Vihaa Manivalta palaa,
miettii, miten saksat lyödä,
tuumii verikoston työtä,
ryöstää Riiat, Väinät halaa.
Käski laivat lainehille,
laivaan sotaurhot vankat,
muonaa mukaan kuormat sankat,
suori miehet sotasille.
Toitottivat sotatorvet,
kilvet kimmelsi ja odat,
vainon ilo täytti kodat,
riemun raiku kaukokorvet.
Jumalille uhri tehtiin,
arpa antoi enteen hyvän,
lupas voiton lähestyvän,
Taara taipuisaksi nähtiin.
Purjeet paisuivat, vuot sousi,
huojui, vaappui mastot, pielet,
syttyi soturien mielet,
vieraat rannat kaukaa nousi.
Laski valkamahan laivat,
Väinän suuhun, Riian alle,
viris viha kaikkialle,
alkoi verivainon vaivat.
Rannan täytti miesten parvet
kilven kilo, keihään tuike,
melu, häly, huudot, huike,
raikahtivat vainosarvet.
Väki ryntäs Riikaa kohti,
kera kirveet, seipäät huimat,
touvit, paterellit tuimat,
nuijat nousi, kirveet hohti.
Keihäät, kivet kimposivat,
veren hurme huppelehti,
saaliin jakoon surma ehti,
muurit, vallit varisivat.
Vallihautaan kuolleet peittyi,
kaatui Saksan sulhot sorjat,
niinkuin lehdet Lätin orjat,
veren löyhkä ilmaan heittyi.
Vihdoin muuriin murtui rako,
sortui varustukset veteen,
pantiin sinne sillat eteen,
saksat valtas kauhu, pako
Kaupunkihin ryntäs väki,
herrat, orjat katuun heitti,
kaatuneilla kadut peitti,
tappoi miehet, keitä näki.
Paljaaks Riian rajat ryösti,
ajoi karjan, ryösti varat,
kalut, kavot, lapset arat,
talot tulenliekkiin syösti.
Kotiin purjehtivat laivat
jumalille uhrin tuomaan,
peijaat, voittojuhlat juomaan,
unhoittaen vainon vaivat.
Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa,
kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin.
Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan
tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan
varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan
karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä
laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia,
etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi
Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin
suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän
runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa,
-- sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin
kaikkeavarjoavan aseman.
Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista
kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa,
kansanrunon tyyliin rakettu _Merineitsit_, Merenneiti, runoelma 20
laulussa.
Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä
naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää
purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen
takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin
peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa.
Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa,
_Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä_, -- aihe, ikivanha kuin
itse runous.
Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena
kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa,
poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän
päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt
ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä
uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista
runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen
kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta
viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen
hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän
tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt
mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten
Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine
hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä
nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.
Näytteeksi, kuinka lähelle Ridala pääsee kansanrunoa, olkoon XIII laulu: