ANNA. Sinä rakastat halpamaista olentoa!
JAAKKO (karkaa tasahypyssä pystyyn). Äiti, minä en salli!
ANNA (rauhallisesti). Alma pettää sinua.
JAAKKO. Semmoista myrkkypuhetta en salli oman äitinikään huulilta
kuulevani -- (lyö kädennystyrällä kevyesti pöytään).
ANNA. Ja kumminkin se on tosi!
JAAKKO. Musta epäilys, mistä olette sen onkineet?
ANNA (rauhallisesti; vetää kengät esiin). Tuossa ovat sinulle
todistuskappaleet!
JAAKKO. Minä heti kutsun Alman! (tahtoo mennä oikealle).
ANNA. Vai niin, luulet että hän sinulle kaikki heti tunnustaa -- (pitää
Jaakosta kiinni). -- Katso, eikö ole toinen kenkä naisen ja toinen
miehen, vieraan miehen, eikä sinun suinkaan. Tuomitse itse -- (pitää
kenkiä Jaakon nenän edessä).
JAAKKO. On kyllä, toinen Alman, mutta toinen? Tahdon selkeyttä,
visseyttä --
ANNA (pitelee takista). Selkeyttä on piisaaviksi asti. Ei tässä
vieraitamiehiä ole tarvis. -- Tässä ovat todistajat: parittomat!
parittomat kengät! -- (viskaa kengät lattialle).
JAAKKO (hilliten). Mitkä todistajat ne ovat? Sattuuhan sitä
vaihettamaan sen verran joskus --
ANNA. Sattuu joskus tietenki! Isävainajaltasi vaihtui joskus uusi hattu
räpäleeseen ja uudet kalossit haasioihin; no, ja toisinaan vaihtui
ovenkin avain; ne kyllä vaihdettiin markkinahölläkässä, mutta kengät ne
ovat aivan eri asia -- ei, älä joutavia! älä rupea teaatteria
näyttelemään -- katso kengät, kengät!
JAAKKO (rupeaa epäilemään). Voisiko olla mahdollista, -- Almako minua
pettäisi?
ANNA. Etpä olisi ensimmäinen sinä, ketä ne tuommoiset nuket eivät olisi
pettäneet.