Hän heräsi ensimmäisenä, vilkaisi levottomasti ympärilleen, mutta
rauhoittui heti kohta ja katsahti Kaaproon, joka vielä nukkui. Tämä
kuorsahteli makeassa unessa. Mitä lienee nähnytkään unissaan, mutta
hymy elehti koko hänen lapsellisilla, terveillä, päivettyneillä
kasvoillansa. Tshelkash huokasi ja kiipesi nuoraportaita myöten
kannelle. Ruuman aukosta pilkisti sisään lyijynkarvaista taivasta.
Päivä oli valjennut, ikävä, harmaa, syksyinen päivä.
Parin tunnin perästä Tshelkash palasi. Hänen kasvonsa punoittivat,
viikset oli uljaasti keikautettu ylöspäin, huulilla leijaili
suopean-iloinen hymy. Jalassa oli hänellä pitkävartiset lujat saappaat
ja nahkahousut, yllään kurtikka. Hän oli metsämiehen näköinen. Koko
hänen pukunsa oli kulunut, mutta lujaa ainetta ja sopi hänelle hyvin.
Se teki hänet hartevammaksi, kätkien hänen laihuutensa ja luoden häneen
sotilasmaisen ryhdin.
-- Nouse pois, vetelys! -- virkkoi hän sysäten jalallaan Kaaproa.
Toinen kavahti pystyyn ja, tuntematta unenpöpperössä kumppaliansa,
katsoa tuijotti häneen sameilla silmillään. Tshelkash purskahti
nauramaan.
-- Kappas tuota! -- naurahti viimein Kaapro suun täydeltä. -- Herra
mikä herra!
-- Näin se meillä vain käy, kättä kääntäin. Mutta onpas sinua vaan arka
mies! Voi sentään! Kuinkas monta kertaa sinä viime yönä yrititkään
kuoloa tehdä? Häh! Sanopas!
-- Niin no, mutta aatteles itsekin: ensihän kertaa minä sellaisissa!
Vähällä oli, ettei tässä sielu parkaansa paholaiselle pantannut.
-- Vieläkö lähtisit uuden kerran, lähtisitkö?
-- Jaa ettäkö lähtisin?... Tuota noin... mitenkäs minä sanoisin?...
Mikä siitä lähtis?... Sepä se!
-- Entäs kun lähti kaksi vesikaarenkarvaista?
-- Kaksiko sataa ruplaa! Ka... Sopishan koettaa...
-- Hei! Entäs kun sielu paholaiselle panttiin!
-- No tuota... ehkei se sentään niinkään mene! -- myhähti Kaapro. --
Eikä menekään, mutta sitten sitä eläis ihmisiksi koko ikänsä.
Tshelkash nauraa hohotti iloisesti.
-- No niin, leikit syrjään. Nyt lähtään maihin... Tule!
-- Ka, ei minusta estettä. Lähtään vaan!
Ja jälleen he istuvat veneessä, Tshelkash pitää perää, Kaapro soutaa.
Heidän yllään kohoilee harmaa taivas, tasaisesti pilven peittämä.
Sakeanvihreä meri leikittelee heidän veneellänsä, kohinalla viskellen
sitä laineilla. Nämä eivät ole vielä ennättäneet suuriksi paisua.
Iloisesti ne heittelevät kirkkaita, suolaisia pärskeitä heidän
päällensä. Tuolla kaukana, kokan puolella, kuultaa keltaisena
kaistaleena hiekkainen ranta, perällä taas pakenee silmänkantamattomiin
vapaa, kisaileva meri liikehtiväin lainelaumojen uurtamana. Siellä
täällä alkaa aallonharja jo koristautua uhkealla, valkoisella
vaahtoreunuksella. Kaukana siellä huojuu meren rinnoilla joukko
aluksia, vasemmalla näkyy kokonainen mastometsä ja kaupungin talojen
valkoiset ryhmät. Sieltä vyöryy merenpintaa myöten kumea humu
helähdellen ja aallon loiskeen kera luontuen kovaääniseksi, soreaksi
soitoksi... Ja kaiken tämän yli on heitetty ohut, usmainen, harmaa
harso, joka yhä kauemmas siirtää esineitä toisistaan.
-- Illaksi tuosta vielä aika leikki nousee, -- virkkoi Tshelkash
nyökäyttäen päätään ulappaa kohti.
-- Myrskykö? -- kysyi Kaapro, voimakkaasti vedellen vakoja laineisiin.
Hän oli yltäänsä märkä tuulen viskomista pärskeistä.
-- Niinpä niinkin! -- vakuutti Tshelkash.
Kaapro loi häneen tutkistelevan katseen.
-- Paljonko sulle annettiin? -- kysyi hän huomattuaan, ettei Tshelkash
aio alottaa puhetta.
-- Täss' on! -- sanoi Tshelkash ojentaen Kaaproa kohti jotain, minkä
oli vetänyt taskustansa.
Kaapro näki vesikaarenkarvaisia seteleitä, ja kaikki hänen silmissään
pukeutui vesikaarenväriseksi.
-- Kappas! -- Ja minä kun ajattelin, että valehteleehan se mies!...
Mitenkäs paljon siinä on?
-- Viisisataaneljäkymmentä! Aika sieppaus!
-- Jaa-a! -- kuiskasi Kaapro, ahnaasti seuraten silmillään
viittäsataaneljääkymmentä, niitten taas pujahtaessa taskuun. -- Hohhoo!
Olispa minulla semmoinen kasa! -- Hän huokasi raskain mielin.
-- Nyt pidetään lystiä, poika ressu! -- huudahti Tshelkash
ihastuksella. -- Huimat pidetään pidot!... Ole huoleti, osas saat
sinäkin... Neljäkymmentä saat! Kuulethan! Piisaako? Tahdotko, niin heti
rahat lautaan!
-- No, jos tuota... sinun passaa, niin miks'ei! Otannan minä.
Kaapro vapisi odotuksesta ja samalla jostain muustakin rinnassaan
pistävästä ja ahdistavasta tunteesta.
-- Ha-ha-haa! Voi sua, penteleen pentu itseäsikin! Vai "otanhan minä"!
No ota, veikkonen, ole niin hyvä! Pyydän nöyrimmästi, ota! En näet
tiedä, minne panen tällaisen raharöykkiön. Kevennä, veikkonen, kuormaa,
ota, he!
Tshelkash ojensi Kaaprolle muutamia punalaitaisia seteleitä. Toinen
otti ne vapisevin käsin vastaan, heitti soutamisen sikseen ja rupesi
kätkemään seteleitä syvälle poveensa, ahnaasti siristellen silmiänsä ja
haukkoen, puhallellen ilmaa, niinkuin olisi niitä varia juonut.
Tshelkash seurasi hänen liikkeitään naurusuin. Mutta Kaapro oli jälleen
tarttunut airoihin ja souti nyt hätäisesti, tempomalla, ikäänkuin mitä
säikähdellen ja luoden silmänsä alas. Miehellä hytkähtelivät sekä
hartiat että korvat.
-- Kyll' olet ahne!... Ei se tiedä hyvää... Vaikka mitäpä minä
tuosta!... Talonpoika... -- virkkoi Tshelkash mietteissään.
-- Niin, aatteles, mitä kaikkea rahalla saa! -- huudahti Kaapro, äkkiä
lehahtaen kiihkoihinsa. Ja sitten hän alkoi puhua elämästä maalla
rahallisna ja rahatonna. Hän puheli katkonaisesti, hätäillen, ikäänkuin
tavoitellen ajatuksiansa ja lennosta sieppaillen sanoja... Kun on
rahaa, niin on arvoa, kaikkea yltäkyllin, elämä vapaata, iloista!...
Tshelkash kuunteli häntä tarkasti, kasvot ankarina ja siristetyissä
silmissä joku aie. Tuontuostakin hän myhähti tyytyväisenä.
-- Perillä ollaan! -- keskeytti Tshelkash äkkiä Kaapron puheet.
Aalto kohotti samassa venettä ja työnsi sen somasti hiekkaan.
-- No nyt on asia lukossa, veikkonen. Vedetään vaan vene rannemmas,
jottei aallot sitä vie. Kylläpähän tulevat perimään. Ja nyt on meillä
ero edessä. Kaupunkiin on tästä kahdeksan virstan verta. Sinne kai sinä
taaskin, vai mitä?
Tshelkashin kasvoilla leijui vielä hyväntahtoinen, salaperäinen hymy.
Päältäpäin näki, että hän mietti mielessään jotain hauskaa hänelle
itselleen ja odottamatonta Kaaprolle. Hän pisti käden taskuunsa ja
kahisteli siellä seteleitä.
-- En, en minä kaupunkiin mene... Minä... -- Kaapron oli vaikea puhua,
niinkuin olisi mikä salvannut henkeä häneltä. Hänessä kihisi kokonainen
parvi toivomuksia, sanoja, tunteita, mutta ne nielivät toisiansa ja
polttivat häntä kuin tulella.
Tshelkash katseli häntä kummastellen.
-- Mikäs sinua repelee? -- kysyi hän.
-- Muuten minä vaan... -- Kaapron kasvot ne vuoroin punastuivat,
vuoroin lensivät harmaiksi. Hän tarpoi maata jaloillaan... Väliin
näytti siltä, kuin hän tahtoisi hyökätä Tshelkashin kimppuun, väliin
taas niinkuin raastelisi häntä joku muu aikomus, jota hänen on vaikea
panna täytäntöön.
Tshelkashista tuntui oudolta nähdessään tuon maalaisen sellaisessa
kiihkotilassa. Hän odotteli vain, mikä tästä lopuksi tulee.
Kaapro rupesi nauramaan, mutta hänen naurunsa oli omituista, itkun
tapaista. Hänellä oli pää alaspäin, kasvojen ilmettä ei Tshelkash
voinut nähdä. Epäselvästi erotti vain korvat, jotka väliin punastuivat,
vuoroin kalpenivat.
-- Mene hiiteen! -- virkkoi Tshelkash viitaten kädellään. --
Rakastunutko sinä olet minuun, vai? Virnailee siinä kuin mikä tyttö!
Vai mieltäsikö kääntää, kun pitää erota minusta? Kuuletko sinä, räpäle?
Puhu, mikä sinun on, tahikka ma lähden tieheni...
-- Lähdetkö? -- huudahti Kaapro kimakalla äänellä.
Hiekkainen, autio ranta vavahti hänen huudostaan, ja meren aaltojen
kastelemat hiekka-aallot ne ikäänkuin huljahtivat. Hätkähti
Tshelkashkin. Yht'äkkiä hyppäsi Kaapro sijaltaan ja heittäysi
Tshelkashin jalkoihin, otti ne syliinsä ja riuhtaisi puoleensa.
Tshelkash horjahti ja putosi raskaasti istuvilleen hiekalle. Hammasta
puraisten hän huimasti huitaisi ilmaa nyrkkiin puristetulla kädellään.
Mutta hän ei ennättänyt vielä lyödä, kun hänet jo pysäytti Kaapron
kaino, rukoileva sopotus:
-- Kultaseni! Anna minulle... nuo rahat! Anna Jumalan tähden! Mitä
niistä sinulle?... Saathan sinä yhdessä ainoassa yössä... yhdessä
ainoassa, kuulethan!... Mutta minä tarvitsen vuosikausia... Anna...
minä rukoilen sitten sun edestäsi... ikipitkät päiväni... kolmessa
kirkossa rukoilen .. sun sielusi pelastusta... Sinähän ne viskot virran
viedä... mutta minä ne maahan panen... Anna minulle nuo rahat! Mitäs
niillä onkaan arvoa sinulle?... Vai kovinko ovat kalliita? Yksi ainoa
yö vaan, niin olet rikas mies! Tee sinä laupeudentyö! Mennyttähän sinä
olet miestä... Eihän päivä sulle enää valkene... Mutta minä... Anna
vainenkin minulle.
Säikähtäneenä, kummastellen, vimmoissaan istui Tshelkash hiekalla,
taaksepäin heittäyneenä ja käsien nojassa. Ääneti hän istui, kamalasti
tuijottaen talonpoikaan, joka oli painanut päänsä hänen polviinsa ja
siinä läähättäen sopotteli pyyntöjänsä. Hän sysäsi Kaapron vihdoin
syrjään ja kavahti seisaalleen. Pistettyään kätensä taskuun hän viskasi
vesikaarenväriset setelit hänelle.
-- Tuoss' on, koira! Syö ja ahmi! -- kiljaisi hän kiihkeästi, säälien
ja halveksien tuota ahnasta orjaa. Viskattuansa rahat hän tunsi jotain
sankarimaista itsessään. Uhkeus loisti hänen silmissänsä, koko hänen
olennossaan.
-- Itsellänikin oli aikomus antaa sinulle enemmän. Kävi säälikseni sua
eilen... johtui maalla-olo mieleeni... Annas, arvelin, kun autan tuota
poikaa. En olisi uskonut sinusta tätä. En. Mutta sinä!... Voi sua,
riepu! Senkin kerjäläinen!... Sopiiko nyt tuolla tavalla rahain tähden
raadella itseänsä? Hölmö! Ahnaat perkeleet!... Eivät tiedä mistä mies
käy... Viidestä kopeekasta olette valmiit myömään itsenne!...
-- Kultaseni!... Jumala sinua siunatkoon! Mitäs luulet tämän tällaisen
kasan minulle merkitsevän?... Tuhansien arvoinen se on minulle!... Nyt
minä olen rikas mies, -- vikisi Kaapro riemuissansa, hytkähdellen ja
kätkien rahoja poveensa. -- Voi sua, armas mies sentään!... En unohda
sua ikipäivinä! En milloinkaan! Ja niin sanon vaimolleni ja
lapsillenikin, että rukoilkaat sen miehen puolesta.
Tshelkash kuunteli hänen iloista parkumistaan, katseli hänen loistavia,
riemusta vääntyneitä kasvojansa ja tunsi, ettei hänestä, varkaasta,
juomarista, joka on riuhtaistu pois kaikesta siitä, mikä omaa on ja
kotoista, -- ettei hänestä konsanaan saata tulla noin halpaa, mitätöntä
olentoa, joka oman itsensä unohtaisi. Sellaista ei hänestä koskaan
tule! Ja tämä ajatus ja vakaumus täyttivät hänet itsetietoisuudella
omasta vapaudesta ja omasta uljuudesta, ja ne ne pidättivät häntä
Kaapron luona täällä, meren autioisella rannalla.
-- Teitpä minusta kuin teitkin onnellisen miehen! -- huusi Kaapro,
tarttui Tshelkashin käteen ja tuikki sitä kasvoihinsa.
Tshelkash oli vaiti ja naurahteli suu irvessä kuin sudella. Mutta
Kaapro se laverteli lavertelemistaan:
-- Ja tiedäs, mitä minä ajattelin, kun tuossa äsken soudettiin
tänne?... Minä näin rahat, ja silloin iski mieleeni: annas kun lyön sua
airolla päähän... nnoin! Sitten rahat taskuun, hänet mereen... sinut
justiin, ymmärräthän! Kuka häntä sitten lähtee hakemaan? Ja jos
löytävätkin, niin kukapa se kysyy kuka hänet tappoi ja miten ja kuin!
Eihän se, sanovat, ole semmoinen mieskään, että hänen tähtensä maksaisi
hälyä nostaa... Tarpeeton tavara maan päällä koko mies! Kuka hänen
henkensä perään kysyy? Niin minä ajattelin! Jaa-a.
-- Rahat tänne! -- kiljaisi Tshelkash tarttuen häntä kurkusta.
Kaapro riuhtaisihe kerran ja toisen... Tshelkashin toinen käsi
kietoutui käärmeenä hänen ympärilleen... Kuului rikki repeävän paidan
räsäys -- ja Kaapro virui hiekalla. Silmät pyörivät mielettöminä hänen
päässään. Koukkuiset sormet tavoittelivat jotain ilmassa, ja jalat
rimpuilivat. Tshelkash seisoi siinä suorana, laihana, saaliinhimoisena,
suu häijyssä irvessä. Hän nauraa hihitteli myrkyllistä nauruansa, ja
viikset ne tempoellen elehtivät hänen kulmikkailla, terävillä
kasvoillaan. Ei häntä ikipäivinä kukaan ollut niin kipeästi leikannut;
ei hän milloinkaan ollut niin loukkaantunut.
-- Onko mies onnellinen nyt? -- Niin hän kysyi kesken nauruansa
Kaaprolta, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi astumaan kaupunkia
kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut kahtakaan askelta, niin kissana jo
kyyristihe Kaapro, nousi toiselle polvellensa ja huimasti heilauttaen
kättään heitti häneen mukulaisen kiven, häijysti kiljaisten:
-- Nnoin!...
Tshelkash parkaisi, tarttui käsin niskaansa, kallistui eteenpäin,
kääntyi sitten Kaaproon ja kaatui suin päin hiekalle. Kaapro kauhistui
häntä katsellessaan. Tuossa tuo liikautti jalkaansa, yritti nostaa
päätänsä, oikaisihe ja vavahti kuin soittimen kieli. Silloin Kaapro
juoksemaan pois, sinne, missä usmaisen aron yli riippui repaleinen
pilvi ja oli pimeä. Aallot pitivät ääntä; ne vyörähtelivät hiekalle,
sulautuen yhteen sen kanssa ja jälleen eriten. Vaahto kuohui ja
räiskeitä pursuili ilmaan.
Alkoi sataa. Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta pian se muuttui
tiheäksi, isopisaraiseksi, pudoten taivaasta hienoina suihkuina. Ne
kutoivat vesirihmoista kokonaisen verkon, joka kerrassaan kätki
näkyvistä aron ja meren ääret. Kaapro katosi sen taakse. Pitkään aikaan
ei näkynyt mitään muuta kuin sade ja kookas mies meren rannan hiekalla.
Mutta äkkiä ilmaantui sadeverkosta juoksujalassa jälleen Kaapro.
Lintuna hän lensi kiirehtien Tsbelkashin luokse, lankesi maahan hänen
eteensä ja alkoi vieritellä häntä. Hänen kätensä kävi lämpöiseen,
punaiseen nesteeseen... Hän säpsähti ja ponnahti syrjään mieletönnä,
kalpein kasvoin.
-- Nousehan, veli! -- kuiskasi hän Tshelkashin korvaan kesken sateen
rapinaa.
Tshelkash aukaisi silmänsä ja tyrkkäsi Kaapron luotaan, käheästi
sanoen:
-- Mene pois!...
-- Veli! Anna anteeksi!... Paholainen vietteli... -- puheli Kaapro
vapisevalla äänellä, suudellen Tshelkashin kättä.
-- Mene... mene tiehesi!... -- kähisi toinen.
-- Nosta pois sielultani synnintaakka, armas veli! Anna anteeksi!
-- Ann... mene pois!... Mene helvettiin! -- kiljaisi Tshelkash äkkiä ja
nousi istuvilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vimmaiset, ja sameat
silmät ne myötäänsä painuivat kiinni, niinkuin häntä olisi kovasti
nukuttanut. -- Mitä sinä vielä tahdot? Tehtäväsi teit; mene! Pois! --
ja hän yritti potkaista tuskan murtamaa Kaaproa, mutta ei jaksanut,
vaan olisi jälleen vaipunut maahan, ellei Kaapro olisi häntä
käsivarsillaan tukenut hartioista. Tshelkashin kasvot olivat nyt
Kaapron kasvojen tasalla. Kumpaisetkin olivat kalpeat, kurjat, kamalat.
-- Hyi! -- ja Tshelkash sylkäisi kätyrinsä ammottaviin silmiin.
Toinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:
-- Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle
anteeksi.
-- Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!... -- huusi
Tshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja
alkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen,
sitoa sillä päätänsä. -- Otitko rahat? -- sähähti hän hampaittensa
välistä.
-- En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin
turmioksi.
Tshelkash pisti kätensä nuttunsa taskuun, veti sieltä ulos setelitukun,
pisti yhden vesikaarenkarvaisen takaisin taskuun ja viskasi muut
Kaaprolle.
-- Tuoss' on, ja mene matkaas!
-- Enkä ota, veli. Mahdotonta! Anna anteeksi!
-- Ota nyt! kiljaisi Tshelkash, kauheasti väännellen silmiänsä.
-- Anna anteeksi ensin! Sitten otan... -- sanoi arasti Kaapro ja
heittäysi Tshelkashin jalkain juureen kostealle hiekalle, johon sade
rankkana rapisi.
-- Älä valehtele, roisto! Otat kyllä! -- virkkoi Tshelkash lujasti.
Ponnistellen hän tarttui toisen tukkaan, kohotti hänen päätänsä ja
työnsi hänelle rahat vasten kasvoja.
-- Ota, ota pois! Teithän työtäkin. Ota, äläkä pelkää. Älä häpeä, ettäs
olit vähällä tappaa miehen. Ei minunmoisestani kukaan ketäkään
edesvastuuseen vaadi. Kiittävät vielä, kun tietää saavat. Ota! Ei
kukaan saa tietää mitä tehnyt olet, mutta palkinnon se on arvoinen.
Tuoss' on!
Kaapro näki Tshelkashin nauravan, ja hänen tuli helpompi olla. Hän
puristi lujasti rahat käteensä.
-- Veli! Annathan anteeksi minulle. Etkö anna, etkö? -- puheli hän
ruikuttamalla.
-- Ystävä! -- vastasi Tshelkash samaan tapaan, nousten seisomaan ja
horjuen. -- Mitä anteeksi annettavaa minulla olisi! Tänään sinä minut,
huomenna minä sinut.
-- Voi veli hyvä! -- huokasi Kaapro, murheellisesti päätään
pyöritellen.
Tshelkash seisoi hänen edessään omituisesti hymähdellen, mutta riepu
hänen päässään punertui punertumistaan, muuttuen turkkilaisen fetsin
näköiseksi.
Satoi kuin saavista. Meri pauhasi yrmeästi, ja aallot pieksivät rantaa.
Nyt ne olivat jo vihoissaan ja raivoisat.
Nuo kaksi olivat hetken aikaa ääneti.
-- Hyvästi nyt! -- virkkoi Tshelkash kylmästi ja pilkallisesti ja läksi
astumaan.
Hän horjui käydessään. Jalat vapisivat, ja päätään hän kannatteli niin
omituisessa asennossa, ikäänkuin olisi peljännyt pudottavansa sen.
-- Anna anteeksi, veli! -- pyysi Kaapro vielä kerran.
-- Joutavia! -- vastasi Tshelkash kylmästi, astuen edelleen.
Hän kulki horjahdellen ja yhä kannatellen päätään vasemman käden
kämmenellä. Oikealla kädellään hän hiljaa hypisteli ruskeita
viiksiänsä.
Kaapro katseli kauan aikaa hänen jälkeensä, kunnes toinen oli kokonaan
kadonnut sateeseen, jota yhä rankempana valui ohuissa suihkuissa,
kietoen aron tiheään, teräksenkarvaiseen usvaan.
Sitten Kaapro otti päästään märän lakkinsa, teki ristinmerkin ja
katsahti kouraansa puristettuihin rahoihin. Vapaasti ja syvästi hän
sitten henkäisi, pisti setelit poveensa ja läksi vihdoin pitkin, lujin
askelin astumaan meren rantaa, painaen päinvastaiseen suuntaan kuin
Tshelkash.
Meri raivosi viskellen suuria, raskaita aaltoja rannan hiekalle ja
särkien niitä pärskeiksi ja vaahdoksi. Kiivaana pieksi sade vettä sekä
maata... tuuli ulvoi... Kaikki ympärillä oli täynnä ulvontaa, pauhua,
humua. Sateelta ei näkynyt maata eikä taivasta.
Pian olivat sade ja aallonpärskeet pesseet pois punaisen täplän siltä
kohdalta, missä Tshelkash oli maannut. Pian ne olivat rannan hiekasta
huuhtoneet Tshelkashin ja nuoren talonpojan jäljet näkymättömiin. Eikä
meren autiolla rannalla enää mikään muistuttanut kahden ihmisen
keskeistä lyhyttä murhenäytelmää.