"Mutta ette voi sitä tehdä, se on varma", sanoivat ystävät, joilta
pyysin neuvoja, kun aioin painua Lontoon Itäpään sokkeloihin.
"Parasta teidän olisi pyytää poliisi oppaaksenne", he lisäsivät
paremmin ajateltuaan ja yrittäen tunnontarkasti tajuta moisen hullun
miehen mielentilan kulkua, joka oli saapunut heidän luokseen ja jonka
suosituskirjat olivat paremmassa kunnossa kuin järki.
"Mutta tahdon pysyä aivan erilläni poliisista", väitin vastaan.
"Haluan vain laskeutua Itäpäähän ja tutustua siihen omin voimin.
Haluan tietää, miten ihmiset siellä asuvat ja miksi he asuvat siellä
sekä mitä varten he elävät. Lyhyesti: aion itse lähteä sinne asumaan."
"Ette suinkaan aikone _asua_ siellä", sanoi jokainen, ilmeinen
vastalause kasvoillaan. "Siellähän sanotaan olevan paikkoja, joissa
ihmiselämä ei ole penninkään arvoinen."
"Juuri ne paikat haluan nähdä", keskeytin.
"Mutta sitäpä ette voi, se on varma", oli peruuttamaton vastaus.
"Sitä kuullakseni en ole tullut luoksenne", vastasin jyrkästi, hiukan
ärtyneenä heidän käsityskykynsä vajavaisuudesta. "Olen täällä vieras
ja haluaisin kuulla teiltä, mitä tiedätte Itäpäästä, päästäkseni
jotenkin alkuun."
"Mutta mehän emme tiedä mitään Itäpäästä. Se on tuolla jossakin."
Ja he viittasivat käsillänsä epämääräisesti siihen suuntaan, josta
joskus harvoin näki auringon nousevan.
"Sitten lähden Cookien luo", ilmaisin heille.
"Tehkää se", sanoivat he helpottuneina. "Cookit varmaankin tietävät."
Mutta O'Cook, Thomas O'Cook & Poika, asiantuntijat ja
matkailutoimitsijat, koko maailman elävät tienviitat ja ensi-avun
antajat eksyville matkustajille -- he osasivat epäröimättä,
helposti ja nopeasti lähettää minut pimeimpään Afrikkaan taikka
keski-Tibetiin, mutta Lontoon Itäpäähän, vain kivenheiton päähän
Ludgaten torilta, sinne he eivät tunteneet tietä.
"Se ei käy päinsä", sanoi teitten ja kulkureittien elävä
tietokalenteri Cookin Cheapsiden-toimistossa. "Se on niin -- hm --
niin tavatonta."
"Neuvotelkaa poliisin kanssa", päätti hän tietäväisenä, kun pidin
pääni. "Me emme ole tottuneet ohjaamaan matkustajia Itäpäähän;
me emme saa milloinkaan tilauksia siihen suuntaan emmekä tiedä
hitustakaan koko paikasta."
"No samantekevä", keskeytin hänet, pelastuakseni hänen kielteisen
sanaryöppynsä tohinasta, joka oli lakaista minut ulos koko
toimistosta. "Mutta jotakin te voitte tehdä hyväkseni. Tahdon
ilmoittaa teille, mitä aion tehdä, niin että selkkauksien sattuessa
voitte todistaa, kuka olen."
"Ahaa, kyllä ymmärrän; jos teidät murhattaisiin, niin meidän pitäisi
osata tuntea ruumiinne."
Hän sanoi sen niin hilpeästi ja kylmäverisesti, että heti olin
näkevinäni kankean ja silvotun ruumiini lojuvan tahmealla laatalla,
johon tihkuilee lakkaamatta kylmää vettä, ja hänet olin näkevinäni
kumartuneena ylitseni, murheellisena ja kärsivällisesti selitellen
sitä sen mielettömän amerikkalaisen ruumiiksi, joka oli tahtonut
nähdä Itäpään.
"Ei, ei", vastasin, "ainoastaan todistaa, kuka olen, jos sattuisin
sekaantumaan 'pollarien' verkkoihin". Tämän lopun sanoin hiukan
ylpeästi, sillä olin sangen perehtynyt katukielen muotoihin.
"Se on salapoliisin asioita", sanoi hän. -- "Sehän on niin tavatonta,
ymmärrättehän", lisäsi hän kuin anteeksi pyytäen.
Salapoliisipäällikkö kakisteli kurkkuaan ja änkytteli: "Meidän
periaatteemme on", selitti hän, "ettemme anna mitään tietoja
asiakkaistamme".
"Mutta tässä tapauksessahan", intin, "asiakas itse pyytää teitä
antamaan tietoja hänestä itsestään".
Taas hän kakisteli ja änkytteli.
"Tietystikin ymmärrän", ehätin huomauttamaan, "että tämä on
tavallisuudesta poikkeavaa, mutta..."
"Aioin juuri huomauttaa", jatkoi hän vakavasti, "että tämä on niin
tavatonta, etten luule voivamme tehdä mitään asiassa".
Ennen lähtöäni sain kuitenkin erään Itäpäässä asuvan salapoliisin
osoitteen ja läksin Amerikan pääkonsulin luo. Ja siellä vihdoin
tapasin miehen, jonka kanssa pääsin tolkulle. Siellä ei kakisteltu
eikä änkytelty, ei rypistetty kulmakarvoja, ei epäilty eikä
hämmästelty. Hetkessä esitin itseni ja asiani, jonka hän hyväksyi
aivan luonnollisena. Seuraavan minuutin kuluessa hän tiedusti ikäni,
pituuteni, painoni ja tarkasti yleensä koko olemukseni. Ja kolmantena
minuuttina pudistaessamme toistemme käsiä hyvästiksi hän sanoi: "Hyvä
on, Jack. Kyllä muistan teidät ja pidän silmällä jälkiänne."
Huoahdin helpotuksesta. Poltettuani laivat takanani olin nyt valmis
painumaan siihen ihmiserämaahan, josta kukaan ei tuntunut mitään
tietävän. Mutta heti sain uuden vastuksen ajuristani, joka harmaine
poskiviuhkoineen oli ylen ylhäis-säätyinen henkilö ja joka useita
tunteja oli järkkymättömän tasamielisenä ajanut minua ympäri Cityä.
"Ajakaa minut Itäpäähän", määräsin istuessani paikalleni.
"Minne, herra?" kysyi hän selvästi ällistyneenä.
"Itäpäähän, minne tahansa. Antakaa mennä."
Vaunut kulkivat umpimähkään muutaman minuutin ajan, sitten ne äkkiä
pysähtyivät. Läppä pääni yläpuolella aukeni, ja ajuri tirkisti siitä
neuvottomana minua kohti.
"Mihinkäs paikkaan", sanoi hän, "te oikeastaan pyritte?"
"Itäpäähän", toistin. "En minnekään erityisesti. Ajakaa vain sinne,
minne tahansa."
"Mutta mihin numeroon, herra?"
"Kuulkaapas nyt", ärjäisin hänelle. "Ajakaa minut Itäpäähän ja heti
paikalla."
Selvää oli, ettei hän ymmärtänyt, mutta veti kuitenkin päänsä pois ja
hoputti mutisten hevosensa liikkeelle.
Ei missään Lontoon kaduilla voi päästä näkemästä surkeata köyhyyttä,
sillä viiden minuutin kävelyllä melkeinpä missä tahansa tapaa
takakujakorttelin, mutta ne tienoot, jonne vaununi nyt tunkeutuivat,
olivat loppumatonta takakujaa. Kadut olivat täynnä uutta ja
erilaista ihmisrotua, lyhytkasvuista ja ulkomuodoltaan vaivaista
ja kuin oluella valeltua. Vierimme eteenpäin maileittain ohi
tiilirakennusten ja lian, ja joka poikkikadulta ja kujalta vilahti
silmiin pitkiä tiilitalojen ja kurjuuden lonkeroita. Siellä täällä
hoiperteli humalainen, mies tai nainen, ja ilma oli täynnä toraa
ja rähinää. Torilla vanhuuttaan horjuvat miehet ja naiset etsivät
lokaan heitetyistä tunkiokasoista mädäntyneitä perunoita, herneitä
ja kasviksia, kun taas pienet lapset parveilivat kuin kärpäset
pahentuneitten hedelmien ympärillä, työntäen käsivartensa olkapäihin
asti vetelään siivottomuuteen ja onkien sieltä puolipilaantuneita
paloja, jotka he paikalla hotkaisivat suuhunsa.
Ajeluni aikana en tavannut ainoatakaan ajopeliä, ja minun vaununi
olivat kuin ilmestys toisesta ja paremmasta maailmasta, päättäen
lasten juoksusta perässämme ja sivuillamme. Ja niin pitkälle
kuin näkyi oli vain tukevaa tiiliseinää, lokaista katukivitystä
ja räyhääviä kulkijoita; ja ensimmäisen kerran eläessäni minua
peloitti väkijoukon katseleminen. Se oli kuin pelkoa merta kohtaan;
ja ne viheliäiset laumat, katu kadulta, tuntuivat äärettömän ja
pahanhajuisen meren aalloilta, jotka nuoleksivat minua ja uhkasivat
vyöryä ylitseni ja upottaa minut.
"Stepney, herra. Stepneyn asema", ilmaisi ajuri ylhäältä.
Katselin ympärilleni. Se oli todellakin rautatieasema, ja hän oli
epätoivoissaan ajanut sinne, ainoaan tuttuun paikkaan, mistä koskaan
oli kuullut puhuttavan tässä erämaassa.
"Entä sitten?" vastasin.
Hän tuijotti minuun älyttömänä, pudisti päätään ja näytti kovin
onnettomalta. "Minä olen täällä vallan vieras", onnistui hänen
äännähtää. "Ja ellette pyri Stepneyn asemalle, en piru vieköön
ymmärrä, minne haluatte."
"Sanon teille, mitä haluan", vastasin. "Ajakaa eteenpäin ja pitäkää
silmänne auki, kunnes tapaatte puodin, jossa myydään vanhoja
vaatteita. Kun näette sellaisen putkan, ajakaa yhä edelleen lähimmän
kulman taakse ja laskekaa minut kadulle."
Saatoin nähdä, että hän alkoi pelätä kyytipalkkansa takia, mutta
vähän myöhemmin hän tiukensi ohjia ja ilmoitti minulle, että vanhojen
vaatteiden kauppa oli lyhyen matkan päästä takana.
"Ettekö jo maksaisi?" pyysi hän. "Se olisi seitsemän ja puoli."
"Johan nyt", naurahdin, "sitten en enää näkisi teistä jälkeäkään".
"Herra paratkoon", vastasi hän, "mutta ellette te maksa nyt, niin
minä en teistä löydä jälkeäkään."
Mutta rääsyinen katselijajoukko oli jo kerääntynyt vaunujen
ympärille, ja minä naurahdin jälleen ja kävelin vanhojen vaatteiden
kauppaan.
Siellä oli vaikeinta saada puotimies ymmärtämään, että minä vakaasti
ja toden teolla halusin vanhoja vaatteita. Mutta yritettyään monet
kerrat tuloksettomasti tyrkyttää minulle uusia ja mahdottomia
takkejaan ja housujaan hän alkoi kantaa näkyville läjittäin vanhoja,
iskien tavan takaa salaperäisesti silmää ja lasketellen hämäriä
viittauksia. Tämän hän teki siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että
minä ymmärtäisin hänen arvanneen, minkä tuulen puhaltamia minä
olin, saadakseen ilmitulon uhalla minut maksamaan nylkyhintoja
ostoksistani. Sekavapaperinen mies tai meren takaa tullut suurroisto,
sellaiseksi hän minut arvioi -- kummassakin tapauksessa henkilö,
jolla oli syytä väistää poliisia.
Mutta minä väittelin hänen kanssaan hinnan ja arvon huimaavasta
erotuksesta, kunnes sain hänen käsityksensä täysin ojennetuksi ja
hän valmistautui ankaraan kaupanhierontaan ankaran ostajan kanssa.
Lopulta minä valitsin vahvat, vaikka melkoisen kuluneet housut,
nukkavierun takin, jossa yksi nappi toki oli jäljellä, kenkäparin,
jotka selvästi olivat olleet mukana hiilen luonnissa, ohuen nahkavyön
ja ylen likaisen kankaisen lakin. Alusvaatteeni ja sukkani olivat
kuitenkin uudet ja lämpimät, mutta sen laatuiset, että kuka Amerikan
kulkuri tahansa onnen hylkimänäkin olisi tavallisissa olosuhteissa
saattanut sellaiset hankkia.
"Kylläpäs olet kiva mies", sanoi hän avomielisesti ihaillen,
ojentaessani hänelle ne kymmenen shillinkiä, jotka lopuksi olimme
sopineet vaatteiston hinnaksi. "Olet sinä piru vie ennenkin
kuleksinut näitä katuja. Nuo housut maksaisivat joka paikassa
viisi tolppaa, ja lossari maksaisi kengistä kyllä kaksi ja puoli,
puhumattakaan takista ja lakista ja uudesta paidasta ja muista
parseleista."
"Paljonko maksat niistä?" kysäisin äkkiä. "Minä maksoin sinulle
kymmenen tolppaa koko kääröstä, mutta myyn sen takaisin heti paikalla
kahdeksasta. Siinä on, maksa pois."
Mutta hän pudisti irvistäen päätään, ja vaikka olinkin tehnyt hyvän
kaupan, huomasin mielikarvaudekseni, että hän oli tehnyt vieläkin
paremman.
Tapasin ajurini ja poliisin päät yhdessä, mutta viimeksimainittu,
tarkasteltuaan minua terävästi ja erityisesti silmäiltyään
epäluuloisesti kääröä kainalossani, kääntyi pois ja jätti ajurin
kiukuttelemaan yksikseen. Eikä tämä tahtonut hievahtaa askeltakaan,
ennenkuin olin maksanut hänelle hänen vaatimansa seitsemän shillinkiä
kuusi penceä. Mutta sen jälkeen hän oli valmis ajamaan minut vaikka
maailman ääriin, pyydellen nöyrästi anteeksi itsepäisyyttään
ja selitellen, että Lontoon kaupungissa sattuu tapaamaan jos
jonkinlaisia kyydittäviä.
Mutta hänen tarvitsi ajaa minut vain Highbury Valeen
Pohjois-Lontoossa, missä matkatavarani minua odottivat. Siellä
riisuin seuraavana päivänä kenkäni (en suinkaan kaipaamatta niiden
keveyttä ja mukavuutta) ja pehmeän harmaan matkapukuni sekä yleensä
kaikki vaatteeni ja aloin verhota ruumistani toisten, minulle tuiki
tuntemattomain miesten vaatteilla, miesten, joiden todella oli
täytynyt olla onnettomia, koska olivat saaneet kaupata sellaiset
ryysyt aivan säälittävistä hinnoista niiden kauppiaalle.
Aluspaitani sisäpuolelle kainalokuoppaan neuloin kultapunnan (pahan
päivän varalle varmasti varsin vaatimaton määrä), ja aluspaitani
sisäpuolelle työnnyin itsekin. Ja sitten istuin noitumaan hyviä ja
lihavia vuosiani, jotka olivat saaneet ihoni pehmeäksi ja kohottaneet
hermot aivan ihon pinnalle; sillä paita oli karkea ja rosoinen
kuin jouhista kudottu, ja olenpa varma siitä, että ankarinkaan
lihansakiduttaja ei ole kärsinyt enempää kuin minä seuraavina
neljänäkolmatta tuntina.
Pukuni muut osat oli verraten helppo vetää ylleni, vaikka kengät
tekivätkin aika tenän. Ne olivat jäykät ja kovat kuin puusta tehdyt,
ja vasta pitkän aikaa muokattuani päällisiä nyrkeilläni sain jalkani
sopimaan niihin. Sitten, taskussani muutama shillinki, veitsi
ja nenäliina sekä hiukan ruskeata paperia ja kimpale tupakkaa,
marssin alas rappusia ja heitin hyvästit pahaaennusteleville
ystävilleni. Mennessäni ovesta "apumuija", säädyllinen keski-ikäinen
vaimo, ei voinut vastustaa irvistystä, joka värähdytti hänen
huuliansa ja erotti ne toisistaan, kunnes kurkku, vaistomaisesta
myötämielisyydestä, laski niitä eriskummaisia eläimellisiä ääniä,
joita me tavallisesti sanomme "nauruksi".
Tuskin olin päässyt kadulle, kun jo sain tuta, minkä muutoksen
vaatteet olivat tehneet olemukseeni. Kaikki huomaavaisuus oli
kadonnut alemman kansan käytöksestä, kun tulin sen kanssa
kosketuksiin. Äkkiä, silmänräpäyksessä niin sanoakseni, olin tullut
yhdeksi heistä. Nukkavieru takkini, jonka hihat olivat melkein
puhki kyynärpäistä, oli luokkani merkkinä ja tunnustähtenä, ja se
oli heidänkin luokkansa. Se teki minut samanrotuiseksi, ja sen
nöyristelevän ja liian kunnioittavan kohtelun sijasta, jota tähän
asti olin nauttinut, sain kokea olevani samanarvoinen toveri.
Risahousuinen ja likahuivinen mies ei sanonut minua enää "herraksi"
eikä "korkea-arvoisuudeksi". Nyt olin "toveri" -- ja se onkin soma
ja herttainen sana, joka vaikuttaa hivelevästi, siinä on lämpöä ja
iloa, jota noissa toisissa sanoissa ei ole. "Korkea-arvoisuus". Se
maistuu herruudelta ja vallalta ja korkealta virallisuudelta -- se
on juurella-olijan veroa latvassa-istuvalle, lausuttu toivossa, että
tämä hiukan helpottaisi ja keventäisi toisen kuormaa, mikä on vain
almun anelemisen toinen muoto.
Tämä tuo mieleeni näissä ryysyissä ja repaleissa kokemani ilon, jota
ei ole suotu tavalliselle amerikkalaiselle ulkomailla. Tavallinen
yhdysvaltalainen Euroopan-matkustaja, joka ei ole lainkaan Kroisos,
huomaa äkkiä painuvansa itsetietoisen itaruuden tilaan, kun
nöyristeleväin rosvojen laumat hiipivät hänen kintereillään päivän
noususta sen laskuun asti ja tyhjentävät hänen lompakkonsa tavalla,
joka saisi koronkiskurinkin punastumaan.
Ryysyissäni ja repaleissani pelastuin juomaraharutosta ja minua
kohdeltiin vertaisena. Vieläpä, ennenkuin päivä oli lopussa, olin
päässyt niin pitkälle, että sanoin ylen kiitollisena "Kiitos, herra"
eräälle herrasmiehelle, jonka hevosta pitelin ja joka painoi pennyn
innokkaaseen kouraani.
Toisiakin muutoksia havaitsin tapahtuneen olosuhteissani uuden pukuni
johdosta. Pyrkiessäni vilkasliikkeisten katujen yli huomasin, että
minun täytyi erikoisen tarkasti varoa ajopelejä, ja kouraantuntuvalla
tavalla tunsin, että henkeni oli halventunut suoraan verrannollisesti
vaatteitteni kanssa. Kysyessäni ennen tietä poliisilta sain
tavallisesti vastauksen: "Omnibusko vai vaunut, herra?" Mutta nyt
tuli kysymys: "Jalanko vai ajaen?" Rautatieasemillakin minulle
työnnettiin nyt kolmannen luokan piletti luonnostaan lankeavana.
Mutta kaikesta sain täyden korvauksen. Ensimmäisen kerran tapasin
Englannin alemmat luokat välittömästi ja opin tietämään, millaisia
ne ovat. Kun vetelehtijät ja työmiehet kadunkulmissa ja kapakoissa
keskustelivat, kanssani, he puhuivat kuin ainakin mies toiselle ja
puhuivat niin luonnollisesti kuin ihmisten pitäisi puhua, tahtomatta
ollenkaan päästä selville, mitä tai millä tavalla minä halusin heidän
puhuvan.
Ja kun vihdoin läksin Itäpäähän, huomasin ilokseni, että
joukkojen-kammo ei enää kiusannut minua. Olin muuttunut osaksi
niistä. Ääretön ja pahanhajuinen meri oli lyönyt laineensa ylitseni,
tai minä olin pehmeästi laskeutunut siihen, eikä siinä ollut mitään
peloittavaa -- lukuunottamatta ihopaitaani.