Lehmänpaistia oli hölmöläisille näin särpimeksi kertynyt jonkun verran,
mutta jauhot vain olivat vieläkin vähissä, kun veneillä ei enää
uskallettu ketään myllymatkalle lähettää. Odoteltiin nyt rekikelin
alkamista. Ja kun vihdoin viimein syksystä tuli talvi ja lumi peitti
maan, varustaisivat hölmöläiset miehissä lähtemään jauhonhakuretkelle
kaupunkiin.
Laitettiin eräänä iltana reet kuntoon ja eväät rekiin ja sitten
seuraavan aamun valjetessa lähdettiin ajamaan.
Järven jäällä ajettaessa muuan matkamiehistä yhtäkkiä seisautti
ruunansa ja huusi eellimmäiselle toverilleen:
»Hoi, ptryytääppäs sinäkin hevostasi ja tule tänne etsimään!»
Toinen pysäytti hevosensa ja kysyi huutajalta, joka jäällä kuuhki:
»Mikä sinulla siellä on etsittävänä?»
»Ka, parsinneulaani etsin. Viime talvena se putosi juuri tähän paikkaan
jäälle, kun rikkinäistä säkkiäni korjasin.»
»Olikos sen jorongaista perässä?»
»No eipä ollut.»
Kahteen mieheen hakivat sitä edellisenä talvena pudonnutta neulaa
jäältä, mutta eivät löytäneet. Eivät löytäneet sittenkään, vaikka
siihen lopulta kakki muutkin matkalaiset kerääntyivät etsimään.
Jätettiin vihdoin turha hakuhomma ja jatkettiin taas matkaa pitkä
taival iltaan asti.
Yöksi poikettiin tien varrella olevaan majapaikkaan. Siellä he
riisuivat hevoset valjaista, mutta viisaita ja varovaisia ja kaikesta
huolehtivaisia kun olivat, niin ennen maatamenoaan käänsivät pihalla
reet tarkasti matkan suuntaan kaupunkiin päin, jottei aamuhämärissä
matkaa jatkettaessa enään tarvitsisi oikeasta tien suunnasta olla
huolissaan.
Majapaikan isäntä kuuli tämän heidän tuumansa ja ilkeyksissään kävi
yöllä salaa renkinsä kanssa kääntämässä hölmöläisten reet siihen
suuntaan, mistä olivat tulleetkin.
Hölmölän miehet aamulla hevosia valjaisiin pannessaan tuumivat:
»Nytpä on hyvä lähteä tästä jälleen ajamaan, kun ei enää tarvitse
keneltäkään tietä kysyä.»
Majapaikan pihasta lähdettiin sitten aika pyryä ajamaan tietä myöten
edelleen.
Taipaleella rupesi perimmäisenä ajava arvelemaan:
»Yhtäläisiä paikkoja täällä on kuin nekin, joiden ohitse eilen jo
tultiin!»
»Niitä on yhdennäköisiä paikkoja joka taipaleella», sanoivat toiset.
Se perimmäinen vain jankkasi taas hetken päästä että:
»Kyllä tämä on sama tie, jota eilen tultiin.»
»Ei ole», sanoivat toiset, »kuinka tämä sama saattaisi olla, kun
rekemme majaa paikan pihalla tarkasti laitoimme oikeaan suuntaan!»
Ei siitä sitten sen enempää kinattu, vaan ajettiin edelleen. Iltapäivä
oli, kun alkoi kylä näkyä.
»Hyvä on, että viimeinkin kylä näkyy; siinä hevosia syötämme», tuumivat
hölmöläiset hyvillään.
»Ihan on justiinsa kuin meidän kylä», sanoi taas se perimmäisenä ajava,
»no, on kuin onkin meidän kylä!»
»Ole vaiti», tiuskasivat toiset, »ei meidän kyliä ole useampia!»
Mutta kun ajoivat punaisen veräjän ohitse, huusi taas muuan:
»Mutta eiköstä olekin tuossa meidän veräjä!»
»Hulluko sinä olet», sanoivat toiset. »Monta on maailmassa suttakin
yhdennäköistä, saati sitten veräjää!»
Mutta kun pihaan ajoivat hevosiaan syöttämään, tulla tupsahtivat
tuvista omat akat kaupunkituliaisia kärkkymään. Silloinpa lopulta
kaikki hölmöläiset älysivät että, kah, kotona oltiin sittenkin!
Hukkaan meni sillä tavalla senkertainen kaupunkimatka. Näin kun kävi,
ei auttanut muu kuin lähteä uudelleen taipaleelle taas toisena aamuna.
Nyt eivät uskaltaneet enää matkan varrella mihinkään yöksi poiketa,
vaan ajoivat yhtä painoa, kunnes kaupunkiin pääsivät.
Arvaahan sen, että hölmöläisillä monta mutkaa oli ennenkuin asiansa
kaupungissa saivat toimitetuiksi, mutta selvisivätpä siitä lopuksi, ja
onnellisesti tulivat kaikki matkalaiset takaisin kotiin, yhtä ainoata
lukuunottamatta.
Tämä hölmöläinen oli muiden kaupungista lähtiessä vielä poikennut
kauppaa puotiin. Kauppamies oli hölmöläisäijälle antanut
kaupantekijäisiksi suuren tupakkamällin suuhun ja sanoi äijän mennessä:
»Mutta nyt sinä oletkin aika pulloposki!»
Äijä lähti sen sanan kanssa kotimatkalle. Moniaan virstan ajettuaan
tapasi hän toverit tiellä ja haasteli heille, että kaupungin kauppamies
haukkui häntä pulloposkeksi.
Toiset sanoivat:
»Mahdoit sinä vastata kauppamiehelle että ole itse pulloposki!»
»Ka, sepä olisi pitänytkin tehdä», äkkäsi äijä, »minäpä menenkin
takaisin sanomaan!»
Sitoi hevosensa tien viereen petäjään kiinni ja lähti jalkaisin juosten
takaisin kaupunkiin. Sinne päästyään kiljaisi hän kauppamiehelle puodin
ovesta:
»Ole itse pulloposki!»
Kun äijä näin kauppamiehelle kostettuaan taivalsi takaisin sinne, mihin
oli hevosensa jättänyt, näki hän seitsemän sutta hevosen kimpussa. Äijä
luuli susia varsoiksi ja iloissaan huusi:
»No minun päiviäni, yhtä ainoata varsaa minä hevoselleni vartosin, ja
niitä onkin tullut seitsemän!»
Äijä taas jalkaisin palasi kaupunkiin varsoille riimuja ostamaan. Mutta
kun hän tuli takaisin riimuineen, olivat sudet syöneet hevosen niin
tyyten, että luut vain olivat jäljellä.
»En huolisi hevosesta», päivitteli äijä, »kunhan saisin varsoista
yhdenkin kiinni!»
Mutta varsat susina pitkin metsää juosta jolkottivat.