Kirjoittanut K. S. Laurila.
Leo Tolstoi on semmoinen yleismaailmallinen suuruus hengen alalla, että
kaikki, niin pienet kuin suuretkin kansat, katsovat kunnianasiakseen
saattaa hänen kynänsä tuotteita omalle kielelleen. Kiitettävällä
valppaudella ovatkin meidänkin kustantajamme ehättäneet suomenkieliseen
asuun toimittamaan Tolstoin myöhäisempiä kaunokirjallisia tuotteita.
Onpa hänen yhteiskunnallisia, filosoofisia ja uskonnollisia
kysymyksiäkin käsitteleviä kirjoituksiaan koetettu toimittaa
suomenkielelle, sikäli kuin se on ollut mahdollista.
Tolstoin aikaisempi kaunokirjallinen tuotanto on sitävastoin jäänyt
suomenkieliselle yleisölle tärkeältä osalta vieraaksi. Ennen kaikkea on
täytynyt pitää suurena aukkona käännöskirjallisuudessamme, ettei suomen
kieleen ole käännetty kumpaakaan Tolstoin suurista romaaneista "Sota
ja rauha" ja "Anna Karenina", joihin kuitenkin Tolstoin maailmanmaine
kaunokirjailijana etupäässä nojautuu. ("Sota ja rauha" romaanista on
tosin ilmestynyt v. 1895 suomenkielinen J. A. Mäkisen tekemä käännös
(Janssonin kustannuksella Tampereella). Mutta tämä käännös ei ole sillä
huolella ja tarkkuudella suoritettu, että se lähimainkaan täyttäisi
niitä vaatimuksia, mitä "Sota ja rauha" romaanin kaltaisen teoksen
käännökselle täytyy asettaa.) Varsinkin on "Sota ja rauha" niminen
romaani saavuttanut sekä Venäjällä että muussa maailmassa sellaisen
klassillisen merkkiteoksen arvon ja maineen, että sen kääntäminen
suomenkielelle on ollut pakottava velvollisuus, joka nyt tämän
käännöksen kautta tulee, vaikka myöhäänkin, täytetyksi.
Tolstoin teokset eivät yleensä kaipaa mitään suosituksia, niin ettei
sen vuoksi ole tarpeen niitten käännöksiin esipuheita kirjoittaa. "Sota
ja rauha" romaanilla on kuitenkin oma historiansa, jonka tunteminen on
lukijalle hyvin hyödyllinen, ja siinä esiintyy monia seikkoja, jotka
käyvät lukijalle monin kerroin huvittavammiksi, jos hän on saanut
joitakin ennakkoselvityksiä niistä. Sen vuoksi tässä joku sana "Sota
ja rauha" romaanin synnystä, sen asemasta ja merkityksestä Tolstoin
kirjailijakehityksessä ja sen luonteesta ja arvosta kaunokirjallisena
tuotteena.
Kun Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan oli
hänellä jo mainehikas kirjailija-ura takanaan. Hän oli syntynyt, kuten
tunnettu, v. 1828, oli kadottanut jo nuorena molemmat vanhempansa,
opiskellut Kasanin yliopistossa jonkun aikaa ensin itämaisia kieliä,
sitten lakitiedettä, lähtenyt 50-luvun alussa Kaukaasiaan, missä hänen
ensimmäiset kaunokirjalliset tuotteensa syntyivät. Länsimaisen sodan
sytyttyä hän meni armeijaan joutuen 1854 Sevastopoliin, mistä hän on
kirjoittanut tunnetut kertomuksensa. Sodasta palattuaan hän ensin
oli oleskellut jonkun aikaa Pietarissa seurustellen etupäässä
kirjailija-ja taiteilijapiireissä. Mutta kyllästyneenä tämän piirin, --
kuten yleensäkin koko n.s. ylhäisön -- tyhjänpäiväiseen elämään hän oli
vetäytynyt takaisin sukutilalleen Jasnaja Poljanaan. Oleskeltuaan
välillä kahteenkin otteeseen ulkomailla, oli Tolstoi taasen palannut
Jasnaja Poljanaan, missä hän oli m.m. pitänyt jonkun aikaa aivan hänen
omien periaatteittensa mukaan järjestettyä koulua. V. 1862 hän sitten
meni naimisiin moskovalaisen lääkärin Behrsin tyttären kanssa. Kohta
tämän jälkeen hän ryhtyykin kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan,
jonka viimeinen nidos ilmestyi painosta v. 1868. Tolstoi käytti siis
tähän romaaniin noin kuusi vuotta. Hänen mainitaan kirjoittaneen sen
seitsemän kertaa uudelleen.
Mitenkä "Sota ja rauha" romaanin suunnitelma oikein syntyi, siitä
ei näytä olevan seikkaperäisiä tietoja. Kerrotaan vaan Toistoilla
jo 50-luvulla olleen tuumana suuressa yhtäjaksoisessa teoksessa
kuvata kokonaisen aikakauden luonnetta ja suuntaa. Hänen silloisten
suunnittelujensa mukaan oli "Lapsuus" muodostava siitä ensi osan,
"Poikavuodet" toisen, "Nuoruus" kolmannen ja "Miehuus" neljännen. Tämä
suunnitelma jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Niinikään tiedetään, että
hänellä kahteenkin eri otteeseen oli aikomuksena kirjoittaa romaani
Dekabristien ajasta. (Dekabristit oli kapinapuolue, joka 1825 teki
onnistumattoman vallankumousyrityksen.) Kun kerran tämä tiedetään,
että Tolstoi mielessään hautoi tuumaa kirjoittaa suurisuuntainen
historiallinen romaani, niin silloin käsittää jotenkin luonnolliseksi,
että hänen vaalinsa pysähtyi juuri tähän vuosien 1805-1812 väliseen
aikakauteen, jota "Sota ja rauha" romaanissa on kuvattu. Sillä mikäpä
aikakausi Venäjän historiassa tarjoaisi suuremmoisempia aiheita
eepillisiin kuvauksiin kuin juuri tämä vuosien 1805-1812 välinen aika!
Kuten yleensä kaikkien teostensa, niin valmistautui Tolstoi "Sota ja
rauha" romaaninkin kirjoittamiseen erinomaisella perinpohjaisuudella.
Toistoita on kutsuttu realistiksi, ja se nimitys onkin häneen nähden
aivan oikeutettu, sikäli kuin sillä tarkotetaan kaunokirjailijaa, joka
enemmän nojautuu havaintoon, todellisuudesta saatuihin aineksiin, kuin
vapaaseen mielikuvitukseen. Toistoilla on tosin mahtava kuvausvoima
-- ja kuinkapa voisikaan olla suuri romaaninkirjoittaja ilman sitä!
-- mutta hän käyttää sitä järkevästi, pitää mielikuvitustaan kurissa,
jos niin saa sanoa. Hän ei laske sitä irroilleen kuin virmaa varsaa
omin valtoineen kiitämään yli kivikkojen ja kannikkojen ja samoamaan
ilman suuntaa ja ohjausta tuntemattomia aloja. Ryhtyessään kuvaamaan
jotakin alaa, hän ensin tutkii sen niin tarkoin kuin se on mahdollista,
ja mielikuvituksen tehtävänä on pääasiallisesti sitten luoda elämä ja
henki kuiviin tosiasioihin ja niitten perusteella rakennettuun runkoon.
Näin tiedetään hänen menetelleen "Sota ja rauha" romaaniinkin nähden.
Hänellä olikin käytettävänään monenlaisia lähteitä, joitten avulla hän
saattoi perehtyä kuvattavaansa aikakauteen, tapahtumiin ja henkilöihin.
Ensinkin hän perinpohjin tutki kaikkia tuon merkillisen ajanjakson
(1805-1812) vaiheita koskevia historiallisia asiakirjoja, vieläpä
hankki usein suurella vaivalla itselleen sen ajan sanomalehtiäkin
luoden siten itselleen oikean kuvan tapahtumain historiallisesta
kulusta ja toimivien henkilöitten luonteista ja vaiheista. Niinpä
ovatkin erikoisesti näitä suuria tapahtumia tutkineet henkilöt
antaneet sen tunnustuksen, että esim. Borodinon taistelu on ihan
yksityiskohtiaan myöten oikein kuvattu, ja samaa saattanee sanoa
ainakin kaikissa pääpiirteissä myös muista romaanissa kuvatuista
suurista taisteluista (esim. Schöngrabenin ja Austerlitzin.) Myöskin
mitä romaanissa esiintyviin historiallisiin henkilöihin tulee -- ja
niitähän on paljon: Aleksanteri I, Napoleon I, Kutusof, Speranski
y.m. -- nojautuu Tolstoi heidänkin luonteenkuvauksissaan laajoihin
historiallisiin lähdetutkimuksiin, vaikkakin sitten hänen oma
myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä kuvattavaa henkilöä kohtaan on
voinut aina jonkunverran vaikuttaa väritykseen.
Mutta eivätpä myöskään romaanissa esiintyvät ei-historialliset henkilöt
ole tuulesta temmattuja, pelkästään tekijän oman mielikuvituksen
luomia, vaan ainakin useimmat ovat todella eläneitä henkilöitä. On
nim. huomattava, että samalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa
kuvaa koko Venäjän historiaa, hän siinä myöskin kuvaa oman perheensä
historiaa. Useat romaanin ei-historiallisista henkilöistä ovat
hänen läheisiä sukulaisiaan, toiset näitten sukulaisia tai heidän
seurapiiriinsä kuuluvia. Niin on Nikolai Rostof hänen oma isänsä,
ruhtinatar Maria Bolkonski hänen äitinsä, Andrei Bolkonski siis hänen
enonsa, Natasha Rostof hänen tätinsä j.n.e. Mutta vieläkin lähempää
itseään on Tolstoi henkilömallejaan ottanut: hän on kuvannut romaanissa
itseäänkin, Pierre Besuhof, tuo suuri lapsi jättiläisen haahmossa, tuo
pehmeä hyväsydämminen, kaikille vaikutuksille altis, kaikkea koetteleva
ja kaikkeen tarttuva luonne, joka elävänä kysymysmerkkinä käsittämättä
itseään tai ympäristöään ajelehtii kuin lastu laineilla noitten
suurten tapahtumain pyörteessä -- hän on Leo Tolstoi itse siirrettynä
kysymyksineen ja epäilyksineen tuohon maailmanhistorialliseen
keskustaan. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että Pierre Besuhof ei ole
_koko_ Leo Tolstoi, hän kuvastaa ainoastaan muutamia puolia hänestä. On
nim. huomautettu -- ja ymmärtääkseni syyllä -- että myöskin ruhtinas
Andrei Bolkonskissa on Tolstoi kuvannut itseään -- katsottuna vaan
toisilta puolilta kuin Besuhovissa.
Paitsi varsinaisia virallisia historiallisia lähteitä on Toistoilla
ollut käytettävänään myöskin muita. Ennen kaikkea runsaasti perhe- ja
sukumuistoja, sekä suullisesti että kirjallisesti säilyneitä. Sitten
hän on myöskin runsaasti käyttänyt hyväkseen tapahtumissa mukana
olleitten henkilöiden selontekoja ja kertomuksia vaikutelmistaan ja
tunteistaan. Tätä perinpohjaista, kaikinpuolista valmistautumista
ja laajaa lähteitten käyttämistä saammekin kiittää siitä, että
Tolstoin "Sota ja rauha" on historiallisesti niin tosi. Se on tosi
ei ainoastaan yksityisten tapahtumain ja henkilöiden kuvaukseen
nähden, vaan se on tosi myös aikakauden kuvana kokonaisuudessaan.
Siinä kuvastuvat kaikki ne tärkeimmät aatevirtaukset, harrastukset ja
tunnesuunnat, mitkä Venäjällä 18-sataluvun alussa olivat vallitsevina:
poliitilliset suunnitelmat, kirjallinen elämä, uskonnollis-filosoofiset
katsantokannat, vapaamuurariliike y.m.
Yksi seikka, mikä "Sota ja rauha" romaanin lukijan on tärkeä jo
edeltäpäin tietää, on se, millä kehitysasteella Tolstoi tässä
romaanissa on maailmankatsantokantaansa nähden. Siihen kysymykseen
ei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti
ennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä "Sota ja rauha"
romaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin
pääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut
silloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun
elämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on
tunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu
tapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen
muutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota
suurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi
monta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä
ylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen.
Hänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen
aikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät
olleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui
omalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin,
eipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa,
liikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista,
jota hän kaikkia "alempisäätyisiä" kohtaan tunsi. Tosin jo
ylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen
suuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja
Sevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava
yhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin
uneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja
keisarin sivusadjutantin arvoa.
Mutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä
kohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan
ilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella
lämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä
harrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi
hänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin
kuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan
kehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun
suuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista
luonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja
ihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui
häneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan
suuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä,
missä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea
sisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka
usein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus
johtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen
sotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen
silmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut
mitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma
minä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus
vaan oli mielessä.
Tämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten
yhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin
ylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien
elämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä,
kuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät
heidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä
lähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi
vastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen
elävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja
ihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä
suurempaa jalansijaa.
Yhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa
vaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti.
Etenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus
Toistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja
olleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka
suuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia,
niin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on
täytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan
kehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia,
joita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet
omiaan voimakkaimmiksi tekemään.
Kaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus
ja -ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä "Sota ja rauha"
romaanissa. Onkin sanottu, -- ja täydellä syyllä -- että sen romaanin
varsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen,
vaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy
tietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta
lopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä
minne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman
huomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä
ilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen
sotamies Karatajef.
Mutta "Sota ja rauha" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja
-jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista
lähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä
ja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys
yksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun
toiminnan mitättömyydestä.
On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi
tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin
filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä
suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos
sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on
ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja
rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se
käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim,
v. 1869: -- -- "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus,
mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies
maailmassa. -- -- Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä,
miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys
siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on
lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin
idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä
lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa
jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään
elämänvietti.
Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se
ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi
tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja
muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä",
alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä
johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti
toimivaan laumaan -- nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat
esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin
silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia
itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa,
tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä
seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan
syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta
ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt
kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään
suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa
ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien,
itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset
vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan
se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa
ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen
antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.
Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi
se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan
esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa
esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia
johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan.
Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia
kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa
pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä
suorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan
henkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt
aivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan
silmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän
esim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä,
miten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän
asettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista,
kuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä
ja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella
pahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä,
kuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa
selkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.
Ja syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin
puolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon
historiallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja
siis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen.
Napoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan
sen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja
että yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo
yksistään sen vuoksi, että _hän_ sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä
historiallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja
laittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee
ympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka
pyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee
joka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen
suurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista
paraadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.
Kieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu
piirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen
omat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen.
Mutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti
liioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta
Tolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä
vielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä.
Näistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre
Besuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena
juonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä
henkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen
muutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että
ruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos
jonkullainen siveellinen "uudestasyntyminen", sisällinen nöyrtyminen,
syventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten
koulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään
elämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä
kaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään
varsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä
suurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä
kaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma
"minä", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän
varsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa
heidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää
kokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo
näennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on
vain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon
syvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle
huomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen
virran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että
koettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.
Ruhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran,
kun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun
melske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan
tappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut
ajatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka
kaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat
pilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen.
Hänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten
mukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää,
miten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää
avaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.
Ja tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran
valkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä
selvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa
kuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä
makaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin,
joka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen
sydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki
leikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää
syvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko
ihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.
Toisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen
alaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä
hänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika
Karatajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen
talonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään
kirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden
filosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.
Lopuksi muutama sana "Sota ja rauha" romaanin taiteellisesta arvosta.
Että "Sota ja rauha" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia,
siitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin
jälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä
tunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan
syytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan
sen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden
"jaloimmaksi helmeksi", uudenajan "Iliaadiksi" (Reinholdt, Gesoh. der
russischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä
ovat katsovat "samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin
historiallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia
rakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he
luulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi". (J.
Solovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)
Niin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle
tinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa
hairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On
syytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien
suurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä
puutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin "Sota ja rauha"
romaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn
(konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.
Niin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa
hallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen,
että hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy
niihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian.
Hän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä
henkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia
sellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan
aivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee
kuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja
tarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta
useinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella
seikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat
osottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin
tämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin
(sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna
Kareninassa kuin "Sota ja rauha" romaanissa, mutta huomattavissa se
viimemainitussakin on.
Mitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava,
että se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä
kaunokirjallisissa tuotteissa -- esim. "Ylösnousemuksessa" -- mutta
se on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen
tuotannon.
Subjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä
seikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen
liian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla,
koettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään
ja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla
sanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen
sijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.
Se maailmankatsantokanta, joka "Sota ja rauha" romaanissa ilmenee ja
jonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti
näkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei
ole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.
Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset
nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä,
niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos.
Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen
kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi
tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein
selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja
kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien
välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja
vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja
elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa"
lukiessamme, me _elämme_ sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen
aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset,
ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon
mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut
jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa:
meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti
täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä
yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko
ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.