IX

Meri, sinä ikinuori, ihanainen! Et väsy ja vanhene konsanaan, et voivu

ja lannistu voitteloissa, ei himmene heleä hymysi, ei selviä syvyytesi

arvoitus. Riehua, kuohua ja jälleen tyyntä; suurta ikävöimistä ja

suuria unelmia... Rajaton pyrkimys ja rajaton rauha -- siinäkö

ikinuoruutesi lähde?

Kolme vuotta oli kulunut -- Einarille ja Mailisille kolme pitkän

odotuksen vuotta. Lyhyessä ajassa Einarin mustat hiukset olivat

harmenneet ja Mailisin poskilta kukoistus kadonnut. Mailis oli

ennustanut oikein; suru oli heidät yhdistänyt sisäisesti, sillä Einar

oli murheen ja nöyryytyksen ahjossa, tuskaisten taistelujen helteessä,

taipunut niitä lähteitä lähemmä, joista Mailis ammensi rauhaa. Mutta

siitä huolimatta lepäsi yhä kuin suruharso yli kevään loistossa

helottavan Valkaman. Aarre oli vielä poissa, missä -- ei kenkään

tietänyt.

Kolme odotuksen vuotta myöskin Viljolle ja Laineelle. Itärannasta oli

isäntä kuollut, suistunut kerran humalapäissään lahdella syyshyhmään.

Liinu oli huono ja kivulloinen, joten Viljo nyt sai raataa joukon

elättäjänä. Kyllä Kolu ja Iisakki olivat merillä, Taavetti ja Ulla

palveluksessa, mutta riitti vielä kotiinkin parvi pieniä, jotka

pyysivät kalaa ja leipää. Kuinka hän olisikaan voinut tarjota kotia

Laineelle? Ei, vaikka Aarrekin olisi palannut, hän, jota kesä kesältä

turhaan odotettiin. Viljo oli näennäisesti tyven ja tasainen, mutta

raskas pilvi lepäsi usein hänen otsallansa. Laine huolestui ja sanoi

hänelle: -- Vielä vuosi! Minäkin lähden työansiolle. Aarre on viipynyt

kylliksi kauan, minä uskon, että hän on unohtanut. Nyt me vain hankimme

vähän rahaa aluksi, ja vanhemmiltani minä saan hyvät myötäjäiset.

Älä sure, kyllä sinun pikku siskosi kasvavat pian, ja siihen asti me

yhdessä jaksamme pitää heistä huolta.

Laine piti sanansa ja meni Valiolle ja Sirkulle palvelukseen.

He olivat olleet jo vuoden naimisissa; olipa heillä ilonansa pieni

pulska Einokin, isoisän suomalainen kaima, joka tarvitsi Lainetta, kun

Sirkun hennot käsivarret väsyivät. Sirkku oli jäänyt orvoksi ja ollut

aivan yksin ja turvatonna. Silloin he perustivat kodin, vaikka Valiolla

vielä oli viimeiset tutkinnot suorittamatta. Heidän toimeentulonsa

oli kyllä alusta aikain taattu, sillä Sirkku sai rikkaan perinnön,

ja Valionkin vanhemmat varustivat poikansa mitä parhaiten. Sentähden

Valion ei tarvinnut valmistuttuansakaan heti ajatella virkaa. Hän

siirsi papiksivihkimisensä, osittain koska hän sitä edelleenkin

arkaili, osittain ollaksensa vapaa matkustamaan mihin tie johti. Isän

ja äidin äänetön, hillitty suru kalvoi ja rasitti häntä oman kaipauksen

ohessa; hän tahtoi rientää Aarretta etsimään tai ainakin tutustumaan

työhön merimiesten hyväksi -- nyt vihdoinkin. Sirkku luonnollisesti

halusi seurata Valiota, ja niin he lähtivät, pieni Einokin mukana ja

Laine hänen hoitajanansa. -- Älä ikävöi, kirjoitti Laine Helsingistä

Viljolle. -- Kun palaan, vietämme häämme.

* * * * *

He matkustivat laivalla Hampuriin ja pysähtyivät sinne. Kuinka

suuria laivoja! Mikä pauhu ja ihmisvilinä! Kannatti jäädä muutamaksi

päiväksi tätä katselemaan ja samalla näkemään skandinaavilaisten

merimieslähetystä. Suomalaisia ei ollut Hampurissa vielä siihen aikaan.

-- Täältä heidän oli määrä matkustaa Englantiin ja toistaiseksi asettua

Lontooseen.

Elben vesi velloi harmaanruskeana, ikävä tihrusade kostutti nokista

satamasiltaa, koneet jyskyttivät raukeammin ja purjeet riippuivat

lotkallaan. Oikea lokakuun tunnelma kesäkuussa.

-- Ei auta, sanoi tanskalainen merimiespastori, nyökäten päätänsä

Valiolle. -- Tänään on lähdettävä etsimisretkelle, sillä illalla on

jumalanpalvelus. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä heitä keskellä

elämää, jota he viettävät.

Valio katsoi ikkunasta ulos sameaan ilmaan, katsoi sitten ympärilleen

hauskassa huoneessa, jonka hän parhaasta hotellista oli vuokrannut,

häpesi hetkellistä haluttomuuttaan ja riensi toisen huoneen ovelle,

raottaen sitä hiukan. -- Hyvästi, Sirkku, minä lähden pastorin kanssa.

Hän puhui rakosesta, hiljaa pienokaisen tähden. Sirkku jo hymyillen

heristikin sormeansa. Kahdessa hengessä oli poikaa uneen uuvutettu,

eikä tahtonut onnistua, sillä hän oli pieni itsevaltias, joka vain

halusi huutaa. Laine hyräili Sirkku pyysi, että hän laulaisi kovemmin,

mutta Laine ujoksui vierasta pastoria. Nyt alkoi Einon konsertti

jälleen. Sirkku näytti jo melkein epätoivoiselta, ja silloin Laine

voittaen ujoutensa helkähti laulamaan. Ovi kävi, varmaankin oli

viereinen huone jäänyt tyhjäksi.

Mutta ovessa kääntyikin merimiespastori, pysähtyi ja sanoi Valiolle: --

Kuinka kirkas, heleä ääni! Minun meripoika raukkani ymmärtävät sävelten

kieltä usein paremmin kuin sanoja. Rohkenisinko pyytää, että rouvanne

illalla laulaisi heille jonkin laulun?

-- Valitettavasti ei vaimoni ensinkään laula, enkä minäkään. Te

kuulitte palvelustyttömme äänen.

-- Todellako? Niin, Suomen kansahan on kuuluisa laulutaidostansa.

Minua kuitenkin ihmetyttää... Onko hän aivan tavallinen oppiakäymätön

palvelustyttö?

-- Ei aivan. Hän on käynyt kansakoulun ja kansanopiston, hän on

hienotunteinen ja kehittynyt, meidän lapsuudentoverimme, melkeinpä

seuralaisemme nytkin. Niin, ei olisi mahdotonta antaa hänen laulaa...

Mutta hän ei rohkene.

-- Onko hän vakava mieleltään? Tahtoisiko hän kutsua merimiehiä

Jeesuksen luo?

-- Hän rukoilee lakkaamatta yhden puolesta, joka purjehtii

tietämättömillä teillä, vastasi Valio punehtuen.

Pastori palasi takaisin.

-- Kuulkaa, maisteri von Stern. Minun saamani jälkeen te puhutte tänä

iltana ja hän laulaa. Satamassa on nykyään eräs suomalainenkin alus,

ja ulkomaalaisissa palvelee usein suomalaisia miehiä. Me kutsumme

nekin, ja kerran he saavat kuulla omaa äidinkieltänsä jälleen. Ei, ei

vastustusta. Minä uskon, että Jumala on sen johtanut. Saanko puhutella

tyttöä?

Laine tuli ujona ja suloisena. Hän hämmästyi, kun pastori Valion

välityksellä esitti asiansa. -- Minäkö? Vieraalle miesjoukolle? Mutta

pastori kääntyi päättäväisenä Valion puoleen: -- Sanokaa, että hän

ajattelisi sitä yhtä, josta puhuitte, veljeä tai ystävää... Sanokaa,

että hänen tulee laulaa ikäänkuin sen ystävän sydämeen, ikäänkuin

rakkaimman pelastus riippuisi tästä laulusta...

Laine sävähti ja punastui, vielä enemmän kuin Valio äsken. Täynnä

kysyvää ihmetystä hän loi silmänsä vieraaseen pastoriin, ja häntä

kohtasi katse niin läpitunkeva ja velvoittava, että puna katosi

ja hän kalpeni sen edessä. Hän ei uskaltanut kieltää, tuntui kuin

korkeampi ääni olisi vaatinut häntä tottelemaan. Ei hän ehtinytkään

paljon arvella, sillä samassa jo pastori kumarsi, lähtien ulos Valion

seuraamana.

Sade oli kiihtynyt ja ilma oli käynyt entistä kolakammaksi.

Ehdottomasti Valion mieleen johtui: kuinkahan kauan hän aikoo olla

liikkeellä? He astuivat rantaa kohti, veden virtana valuessa.

Raitiovaunut sulloutuivat väkeä täyteen, kävelijät kiirehtivät

askeleitansa, mutta satamassa tehtiin työtä hidastamatta ja

hätäilemättä, tasaisesti kuten aina. Täällä lastattiin, tuolla

purettiin lastia. Miehet kantoivat laivasta lankkuja, pitkiä ja

raskaita; joku hetkeksi pysähtyi, pidellen rintaansa, mutta seuraavassa

tuokiossa hän jo taas astui toisten jäljessä taakkoinensa. Sade valeli

heitä, eivätkä he edes pyyhkineet pois kasvoihinsa räiskyviä pisaroita.

-- Tunnetteko muodosta, että nämä ovat teidän kansalaisianne? kysyi

pastori Valiolta. -- Katsokaa tuota yhtä, joka näyttää heikolta ja

väsyneeltä. Kun hän on laskenut lankkunsa paikoilleen, silloin on hyvä

puhutella häntä ja kutsua kokoukseen. Kello seitsemän, jos hän ymmärtää

tanskaa --; muuten kello kahdeksalta. Nyt -- rientäkää!

Ja Valio kutsui sekä häntä että toisia. Nuorukaisen silmät loistivat,

kun hän kiitti, ja useat muutkin lupasivat tulla; joku oli ääneti,

mutta kaikki käyttäytyivät vakavasti.

-- Nuo lienevät äskettäin purjehtineet kotirannasta, sanoi pastori. --

Merellä ja vieraissa satamissa villiydytään.

Valio huokasi syvään, muistaen Aarretta. Sydämestään hän oli iloinen

siitä, että oli edes koetteeksi lähtenyt etsimisretkellensä, niin

toivoton kuin se oikeastaan olikin. Ehkäpä hän kuitenkin saattoi

jotakuta hyödyttää. Häntä liikutti syvästi kiitos, jonka merimiesten

silmät lausuivat vielä selvemmin kuin sanat, ennenkuin hän

todellisuudessa oli mitään tehnyt heidän hyväksensä. Valio ei vielä

koskaan ollut tuntenut sellaista palvelemisen ja antamisen halua kuin

tällä hetkellä.

-- Noilla laivoilla kävin jo eilen ja toissapäivänä, kertoi pastori,

kun he jatkoivat kulkuansa toiseen suuntaan. -- Tuo on Tanskasta. Minun

täytyy kohta ehtiä konsulinvirastoon, jossa miesten palkat jaetaan.

Silloin muistutan heille, että vanha äiti tai vaimo ja lapset ehkä

kärsivät puutetta kotona... Olen saanut lähettää tuhansia kruunuja,

jotka muuten olisivat soluneet runnarin taskuun.

-- Runnarin? Nekö ovat kapakkain isäntiä?

-- He ovat huonomaineisten majalain palveluksessa ja ansaitsevat

tavallisesti kymmenkunnan markkaa jokaisesta meripojasta, jonka

suostuttavat mukaansa. Mutta usein ovat isännätkin liikkeellä pauloja

virittämässä. Siinä paha, missä puhutaan. Tässäpä joudumme taajimpaan

tungokseen.

Suuri purjelaiva oli juuri saapunut, laskien aivan lähelle laituria.

Valio tarkasteli uteliaasti sekä sitä että kirjavaa ihmisjoukkoa, joka

rannalla parveili. Pastori puhutteli erästä viranomaista, kääntyen

sitten Valion puoleen.

-- Se on Karoliinien saarelta, purjehtii Espanjan lipun alla. Ei

ole toivoa tavata sieltä pohjoismaalaisia. Näettekö noita ruskeita

malaijeja, jotka kiinnittävät ketjuja paaluihin? Niin, täällä

Hampurissa saa nähdä kaikkia rotuja ja kansoja. Vaan tuolla... onhan

joukossa valkoihoisiakin. Tahtoisitteko odottaa hetken, minä kuitenkin

ohimennen käyn kuulustamassa, olisiko siellä joku, joka minua ymmärtää.

Valio seisoi laiturilla eikä ajatellutkaan kastavaa rankkasadetta nyt

enää. Hän katseli muita odottelijoita ja kuunteli puheen sorinaa. --

Kirottu pappi! -- hän kuuli yhden sanovan, -- joka paikkaan hän ehtii.

-- Taitaa käydä sinunkin vieraanasi? kuului ivallinen ääni. -- Hah

hah haa, nauroi kolmas häijysti. -- Minä en päästä kynnystä edemmäksi

sellaisia mustatakkeja. Halolla päähän, jos koettaa! Mutta piru

vieköön, kuinka kauan he noita ketjujansa kopeloivat!...

Valiota puistatti. Kauheata joukkoa nämä runnarit.

Samassa jo pastori palasi iloisena. -- Löysinpä yhden! Hän tulee

illalla. Niin se on, ei koskaan saa sivuuttaa mitään laivaa. Tein

kysymykseni tanskankielellä, ja hän astui joukosta esiin. Hän katsoi

minua omituisen tutkivasti... ihmeellistä, näytti kuin hän olisi

minut tuntenut. Mutta minulla ei ollut aikaa kyselyihin, kello on jo

paljon. Tulkaa, tuosta pääsemme sähkövaunuun. Kunhan en myöhästyisi

konsulinvirastosta.

Heti raitiovaunuun päästyä Valio huolekkaana alkoi varoittaa

toveriansa. -- Kuulin rannalla raakoja, uhkaavia puheita. Eräs mies

oli punapartainen ja rokonarpinen, hirveä näöltänsä. Karttakaa häntä,

pastori! Hän sanoi lyövänsä puulla päähän, jos tulette lähelle.

-- Sen kyllä uskon, hän on lyönytkin kerran, vastasi pastori

reippaasti. -- Tiedän kyllä, ketä tarkoitatte. Hänen boardinghuoneensa

on Kastanienalleen varrella, niinkuin meidän lähetyksemme työpaikkakin.

Oh, se on vähin paha, mitä hän voi tehdä. Mutta ajatelkaa merimies

raukkoja! Niin kauan kuin ketjuja kiinnitetään, ei runnarien ole lupa

astua laivaan, mutta kenties he jo tällä hetkellä piirittävät tuonkin

vieraan laivan väestöä kuten petojen lauma.

Konsulinvirastoon he eivät pääse sisään, mutta ulkopuolella saatte

nähdä heidän väijyvän. Voitte aavistaa, mikä sitten seuraa... Me

taistelemme elämästä ja kuolemasta, Kristuksen ja perkeleen palvelijat

taistelevat...

-- Kumpainenko valta on voittanut Aarteen? ajatteli Valio

vavistuksella. Mitä enemmän hän näki ja kuuli, sitä lähemmäksi veljen

kohtalo tuli hänen sydäntänsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänelle

elävissä tauluissa olisi näytetty, mitä Aarre oli kokenut eron vuosina.

Konsulinviraston ulkopuolella oli vilkas liike. Ulos ovesta riensi mies

toisensa jälkeen, ja vastaanottajat olivat valmiina odottamassa, kuten

pastori oli kertonut. Hänen otsansa synkistyi, kun hän raitiovaunusta

hypäten näki tämän kaiken. Oliko hän tosiaankin myöhästynyt? Hän katsoi

kelloansa -- hänen olisi pitänyt ehtiä aivan parahiksi. Selityksen

antoi ilkkuva runnari: -- Ähä, saittepa pitkän nenän! Palkat jaettiin

jo puolen tuntia sitten! Hän oli siis erehtynyt, tai jakamisaika oli

jostakin syystä muutettu. Ei nyt auttanut muu kuin koettaa puhutella

niitä miehiä, jotka vielä seisoskelivat kadulla, ja sitten lähteä

boardinghuoneisiin toisia etsimään.

-- Teidän nimenne on Hansen, vai kuinka? Kas niin, tunsinhan kuitenkin.

Mihin nyt olette matkalla? Eikö teitä haluttaisi käydä lukemassa

Kööpenhaminan lehtiä? Sitten myöhemmällä, kello seitsemän ajoissa,

puhun Jumalan sanaa pikku kirkossamme. Tulettehan, eikö niin? Ja

tämä toverinne, kuka hän on? Larsen. Hyvää päivää! Niin nuori,

varmaankin ensikertalainen, ja ensimmäiset ansaitsemanne rahat käsissä.

Kuinka paljon? Nuoret ystävät, eiköhän olisi varminta heti lähettää

ainakin puolet niistä kotiin? Täällä on monta viettelystä; ennenkuin

huomaattekaan, kuluvat rahanne aivan turhaan, ja --

-- En minä tässä jouda odottamaan koko päivää, keskeytti röyhkeä ääni

pastorin ja merimiesten keskustelun. Siinä seisoi heidän takanaan

mustapartainen, kookas mies. Pastori tunsi hänet liiankin hyvin; hän

oli yksi Hopfenstrassen runnareista.

-- Oletteko tehnyt sopimuksen näiden miesten kanssa? kysyi pastori,

katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin.

-- Olen kyllä. Eikä teillä ole oikeutta sekaantua minun asioihini.

-- Siis jo ennätitte sentään, pastori huokasi, kääntyen nuorukaisiin.

-- Niin, kas... emmehän me vielä vastanneet, tämä herra vain kysyi,

onko meillä kortteeria...

-- Tunteeko pastori häntä? kysäisi nuori Larsen ripeästi. -- Minä

ainakaan en ole luvannut mitään, eikä Hansen myöskään, jos oikein

kuulin. Voisiko pastori suositella meille paremman majapaikan?

-- Sen kyllä voin, oli tyyni vastaus, niin tyyni, että Valio ja

molemmat merimiehet eivät saattaneet aavistaa, mitä se hänelle maksoi.

Mutta kohta he saivat kuulla. Runnari puhkesi hirveisiin sadatuksiin,

puistellen nyrkkiänsä poistuvien jälkeen. -- Saatanan pappi, huomenna

haastan sinut oikeuteen! Dyre hoi! Sinä todistat, että hän vie mukanaan

minun vuokralaiseni. Kyllä minä näytän...

-- Turhia uhkailuja, sanoi Valio hengähtäen helpommin, kun he pääsivät

toiselle kadulle.

-- Eipä niinkään. Hän pitää sanansa, ellei Jumala tee ihmettä. Minut

kutsutaan oikeuden eteen ja tuomitaan sakkoihin.

-- Mahdotonta! Sehän olisi julkeinta vääryyttä! Te teitte hyvän työn,

pelastitte nämä nuoret miehet tiesi minkälaisen roiston kynsistä, eikä

mitään sitoumusta kuitenkaan rikottu, koska sitä ei ollut olemassakaan.

-- Se ei vaikuta asiaan. Laki kieltää tekemästä vahinkoa runnarien

ammatille, ja hän voi todistaa, että olen vahingoittanut häntä.

Valion mieli kuohui: -- Siis ei rosvoakaan saisi estää ryöstämästä!

Hansen kuunteli silmät selällään ja Larsen huudahti liikutettuna: --

Pitääkö teidän maksaa sakkoa meidän tähtemme?

-- Älkäämme siitä puhuko. Kas tässä majala, johon voitte asettua.

Siellä ei tarjota väkijuomia. Ehkä on paras ensin sopia isännän kanssa

ja tuoda tavarat paikalleen -- minullakin on toimia, en ehdi vielä

kotiin. Tervetuloa milloin vain haluatte, lukusali on kyllä avoinna.

Jumala kanssanne!

-- Tätä minä en koskaan unohda, sanoi Larsen toverillensa. -- Tahtoisin

hypätä vaikka veteen tuon pastorin tähden. Tietysti me menemme hänen

luoksensa. Odotammeko iltaan asti? Ei, tiedätkö, minä menen jo ennen!

-- Ei ole Jumala kiirettä luonut, arveli Hansen.

Mutta pastori ja Valio kulkivat kiirehtien tietänsä. Aika riensi, ja

vielä oli koetettava käydä ainakin muutamissa boardinghuoneissa. Sade

oli hiljennyt himmeäksi tihuksi, oli hiukan helpompi liikkua, mutta

väsymys alkoi jo vaivata suurkaupungin matkoihin tottumatonta. Valio

kuitenkin häpesi puhua siitä, nähdessään toverinsa yhä yhtä reippaana;

kupillinen kaakaota, jonka he ohimennen nauttivat eräässä kahvilassa,

virkisti häntä, ja harrastus ja tiedonhalu vetivät taas voimakkaasti

eteenpäin, sillä nyt oltiin St. Paulissa, merimiesten kaupunginosassa,

missä joka askelella uudet asiat kiinnittivät huomion puoleensa.

Tuolla ikkunat avoimina viipottivat, huolimatta koleasta ja kosteasta

ilmasta. Rämisevä soitto kaikui kadulle, ja parit pyörivät hurjassa

vilinässä. Täällä toisaalla kävi karuselli, puiset pedot ja kotieläimet

keikkuivat kiertäen ympäri ja meripojat ratsastivat selässä, pidellen

tyttöjä sylissään. Vähän matkan päässä näyteltiin "maailman kauneinta

naista", sitten seurasi ravintola, jossa lasit kilisivät ja päihtyneet

humusivat, sitten tanssipaikka jälleen.

-- Nuori mies, mitä hyvää toivotte sieltä löytävänne? kysyi pastori

saksaksi, koettaen pysähdyttää erästä sisälle aikovaa.

-- Huvia! Sitä nuori kaipaa niinkuin kala vettä ja lintu ilmaa, hän

lisäsi naurahtaen. Samassa ovi jo sulkeutui hänen jälkeensä.

Pastori huokasi ja Valio kauhistui. Ikkunoista vilahti keveästi

verhotuita vartaloita ja irstaita kasvoja.

-- Kääntykäämme tänne syrjäkadulle. Siellä on yksi niistä

boardinghuoneista, joissa aion käydä. Pastori meni edellä, Valio

seurasi.

Sileäkasvoinen, lipeä isäntä kumarteli kohteliaasti. -- Kerranhan

minulla taas on kunnia nähdä herra pastoriakin... Tervetuloa,

tervetuloa! Vieläpä vieraskin mukana. Kirkkoonko pastori tulee

kutsumaan minun asukkaitani? Jaa, kirkkoa minäkin suosin, se on hyvä

paikka. Tuota noin... täällä salissa on järjestys vähän niin ja näin...

en voi pyytää sinne... Minun kamariini tänne oikealle, tehkää hyvin!

Saanko luvan tarjota pienen lasin "helles" tai "dunkles" -- mitä vain

pastori suvaitsee?

Vihdoin pastori pääsi keskeyttämään hänen sanatulvaansa. -- Kiitos,

tiedättehän, että en maista väkeviä. Jos suositte kirkkoa, sallitte

minun ja toverini varmaankin puhutella miehiä, jotka ovat salissa.

Epäjärjestystä olen nähnyt ennenkin, ei se pidätä minua täyttämästä

velvollisuuttani.

-- Ei suinkaan, eihän mikään pidätä herra pastoria, ei pyyntö eikä

kieltokaan, herra pastori kun aina on niin ylenmäärin harras...

Muuten minä tarjoutuisinkin toimittamaan asian. Tehkää hyvin, istukaa

hetkiseksi, pieneksi hetkeksi vain. Kohta paikalla! -- Ja liukkaana

kuin ankeriainen hän liukahti ovesta, heittäen sen kiinni. Mutta Valio

halusi päästä asian perille, avasi oven jälleen ja ehti nähdä, miten

sorja nainen hajalla hapsin, puku epäkunnossa, solahti pitkään pimeään

käytävään. Silloin mies ensi kerran loi vieraisiinsa katseen, josta

viha säihkyi ja teeskentely oli unohtunut. Hetken perästä hän taas

täysin hallitsi itsensä, kumarteli, pyyteli anteeksi ja johti heidät

saliin.

Huone oli aution ja ikävän näköinen, kalustuksena ainoastaan pöytä,

joukko puutuoleja ja rivi vuoteita, joiden patjat ja peitteet oli

kiireessä viskelty hujan hajan. Pari miestä nukkui tai oli nukkuvinaan,

toiset saattoivat olla hiukan päihtyneitä, mutta niin selviä he

olivat, että hämillään ja kartellen vastasivat pastorin kysymyksiin ja

kehoituksiin, katsellen mikä kattoon, mikä lattiaan. Heistä ei tullut

tolkkua. Pastori jätti heille lehtisiä, sanoi vakavia varoituksen

sanoja ja viittasi Valiota lähtemään. Isäntä kumarsi kumartamistaan. --

Kiitos käymästä, herra pastori... Voititteko mitään? Ne mies poloiset

ovat huonoja kirkossakävijöitä! Hyvästi, herra... herra... Hyvin

kohteliasta, että halusitte tehdä kotitarkastusta... Minä saan olla

ylpeä niin hienoista vieraista. Tuhannet kiitokset!

Hän sulki oven, kuunteli, kunnes askeleet haipuivat pois, huusi pari

sanaa käytävään, ja nuori nainen juoksi esiin. He katsoivat toisiinsa

ja purskahtivat nauramaan.

-- Te näitte hänen vaimonsa, sanoi pastori kadulla Valiolle. -- Tähän

majalaan ei tule muita naisia, mutta yhdessäkin on kyllin. Kaikki

tapahtuu miehen ja vaimon keskinäisestä suostumuksesta... Poika parat,

synnin häpeä jo harhaili heidän katseessaan. Varma on, ettei yksikään

heistä halua tänä iltana jumalanpalvelukseen.

-- Voi, mitä lokaa ja kurjuutta täällä saa nähdä!

-- Saattaisi nähdä enemmänkin ja julkisempaa, mutta toisaalta on

sellaistakin, jonka läpi tunkee yksin musta yö. On paikkoja, joilla on

siveyden varjo, joihin ei nainen saa astua... ja sitten tulee pimeys ja

päihtymys, ja kokemattomat nuorukaiset kuljetetaan pois synnin pesiin

vastuksetta tai väkisin... Ah, se on hirmuista!

-- Mutta minkätähden? Mitä se hyödyttää heidän isäntiänsä? Valio oli

aivan kalpea mielenliikutuksesta.

-- Kaksikymmentä prosenttia runnarin kukkaroon. Niillä verirahoilla

paholainen rikastuttaa omiansa...

Valion sydäntä värisytti. Hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta

todellisuus oli kamalampi kuin mikään kuvittelu, niin kamala, että

ajatus ei voinut sitä pohjata. Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun

kova rymäkkä herätti heidän huomiotansa. He lähenivät jälleen

boardinghuonetta. Oli jo niin pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin

tumman olennon, joka jysähti kadulle, ja päitä, jotka vetäytyivät

sisään. Melu hiljeni, mutta hillitysti se vielä kuului peitettyjen

ikkunoitten takaa.

-- Mikä minun nyt perii? kuuli Valio miehen voivottelevan selvällä

suomenkielellä. Oikein hän ilostui, että sai tilaisuuden hetkeksi

syrjäyttää kauhun ajatukset ja olla muunakin kuin toimettomana

katselijana ja kuulijana. Hän kumartui kohta miehen puoleen, auttaen

hänet jaloilleen.

-- Oletteko loukannut itsenne? Kuinka on laita?

-- Kah, suomalainen! sanoi mies hämmästyksissään, unohtaen vastata.

-- Niin, suomalainen ystävä, joka tahtoo teitä auttaa. Ette taitanut

sentään saada pahaa vammaa?

-- En taitanut. Mutta se juutas vei rahani, joka pennin. Minä sanoin,

että anna pois! eikä hän vaan antanut, hokisi jotakin venskaa, senkin

peto...

-- Tarkoitatteko isäntää? Kuinka hän sai teidän rahanne?

-- No kun lupasivat toimittaa hyyryn minulle, siitä on jo toista

viikkoa, mutta eivätpä ole toimittaneet. Tänään sanottiin, että niitä

ei ole saatavana yhtään. Vai niin, sanoin minä, anna sitten rahani

takaisin! Hän ei ollut kuulevinaan -- ja silloin minä suutuin. Tappelu

tästä tulee, sanoin minä, ja sitten kyllä Putikan Juha näyttää, kenen

puolella oikeus on. Mutta voiko niille rakkareille mitään, kun on

yhdeksän yhtä vastaan?

Valio kääntyi pastorin puoleen selittäen miehen kertomuksen. -- Hän

tuntuu yksinkertaiselta ja rehelliseltä, uskon hänen puhuvan totta.

Eikö tapausta voi ilmoittaa poliisille?

-- Poliisi vastaa, että juttu yhtä hyvin voi olla valhetta, koska ei

ole todistuksia. Ei runnareita hevillä saa vedetyksi edesvastuuseen,

varsinkaan kun kielentaitamaton heidän kynsissään on kärsinyt. Mennyt

on kyllä mennyttä, mies parka; mutta pyytäkää häntä tulemaan kanssamme,

ehkä voimme toisella tavalla häntä auttaa. Meidän täytyykin jo lähteä,

kello lähenee seitsemää.

Valiokin vilkaisi kelloonsa ja hämmästyi. -- Mehän olemme kulkeneet

monta tuntia! Voinko täältä jostakin telefoneerata vaimolleni? Hän jo

varmaan käy vallan levottomaksi. Otan sitten kiireimmiten ajurin ja

lähden vielä hotelliin, kootakseni vähän ajatuksiani ennen puhetta.

Tämä suomalainen jää siis huostaanne, kunnes tavataan? Siinä täytyy

tulla toimeen merkkikielellä. Pastori raukka, kylläpä saitte hankalan

tehtävän, hän lisäsi surullisen leikillisesti, nähdessään kuinka

Putikan Juhan huulet itsekseen liikkuivat ja silmät kysyvinä tähystivät

heidän huuliansa, joilta vieraskielisiä sanoja vierähteli.

-- Sanokaa: voi suomalaisia merimies raukkoja! Minun on jo kauan

ollut surku heitä, sillä he tosiaankin ovat täällä kuin paimenettomat

lampaat. Olen kuullut, että Hampuriin kohta lähetetään työntekijöitä

heitä varten, ja Jumalan kiitos siitä; mutta monta on satamaa, jossa

työvoimia ja varoja kaivataan -- en tarkoita yksin Suomesta, enhän

tunne teidän lähetystänne niin tarkkaan --

-- Oi, nyt minä tämän tarpeen oikein ymmärrän ja työn suuruuden,

keskeytti Valio innokkaasti. -- Lähdin kyllä matkalle varta vasten

siihen tutustuakseni, mutta en käsittänyt, en aavistanut... Suokaa

anteeksi, että saatoin estellä, kun pyysitte minua puhumaan heille! Nyt

on sydämeni niin täynnä... Jumala antakoon oikeita sanoja! Mielelläni

kuulisin teidän puheenne ensin, mutta nythän en voi. Näkemiin asti, ja

kiitos kaikesta, pastori!

He erosivat kumpikin suunnallensa, pastori suomalaisen Juhan kanssa,

joka luottavaisena seurasi tuntematonta opastansa. Olihan hänelle nyt

osotettu ystävällisyyttä ensi kerran sen jälkeen kuin hän kotimaan

rannasta lähti outoon maailmaan. --

Pastori ei huomannut, että heidän ohitsensa kulki tumma, päivänpaahtama

nuorukainen, sama, jonka hän vieraalla laivalla oli tavannut. Mutta

nuorukaiseen kohtaus vaikutti kuin sähkön isku. Äkkiä hän muutti

suuntaa, seurasi eteneviä jonkin matkan päässä Kastanienalleelle

asti, näki heidän katoavan ovesta porraskäytävään ja hiljensi silloin

kulkuansa, lähestyen taloa verkkaan, aivan kuin olisi toivonut tien

pitemmäksi. Vielä ovella hän seisoi empien ja taistellen, teki

sitte ripeän päätöksen ja riensi portaita ylös, nyt kiireisenä kuin

pidättäjää peläten. Se oli Aarre von Stern.

* * * * *

Lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoihinsa. Pastori tarkasteli

häntä tutkivasti.

-- Olenko nähnyt teidät ennen?

-- Olette. Mutta ei ole mahdollista, että voisitte muistaa --

-- Muotonne muistan hämärästi, nimeä en.

-- Nimeäni ette kuullut milloinkaan.

-- Saanko siis kysyä sitä nyt?

-- Enkö saa jättää sitä sanomatta -- toistaiseksi?

-- Jos niin tahdotte, nuori ystävä. Ei luottamusta anneta vaatimalla.

-- Kiitos, minä luotan teihin. Sitä osottaakseni tahdon kertoa jotakin.

Olin Kööpenhaminassa noin kolme vuotta sitten, mutta silloin oli

syksy, nyt on kevät. Ensi kerran olin kotini jättänyt, olin melkein

lapsi vielä, puhdas, kokematon... Te kutsuitte minua, minä jo seisoin

Bethelinne ovella, mutta viitatessanne pakenin -- kiusaukseen ja

lankeemukseen. Sydämeni ei ollut syyllinen silloin -- sittemmin se

kyllä on ollut. Miksi kertaisin katkeria muistoja? Sen vain halusin

sanoa teille, että kun ensi kerran minua lähestyitte, heräsi kodin ja

äidin muisto niin voimakkaana, että kirjoitin sydän täynnä ikävöimistä

-- kirjoitin ensimmäisen ja viimeisen kirjeen. Oli vieläkin eräs,

jota muistin silloin... Hänet olen aikaa unohtanut. Mutta kun tänään

palasin kolmen vuoden matkalta vieraista maanosista, vaaroista,

vaiheista, synnistäkin, niin lähelle kotimaata, että ainoastaan kolmen

vuorokauden matka minut siitä erottaa -- silloin te olitte ensimmäinen

ihminen, joka astui eteeni -- te käsitätte, sen täytyi vaikuttaa minuun

ihmeellisesti -- ja entisyys heräsi jälleen, niinkuin kaikki muu olisi

veden vaahtona haihtunut. Ken voisi selittää tunteita, jotka sellaisena

hetkenä liikkuvat mielessä? Kun te kutsuitte, lupasin tulla, en muuta

voinut -- ja kuitenkaan en nyt olisi tässä, ellei kohtalo jälleen olisi

johtanut teitä tielleni, juuri kun olin aikeissa paeta vielä kerran.

Minkätähden? En tiedä itsekään, en ole milloinkaan tuntenut niin hurjaa

rauhattomuutta. Mutta kun teidät näin, en voinut mennä Casinoon... ja

nyt tahtoisin kirjoittaa kotiini jälleen, niinkuin silloin...

Pastori puristi sydämellisesti hänen kättänsä.

-- Niin, te kirjoitatte vielä tänä iltana. Ettekö tahtoisi olla

vieraanani ja käyttää huonettani? Siellä on rauhallista. Menemme

juomaan kupin teetä heti jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt luulenkin,

että on aika aloittaa. En pyydä anteeksi, että keskustelumme keskeytyy,

sillä eihän se oikeastaan keskeydykään, kun puhun teille, juuri

teille...

Hän puhui siitä, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret

miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden

voiman". Hän puhui syntisten Vapahtajasta, joka antaa anteeksi ja

nostaa voittoon ja vapauteen.

-- Minulle? Onko tämä minulle? Niinhän oli hänellekin käynyt: hän

oli lähtenyt uhmaten ja luottaen itseensä, oli väsynyt taisteluun ja

antanut virran viedä. Mutta tuo uusi voima?

Aarre ei ollut avannut raamattua eikä kuullut Jumalan sanaa kolmeen

pitkään vuoteen. Jokainen sana soi kuin kotisävel, vaikka kieli ei

ollut hänen äidinkieltänsä. Mutta hän istui kuin huumaantuneena, kuin

taikakehässä, jossa ei ymmärrä, mitä tapahtuu, yliluonnollisten voimien

liikkuessa.

Vielä hän oli samassa tilassa, kun pastori ilmoitti, että tanskalaista

jumalanpalvelusta seuraa suomalainen puhe. Hän sanoi, että eräs ystävä

Suomesta oli luvannut puhua veljillensä, lausui ilonsa siitä ja pyysi

läsnäolevia suomalaisia jäämään, tanskalaisten poistuessa hänen

seurassansa lukusalin puolelle.

Iloisesti hämmästyneenä ja hiukan uteliaana Aarre katsahti ympärilleen.

Tosiaankin, noin kymmenkunta suomalaista oli koossa. Ja puhuja! Aarre

tuijotti hoikkaa, tummatukkaista ja hienohipiäistä nuorta miestä, joka

astui sisälle -- tuijotti ja kalpeni. Yllätys oli niin suuri, että

hetkeksi kaikki musteni hänen silmissään. Sitten hän sykkivin sydämin

painoi päänsä alas, kumartuen syvään toisten taakse.

Valio ei paljon ollut ehtinyt järjestää puhettaan, tuskin muuta kuin

ajatuksissaan matkalla hotelliin. Siellä hänellä oli ollut täysi työ

lohdutellessaan Sirkkua, joka silmät itkettyneinä heittäytyi hänen

syliinsä valittamaan levottomuuttansa ja tuskaansa. Ja nyt Valion

vielä uudestaan piti mennä pois ja viedä Lainekin mukana! Eihän Sirkku

päässyt, eihän Einoa voinut jättää. Silloin Valio hiljaisesti alkoi

kertoa näkemiänsä, ja kun hän vieritti esiin kuvan toisensa jälkeen,

suurenivat Sirkun silmät, ja sitten kyyneleet alkoivat uudestansa

vuotaa. -- Mene, mene, hän huokasi. -- He tarvitsevat sinua paremmin

kuin minä. Sitten hän oli uljas eikä hiiskunut sanaakaan siitä, että

hän pelkäsi jäädä yksin illaksi vieraaseen hotelliin.

Koko tien Valio sydämessään rukoili apua Jumalalta, ja nyt hän seisoi

tässä pienen kuulijakuntansa edessä, valmistumattomana, mutta ilman

pelkoa. Hän tunsi, että nyt ei ensi sijassa tarvittu valittuja sanoja,

vaan rakkautta, ja sitä hänellä oli paljon, oi niin ylivuotavasti,

koko sydän tulvillaan. Parhaan itsensä hän tahtoi antaa näille, joiden

katse janoten kiintyi hänen silmiinsä, ja hän puhui, puhui niinkuin

hän ei koskaan ennen ollut voinut puhua. Hänellä itsellään oli se

tunne, että tämä oli virkaanastujaissaarna, vihkimys hänen tulevalle

elämänurallensa. Ja merimiehet ymmärsivät häntä. Loistivathan hänen

silmänsä niin lämpimästi, sanoihan hän näkevänsä heissä veljiä, sillä

hänellä oli rakas veli, merimies niinkuin hekin, kaukana poissa...

Ei yksikään sydän jäänyt koskemattomaksi, kun hän kuvaili, mitä äiti

tuntee poikansa kyntäessä vieraita vesiä. -- Olen nähnyt oman äitini

kyyneleet ja kaipauksen, olen yhdessä hänen kanssansa rukoillut,

että Jumala varjelisi kaikesta pahasta meidän rakkaintamme... Kun te

kuljette viettelysten keskellä, muistakaa äitinne rukousta! Hän puhui

hänestä, jonka luoksi se rukous kohoaa, yksinkertaisesti, melkein

lapsellisesti; mutta suuret miehet tulivatkin lapsiksi, ja "sellaisten

on taivaan valtakunta"...

Kun puhe oli loppunut, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Silloin astui

sivuovesta harmoonion luo yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu ujo

tyttö. Valio painoi muutamia syviä sointuja. Laine loi silmänsä alas,

puna peitti hänen poskensa. -- Minun täytyy laulaa... oi jos voisin...

jos voisin ajatella, että kutsun häntä, että hänen äitinsä kutsuu...

Sävel helkähti hiljaa, lämpimänä kuin suvinen aalto, joka kotilahdella

väräjää. Niinkuin unessa Laine näki tummat kyyneleiset silmät,

säpsähti, mutta ei uskaltanut kääntää katsettansa. -- Harhaa vain...

mutta minun on nyt helpompi laulaa hänen äitinsä laulua. Tunnen että se

jo soi vapaammin, niinkuin kotona kalliolla...

-- "Miss' on tän'iltana poikani,

laps huoleni hellimmän,

rukousteni lapsi, mun riemuni,

mun toivoni -- missä on hän?

Polvella äidin hartaana

hän rukoili pienoinen,

niin puhdas kuin kaste aamulla

ja silmä kuin tähtösen.

Ah jos sun vielä näkisin

kuin muinen niin herttaisna,

kun leikkis ja riemus kotihin

loi auringon paistetta!

Etsi tän'iltana poikani,

jos millä hän tiellä lie!

En hylkää, jos kuinka harhaili,

vain lempeni helmaan vie!"

Kun hän lauloi kertosäettä:

"Oi missä on poikani? --"

silloin joku alkoi ääneensä nyyhkyttää. Valio nousi, kääntyi

kuulijoihin ja lausui vakavasti:

-- Ottakaa tämän nuoren tytön laulu vastaan kukin tervehdyksenä

ikävöivältä äidiltänne!

Samassa hän pysähtyi, katsoen katsomistaan. Toisten takaa oli noussut

seisomaan tumma, päivänpaahtama nuorukainen. Hän riensi esiin, ja

seuraavassa hetkessä he itkien lepäsivät rinta rintaa vasten.

Silloin ei salissa yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Kirkkaimpina pisarat

kiilsivät Laineen silmissä, hänen kätensä vaipuivat ristiin, ja hän

tunsi Siionin kansan tunteen: "Herra sen on tehnyt, ja me olemme kuin

uneksivaiset..."

X

Sinä aamuna taivas hymyili merelle ja meri rannan kallioille; kukasta

kukkaan kävi kuiske Valkaman puutarhassa, ja oksalta oksalle helkkyi

liverrys. Mailis laski kätensä rinnalleen: jaksaisiko hän kestää

onnensa äärettömyyttä?

Se oli tullut vähitellen. Ensin Hampurista sähkösanoma, että Valio

ja Sirkku keskeyttivät matkansa, koska olivat saaneet "toivottuja,

suotuisia tietoja"; sitten kirjekortti, jossa Valio ilmoitti, että

Aarre elää ja on terve sekä on palannut Austraalian matkaltansa

takaisin Eurooppaan. Kohta seurasi toinen kortti, johon Aarre itse oli

kirjoittanut: "Tervehdys kalliille äidille, tervehdys isälle, tervehdys

koko syntymäseudulleni!" Samana päivänä Valio jo sähkötti Helsingistä:

"Olemme saapuneet. Aamulla luonanne. Valmistukaa suureen iloon!"

Eikä Mailis kuitenkaan ollut valmistunut. Einar oli vaunuilla ajanut

laivarantaan, mutta hän ei voinut, hänen täytyi jäädä. Hän nojasi

verannan kaiteeseen, katsellen aavalle, ihanalle merelle, joka kerran

otti hänen ilonsa ja nyt oli antava sen takaisin. Jo solui valkoinen

laiva esille niemen takaa -- saaristolaisille tavallinen, jokapäiväinen

ilmiö, hänelle tänä hetkenä valtavinta, juhlallisinta, mitä hän oli

nähnyt milloinkaan. -- Oi Jumala, vahvista minua! Riemu huikaisee,

riemu pyörryttää... Mutta entäpä jos se ei olisikaan totta? Entä jos

tulisi pettymys viime hetkessä?

Ei, ei... he tulevat... Hevoset kapsahtavat pihaan, hän hyppää

vaunuista, hän näkee äitinsä ja rientää ylös portaita, hän levittää

käsivartensa, hän jo lepää syleilyssä -- lemmitty, ikävöity, kadotettu

ja takaisin saatu!

Silloin pakenevat ympäriltä meri ja manner ja kukkiva puisto ja kaunis

Valkama kesäisessä sulossaan. Silloin haihtuu mennyt ja tuleva, ja

nykyhetkeen sulautuu kaikki, mitä sydän tuntee autuainta ja surujen

laakso valoisinta tarjoaa -- pitkien öiden jälkeen synkissä syvänteissä.

Hetkeä myöhemmin he seisoivat salissa sillä kohdalla, mihin uusi

kaksoistaulu oli ripustettu. Kyyneleet sumensivat Aarteen silmän:

-- Oi äiti, äiti, kuinka sinä olet rakastanut minua!

-- Me molemmat, äiti vastasi, keveästi koskettaen hänen kättänsä. Hän

havahtui katselemasta taulua, kääntyi ja näki isänsä, jonka tummat

silmät säihkyivät hänen silmiänsä vastaan. Näin he olivat seisoneet

kerran kapealla hietakaistaleella meren vaahtojen räiskeessä, vihan

kuohujen kohinassa. Nyt syli hiljaa avautui sylille, ja Aarre tunsi

täysin, mitä hän jo laivan laskiessa rantaan oli aavistanut: entiset

olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Mutta kallis oli hinta

ollut: kolmen sydämen särkynyt onni.

Vasta myöhemmin he kolme kertoivat vuosien vaiheita toisillensa. Vasta

silloin sydänten syvyydet paljastettiin, ja silloin vasta Mailis kysyi:

-- Saanko pitää sinut?

Mutta varjo kulki ylin Aarteen kasvojen, ja hän loi syvän, apua

pyytävän silmäyksen Valio veljeensä, joka istui hiljaisena

kuuntelijana. -- Sinä sen tiedät, sinä sen tunsit kotimatkallamme. Sinä

noudit minut takaisin, mutta sinua auttoi toinen. Sano äidille, mitä

minä en voi sanoa, sillä minä olen jo tuottanut surua liian paljon...

Ja Valio sanoi, että Aarre ei saattanut jäädä.

-- Niin, se on mahdotonta. Kun hänet näin, lapsuuteni rakkaan, silloin

ymmärsin, että en unohtaisi koskaan, en muualla kuin toisen, odottavan

morsiamen sylissä -- ja sentähden riennän takaisin sen rinnoille --

meren, joka on ollut kärsimysteni lähde, mutta jota en ole lakannut

lempimästä kuitenkaan. Älkää minua tuomitko -- meidän täytyy erota

jälleen...

* * * * *

Pian, liian pian eron päivä katkaisi yhdessäolon lyhyen ilon. Kaikki

oli taas kuin unelmaa, mutta se unelma sisälsi todellisuuden, joka

antoi voimaa.

Valio on polvistunut Herran alttarin juureen, hänen uskonsa kytevä

kipinä on leimahtanut tuleksi, ja hän lähtee sisimmästä kutsumuksesta,

Hengen vihkimänä, harhailevia veljiä pelastamaan. Aarre on syvään

taivuttanut ylpeän päänsä. Isän ja äidin katse, veljen katse,

Vapahtajan katse -- murheen ja rakkauden tulenliekit -- oi, ne ovat

polttaneet, mutta hänen omatuntonsa on saanut anteeksiantamuksen

rauhan. Jumalalle kiitos -- he lähtevät hänen nimessään ja voimassaan

turvattuina, ja silloin isä ja äiti eivät kadota heitä, vaikka meret

aukeavat heidän ja kodin välillä.

Tämä vakuutus kantoi Mailista kaihomielisenä elokuun iltana,

kun valkoinen saaristolaiva jälleen lepäsi laiturin ääressä ja

matkatavaroita kuljetettiin Valkamasta rantaan.

Aarre lähti ensin.

Päivän sammuessa mereen hän oli seisonut hietakaistaleella kaihon

juurella katsellen ulappaa, joka tyynenä kuvasteli taivasta.

Ensimmäinen tähti välkkyi syvällä veden sylissä. Silloin saapuivat

Viljo ja Laine, joita hän oli pyytänyt kohdata täällä.

Hän katsoi tytön syviin silmiin, ja hänestä tuntui, että sen täytyi

olla viimeinen kerta. -- Sinä olit nuoruuteni kaunein unelma... jää

hyvästi, Laine! Katso tähteä tuolla... ja taivasta meressä... Kiitos,

että viittasit siihen, minun tähteni... sillä nyt minä olen ymmärtänyt,

että -- Ääni hiljeni kuiskaukseksi: -- että taivas on minuakin varten!

Sitten Viljolle:

-- Ota, tämä on häälahja, rehellisellä työlläni ansaittu. Hän ojensi

kuoren täynnä seteleitä. -- Se oli vähällä luistaa Hampurin Casinoon,

olin unohtamaisillani vanhan velan. Kunnon toveri, pystytä nyt pian

uuden kodin nurkkakivi!

Hän tunsi äänensä kohta pettävän ja pyörähti äkkiä pois, kadoten

viidakkoon, ennenkuin Laine ennätti pyyhkiä kyyneleensä ja Viljo

tointua hämmästyksestään. Vasta illalla laivan luona he liikutettuina

saivat Aarretta kiittää. -- -- --

Koko taivas loisti jo täynnä tähtiä, koko syvyys väreili ja välkkyi.

Laivan viilettäessä eteenpäin Aarre miettiväisenä nojautui kaiteeseen,

katsellen tähtiä vesikuvastimessa.

-- Niinhän hän sanoi merimiessalissa: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät

ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne

saavat uuden voiman."

Hän kohotti katseensa ja ojentihe suoraksi. Hänen sydämensä uhkui

miehekästä luottamusta; hän ei pelännyt eikä epäröinyt.

-- Tämä on velvollisuuden tie, ei ollut valitsemisen varaa. -- -- --

Sen käsittivät myöskin neljä äänetöntä kulkijaa hiljaisella tiellä,

joka Tähtilammen kautta vei Valkamaan. Eivätkä hekään epäröineet. Valio

ihmetteli: kuinka kirkkaat ovat äidin silmät! Sirkku ihaili: kuinka

ylevä on isän olento! -- Lammen rannalle he pysähtyivät, hetkeksi vain,

ja silloin Sirkku huokasi.

-- Tätä me molemmat rakastimme niin paljon, eikä meistä kuitenkaan

tullut kotilammen lapsia.

-- Niinkö arvelet? Juuri sitähän menemme muille näyttämään kauniina

kaukokuvana, sellaisena kuin sitä itsekin ikävöimme.

-- Niin, ja palaammehan tänne jälleen, sanoi Sirkku iloisemmin.

-- Palaamme isän ja äidin illan iloksi. Täälläkin on meren poikia, ei

lähteneitä, vaan lähteviä, ja sitten kun olen ulkona kokemusta saanut,

voin ehkä varustaa heitä matkalle. Emme jätä isää ja äitiä yksin,

kun he tulevat vanhoiksi. Silloin rakennamme kesätupasen Tähtilammen

rannalle.

Mailis katsahti taaksensa, hymyillen kirkasta hymyä: -- Kiitos, poikani!

Mutta Einar sanoi vaimollensa:

-- Sinä et jää niin yksin kuin minä, sillä koko saaren kansa on sinun

perhettäsi. Mailis -- kovat kokemukset ovat taivuttaneet minua -- ja

sinä -- sinä olit voimakkaampi... Kun poikamme ovat poissa ja kesämme

yksinäiset, mitä arvelet, jos minäkin koettaisin... jos yhdessä

koettaisimme täällä tehdä työtä, "varustaa heitä matkalle"...

Sinä hetkenä Mailis tunsi, että jos hän paljon oli kadottanut, hän oli

voittanut enemmän. Viimeisen erottavan syvänteen yli kaartui silta,

Einar riensi ylitse, ja syksyisessä pimeässä laaksossa sydän sykähti

sydäntä vastaan täydemmin ja voimakkaammin kuin kerran nuoruuden ja

kevään riemuhetkenä uuden kodin kynnyksellä.

* * * * *

Vielä jäätyänsä kahdenkesken Einar ja Mailis viipyivät Valkamassa

muutamia ihania syyspäiviä. Mailis tahtoi sitoa Laineen myrttiseppeleen

hänen hääpäivänsä aamuna.

Auringonpaistetta, heloisinta kimmellystä siintävällä ulapalla,

raitista tuulta häävenhojen viiletellä kirkolle ja oman kodin rantaan.

Morsian suloinen, sulho oiva, nuoret sydämet täynnä syvää, koetusten

kirkastamaa onnea, iloista toivoa, uhkuvaa elämää...

Mailis iloitsi iloisten kanssa koko päivän, mutta illalla hänet valtasi

outo, omituinen levottomuus. Viljon ja Laineen hääyönä hän näki unta,

ja uni oli selvä kuin elävien kuvien sarja.

Hyrskyävä meri, öinen kaamea pimeys, vain silloin tällöin salaman

tulikieliä synkän kaarroksen katkoksista... Myrskyn kourissa taisteleva

laiva -- voi, nyt se kallistuu, kaatuu -- ei, nousee jälleen... Purjeet

lepattavat repaleina, jalusnuorat katkeavat... Uljas poika kiipeää

mastoon -- kas niin -- Entä toinen tuolla? Salaman välke -- oi Jumala,

Aarre se on, minun poikani! Hän on halkaisijan puomilla, hän kiinnittää

purjetta, jota tuuli riuhtoo, ja jokaisen jättiläislaineen kuohuihin

puomi sukeltaa kuin vesilintu... Silloin aalto kurottaa päätänsä ja

valkea vaahto suutelee nuorukaisen huulia, silloin ilmassa tuulen

harput soivat, ja meri laulaa intohimoisin, voitonriemuisin sävelin:

-- Minä lemmin, lemmin sua!

Mainen rakkaus kuplana raukee,

hääyö joutuu, helmani aukee,

lemmi, lemmi mua!

Hän ei näe, hän tarkkaa vaarallista työtänsä; hän ei kuule, sillä

hän kuuntelee sisäisiä ääniä. Ulappa ja taivas sulavat yhteen, vieno

kajastus punaa aallot ja taivaanrannan. Mutta meri yltyy yhä hurjempaan

kiihkoon:

-- Meri tahtovi, vaativi sun!

Tunnetko, kutrisi vettä jo viistää?

Lempi on voimakas, omansa se riistää...

Nyt olet mun!

mun -- -- -- mun -- -- --

Halkaisijan puomi kohoaa tyhjänä suunnattoman hyökylaineen sylistä.

Tuuli ulvoo ja kuohut tanssivat hurjassa riemussa. Silloin soi ääni

aivan selvään: -- Äiti, älä itke! Meren helmassa on taivas, ja taivas

on minuakin varten!

Kajastus on muuttunut heleäksi rusoksi ja ruso kirkkaiksi aamusateiksi,

jotka luovat hohteensa yli aavan, äärettömän ulapan... -- -- --

Kalpeana Mailis kulki seuraavat päivät, yhtä kalpeana myöskin

Einar. Kun saapui kirje Valiolta, he katsoivat vavahtaen toisiinsa.

Avaamattakin he tiesivät sisällyksen. Mutta he voivat sanoa: -- Meren

helmassa hän löysi taivaan, ja sama taivas on meitäkin varten!

Länsirannan tuvassa Anni lauloi:

-- "_Siell'_ ei merta pauhaavaa,

mikä lohtu on se heille..."

Silloin Viljo rannalla pysähtyi työstään, pyyhkäisi silmiänsä ja lausui

Laineelle:

-- Me päätimme kerran, ettemme viettäisi häitä, ennenkuin tiedämme,

että hän kestää sen...

-- Ja nyt hän sen kestää, vastasi Laine, puhjeten itkemään.

Meri huuhteli hiekkaa heidän jalkojensa juuressa -- tyyni, päilyvä,

hymyilevä meri, aina sama voimassaan ja tenhossaan...