti hän oli työssä
valmistaen liinaisia alushameita, jotka oli reunustettava kahdella
lievenauhalla, seitsemällä shillingillä tusinan. Liinaisia
alushameita, huomatkaahan, kahdella lievenauhalla reunustettuja,
seitsemällä shillingillä tusina. Siis 1 dollari 75 senttiä tusina eli
14 3/4 senttiä alushame.
Miehen oli työtä saadakseen kuuluttava ammattikuntaan, joka kantoi
häneltä puolitoista shillinkiä joka viikko. Ja kun oli lakkoja
ja hän sattui olemaan työssä, täytyi hänen joskus maksaa aina
seitsemääntoista shillinkiin asti ammattikunnan raha-arkkuun
lakkoavustukseksi.
Toinen tyttäristä, vanhempi, oli työskennellyt ompelijan apulaisena
puolentoista shillingin viikkopalkalla -- 37 1/2 senttiä viikossa eli
rahtusen yli 5 senttiä päivässä. Mutta kun tuli hiljainen liikekausi,
hänet erotettiin, vaikka hänet oli otettu työhön näin pienellä
palkalla sillä edellytyksellä, että hänen tuli oppia työnsä ja päästä
siten eteenpäin. Senjälkeen hän oli ollut työssä polkupyöräkaupassa
kolme vuotta, saaden viisi shillinkiä viikossa; työpaikkaansa hän sai
kävellä kaksi mailia ja kaksi mailia takaisin, ja myöhästymisestä
piti maksaa sakkoa.
Mieheen ja vaimoon nähden leikki oli lopussa. Heillä ei ollut käden
eikä jalan sijaa, millä pysyä, ja he olivat luisumassa kuiluun. Mutta
entä tyttäret? He elivät kuin siat, heikkoina alituisesta puutteesta
ja sielullisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti turmeltuneina --
mitäpä mahdollisuuksia heillä olisi ollut ryömiä Kadotuksen-kuilun
rinteeltä ylös, kun he kerran olivat syntyneet sinne vajotakseen?
Tätä kirjoittaessani on ilma jo kokonaisen tunnin ollut täynnä ilkeää
rähinää, sillä tappelun nujakka on käynnissä pihamaani vieressä
olevalla takapihalla. Ensimmäisten äänien saapuessa korviini luulin
sitä koirien haukunnaksi ja murinaksi, ja vasta muutaman hetken
kuluttua pääsin selville, että ihmisolennot, vieläpä naispuoliset,
siellä aiheuttivat sellaisen hirveän metelin.
Juopuneet vaimot tappelussa! Eipä ole mieltäylentävää sitä ajatella,
mutta paljon kamalampaa on sitä kuunnella. Jotenkin tähän suuntaan se
käy.
Epäjohdonmukaista haukkumista, useitten naiskeuhkojen huippuäänillä
ilmoille puhallettua, sitten se herkeää, kuuluu lapsen itkua ja
nuoren tytön ääni, joka syyttelee itku kurkussa; naisen ääni
kimmastuu äreäksi ja kirkuu: "Sinä löit minua, juuri sinä minua
löit!" Sitten läiskäys, haaste otetaan vastaan, ja tappelu raivoaa
uudelleen.
Talojen takaikkunoissa, jotka antavat näyttämölle, parveilee
innostuneita katselijoita, ja läiskäysten äänet ja kiroukset, jotka
ovat seisattaa verenkierron, kantautuvat korviini. Onneksi en voi
nähdä tappelijoita.
Jälleen hengähdysaika. "Anna sen lapsen olla!" Lapsi, ilmeisesti vain
muutaman vuoden ikäinen, kirkuu selvästi peloissaan. "Kyllä minä",
toistuu alituisesti, ja mitä korkeimmalla huippuäänellä kymmenin
kerroin: "Tästä kivestä saat päähäsi", ja sitten kivi arvatenkin
sattuu, kimeästä kiljunnasta päättäen.
Taas hengähdystä; nähtävästi toinen tappelija on tilapäisesti
nujerrettu, ja häntä virvoitellaan henkiin; lapsen ääni kuuluu
jälleen, mutta nyt painuneena alempaan pelon säveleen ja väsähtäneenä.
Äänet alkavat sitten kohota asteittain jotenkin tähän tapaan:
"Äläs'!"
"Juupas!"
"Äläs'!"
"Juupas!"
"Äläs'!"
"Juupas!"
"Äläs'!"
"Juupas!"
Molemmin puolin tarpeeksi varmistuttua puhkeaa kahakka jälleen
liekkiin. Toinen tappelija pääsee ylivoimaisesti voitonpuolelle ja
käyttää asemaansa hyväkseen, koskapa toinen kirkuu jotakin verestä
ja murhasta. Ne äänet vaimenevat korahdellen epäilemättä kuristavan
otteen herpaisemina.
Uusia ääniä ilmestyy; sivustahyökkäys; kuristava ote heltiää äkkiä
siitä päättäen, että veri ja murha kuuluu puolta oktaavia korkeampana
kuin ennen; yleinen sekamelska, kaikki tappelevat.
Hengähdysaika; uusi ääni, nuoren tytön: "Minä autan äitiäni";
kaksinpuhelua, uudistuen ehkäpä viisi kertaa. "Minä teen mitä tahdon,
senkin huora!" Läiskis, loiskis. "Odotahan, lutka!" Läiskis, loiskis.
Ja taas yleinen tappelu, äidit, tyttäret ja kaikki sekaisin, jonka
aikana emäntäni huutaa nuoren tyttärensä sisälle takaportailta, ja
minä päädyn arvailemaan, mitä vaikuttanevatkaan tyttösen sieluun
tällaiset näytelmät.