En ilmoita teille Reilun Johnnyn osoitetta. Riittäköön, kun sanon,
että hän asuu Itäpään kunnioitettavimman kadun varrella -- kadun,
jota Amerikassa pidettäisiin peräti kurjana, mutta joka Itä-Lontoon
erämaassa on todellinen keidas. Sitä ympäröivät joka puolelta
yhteenahtautuneet likatunkiot ja kadut, joilla vilisee nuorta,
vastenmielistä ja likaista ihmisrotua; mutta sen omilla käytävillä
on verraten niukalti lapsia, joilla ei ole muuta leikkipaikkaa, ja
sillä on jonkinlainen autiuden leima, niin harvat ihmiset siellä
liikuskelevat.
Jokainen talo tällä kadulla, niinkuin muidenkin katujen
varsilla, on naapuritalon välitöntä jatkoa. Jokaiseen taloon
on vain yksi sisäänkäytävä, etupuolen ovi, ja jokainen talo on
noin kahdeksantoista jalan levyinen, ja niihin kuuluu lisäksi
tiiliseinäin rajoittama takapiha, mistä, ellei sada, saattaa katsella
savenkarvaista taivasta. Mutta muistaa tulee, että nyt onkin puheena
Itäpään äveriäs maailma. Muutamat tämän kadun ihmiset ovat niinkin
varakkaita, että pystyvät kustantamaan itselleen "piian". Reilulla
Johnnylläkin on sellainen, sen tiedän hyvin, sillä hänen piikansa oli
ensimmäinen tuttavani tässä maailman erikoiskolkassa.
Tulin Reilun Johnnyn taloon ja ovelle tuli piika. Huomattava on, että
hänen elämäntasonsa oli surkuteltava ja halveksittu, mutta säälien ja
halveksien hän siitä huolimatta katseli minua. Hän osoitti selvästi
haluavansa keskustelumme jäävän lyhyeksi. Päivä oli sunnuntai,
eikä Reilu Johnny ollut kotona, ja sen piti riittää. Mutta minä
vitkastelin ja epäilin, tokko se oikein riitti, kunnes Reilun Johnnyn
rouva viehättyi tulemaan ovelle, missä hän, ennenkuin kohdisti
huomionsa minuun, riiteli tytölle siitä, ettei tämä ollut sulkenut
ovea.
Ei, herra ei ollut kotona, eikä hän liioin laskenut sunnuntaisin
ketään puheilleen. Olipa se peräti ikävää, minä sanoin. Olinko työn
haussa? En, aivan päinvastoin; olin tullut Reilun Johnnyn luokse
asioissa, joista saattoi olla hänelle hyötyä.
Asiain käsittelyssä tapahtui heti muutos. Puheenaoleva herrasmies oli
kirkossa, mutta tulisi kotiin tunnin kuluttua taikka niillä main,
jolloin hänet epäilemättä saattoi tavata.
Tahtoisinko ystävällisesti astua sisälle? -- ei, sitä rouva ei
kehoittanut minua tekemään, vaikka minä ongiskelin tätä kutsua,
ilmoittamalla, että aioin mennä lähimmässä kulmassa olevaan
kapakkaan. Ja alas kadulle meninkin, mutta, kirkkoaika kun oli,
"pöksä" oli suljettu. Oli kurja tihusade, ja paremman puutteessa
istuin lähimmille portaille odottamaan.
Ja sinne portaille piika tuli sangen happamana ja ymmällä minulle
ilmoittamaan, että rouva salli minun palata odottamaan keittiössä.
"Niin monet käyvät täällä työn haussa", selitti rouva
anteeksipyynnöksi. "Niin että toivon, ettette loukkaantunut
puheestani."
"En ollenkaan, en ollenkaan", vastasin ylväimmällä tavallani,
esiintyäkseni edes kerran ryysyjen arvon mukaisesti. "Kyllä hyvin
ymmärrän asian, vakuutan teille. Työnhakijat kiusaavat teidät
arvatenkin melkein kuoliaaksi."
"Niin ne tekevät", vastasi hän, tehden paljon puhuvan ja
ymmärrettävän eleen; ja sitten hän vei minut -- ei keittiöön -- vaan
ruokailuhuoneeseen, suosionosoitus, minkä arvelin saaneeni ylvään
käytökseni palkkioksi.
Tämä ruokailuhuone, joka oli samalla tasolla kuin keittiökin,
oli noin neljä jalkaa maan pinnan alapuolella ja niin pimeä (oli
keskipäivä), että minulla täytyi hetkinen totuttaa silmiäni näkemään
siinä synkeydessä. Likaista valoa kihoili yhdestä akkunasta, jonka
ylälaita oli katukäytävän tasalla, ja tässä valossa havaitsin
vähitellen voivani lukea sanomalehteä.
Ja nyt, odottaessani Reilun Johnnyn tuloa, haluan selittää
tarkoitukseni. Asuessani, syödessäni ja nukkuessani Itäpään kansan
parissa aikomukseni oli hankkia itselleni hätäsatama, joka ei olisi
kovin kaukana ja jonne voisin pistäytyä silloin tällöin päästäkseni
varmuuteen siitä, että kunnollisia vaatteita ja puhtautta vielä oli
maailmassa. Sellaiseen satamaan saisin myös postini, siellä voisin
kirjoittaa muistiinpanoni ja sieltä saattaisin joskus karata pukua
muutettuani sivistysmaailmaan.
Mutta tässä hommassa oli vaikeutensa. Asuntoon, jossa omaisuuteni
olisi turvassa, kuuluisi myös emäntä, joka varmasti olisi taipuvainen
epäilemään kaksoiselämää viettävää herrasmiestä; ja sellainen emäntä
taas, joka ei vaivaisi päätään vieraansa kaksoiselämän takia,
merkitsisi asuntoa, jossa omaisuus olisi epävarmassa tallessa.
Tätä vaikeutta välttääkseni olin tullut Reilun Johnnyn luokse.
Salapoliisissa, joka kolmisenkymmentä vuotta yhtä mittaa oli
ollut palveluksessa Itäpäässä ja joka kaikkialla tunnettiin erään
oikeudessa tuomitun rikosvangin hänelle antamalla nimellä, hänessä
täytyi olla miestä osoittamaan minulle rehellinen emäntä, jonka rauha
ei häiriytyisi merkillisistä vaelluksistani.
Hänen kaksi tytärtään ennättivät ennen häntä kirkosta kotiin, ja
sieviä tyttöjä he olivatkin pyhäpuvuissaan, mutta heidän sievyytensä
oli sitä erityisen hentoa ja arkaa laatua, mikä on ominaista
köyhälistön tyttärissä ja mikä ei ole muuta kuin lupaavaa alkua eikä
kestä kauemmin kuin päivän ruskotus taivaalla.
He tarkastivat minua suorasukaisen uteliaina, aivan kuin olisin ollut
jonkinlainen outo eläin, eivätkä senjälkeen odotusaikani loppuun asti
olleet minua näkevinänsäkään. Vihdoin Reilu Johnny itsekin saapui ja
minut kutsuttiin toiseen kerrokseen hänen puheilleen.
"Puhukaa lujalla äänellä", keskeytti hän minut heti aloittaessani.
"Olen pahoin vilustunut enkä kuule oikein hyvin."
Oi vanhan Sleuthin ja Sherlock Holmesin haamut! Arvailin, missähän
oli piilossa se apulainen, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin
kaikki ne tiedot, mitkä kovalla äänellä annoin. Enkä vielä tähän
päivään mennessä, vaikka olen niin paljon seurustellut Reilun
Johnnyn kanssa ja tätä tapausta aprikoinut, ole päässyt täysin
selville, oliko hän todella; kylmettynyt vai oliko hänellä apulainen
toisessa huoneessa. Mutta yhden seikan tiedän: vaikka ilmoitin
Reilulle Johnnylle kaikki itseäni ja aikeitani koskevat asianhaarat,
hän siirsi päätöksensä seuraavaan päivään, jolloin saavuin
hänen kadullensa tavallisissa vaatteissani ja vaunuilla ajaen.
Silloin hänen! tervehdyksensä oli kohtelias ja pääsin alakertaan
ruokailuhuoneeseen juomaan teetä yhdessä perheen; kanssa.
"Me olemme yksinkertaista väkeä", sanoi hän, "emme elä lihavia
päiviä, ja teidän täytyy tyytyä meihin sellaisina kuin kaikessa
yksinkertaisuudessamme olemme."
Tytöt punastelivat ja hämmästelivät minua tervehtiessään, mutta hän
ei yhtään heidän tilaansa helpottanut.
"Haha!" nauraa hörötti hän sydämellisesti, läjäyttäen kämmenensä
pöytään, niin että astiat helisivät. "Tytöt luulivat eilen teidän
tulleen leipäpalaa kerjäämään. Hahaha, hohoho!"
Tätä tytöt närkästyneinä kiistivät valheeksi, silmät maahan
luotuina ja posket syyllisen punaisina, aivan kuin oikean hienouden
välttämätön tunnusmerkki olisi kyky erottaa ryysyistään mies, jonka
ei tarvitse ryysyissä käydä.
Ja niinpä minun syödessäni leipää ja hilloa jatkui, ristikkäinen
leikinlasku, tytärten pitäessä solvauksena minua kohtaan sitä,
että minua oli voitu epäillä kerjäläiseksi, ja isän katsoessa sitä
oveluuteni suurimmaksi ylistykseksi, että olin voinut herättää
sellaisen epäilyksen. Tämä kaikki minua miellytti, samoin kuin
leipä, hillo ja teekin, kunnes Reilu Johnny katsoi ajan tulleen
hankkia minulle asunnon, ja sen hän tekikin, löytäen sen omalta
kunnioitettavalta ja äveriäältä kadultaan puolenkymmenen oven päässä
hänen omasta asunnostaan, talosta, joka oli samanlainen kuin hänen
omansa, aivan kuin herne on toisen herneen kaltainen.