Hölmölän akat olivat niihin aikoihin virkeätä ja touhukasta väkeä.
Toisten akkojen lähtiessä metsästyshommiin eivät kotiin jääneetkään
toimettomina vetelehtineet.
Muuankin teki talikynttilöitä.
Kun kynttilät hänen mielestään liian hitaasti kuivuivat, lykkäsi hän
ne tulisen kuumaan leivinuuniin kuivumaan. Arveltuaan niitten aikansa
kuivuneen meni hän niitä uunista ulos ottamaan. Mutta kynttilöistä ei
ollutkaan jäljellä enää muuta kuin palaneet sydämien karret.
»Ohhoh, liiaksi kuivasin!» sanoi akka itseksensä. Puhdisti sitten uunin
ja rupesi työntämään sinne viimeisistä jauhonrippeistä leipomansa
leivät. Kun oli saanut leivät paistumaan, niin silloin vasta huomasi,
ettei ollutkaan muistanut panna hiivaa taikinaan. Hän heitti hiivan
rieskojen perään uuniin ja sanoi:
»Kyllä se saman vaikuttaa, kun vain mukaan tulee!»
Toinen akka oli neulonut äijälleen peitteen, mutta hän oli tehnyt sen
liian lyhyen, joten äijä öisin vaikeroitsi jalkojaan paleltavan.
Akka rupesi nyt jatkamaan peitteen mittaa. Hän loikkasi jatkokappaleen
peitteen yläpäästä ja neuloi saman kappaleen kiinni peitteen
jalkopäähän. Miehellensä hän sitten illalla iloitteli että:
»Eipä nyt, äijäseni, varpaitasi enää yöllä viluta, minä näät tänään
peitteesi jatkoin!»
Muuan akka nouti aitasta kolme mertaa ja lähti niitä yöksi järveen
laskemaan. Hän ei kuitenkaan ollut muistanut lähtiessään sitoa
mertoihin polonuoria, joten hänen täytyi tarkasti panna merkille
paikka, mihin kulloinkin mertansa upotti.
Akka laski ensimmäisen merran ja leikkasi merkiksi pykälän ruuhensa
laitaan.
Toisen merran laski, ja kun siinä paikassa uiskenteli irtonainen
ruohonhelve, niin otti helpeen merkiksi.
Taivaalla oli pikkuinen pilvenhaituva — sen kohdalle upotti kolmannen
mertansa.
No, kun hän sitten aamulla lähti mertojaan kokemaan, olivat kaikki
merkit tyyten hävinneet. Pilvenhaituva oli haihtunut näkymättömiin,
ruohonhelpeen oli tuuli vienyt, ja kun akka yritti soutaa sille kohtaa
järveä, mistä oli merkki ruuhen laidassa, ei sitäkään löytynyt, merkki
kun aina siirtyi ruuhen mukana toiseen paikkaan.
Sinne oli akan jätettävä pyydyksensä.
Neljäs hölmöläisakka lähti metsään lehmäänsä paimentamaan. Kun oli
jonkun aikaa metsässä oleiltu, istahti akka mättäälle, aukaisi
eväspussinsa ja rupesi reikäleipää pureskelemaan.
Akka kun siinä söi ja pureskeli, tuli lehmä emäntänsä viereen seisomaan
ja seistessänsä märehti niinkuin lehmien tapana on.
Akka luuli, että lehmä kiusoillaan häntä matki, kun se leukojaan
edestakaisin liikutteli.
»Sitäkös siinä, senkin nutipää, minua osoittelet ja jätkyttelet!
Pidäkin leukasi yhdessä kohden!» huusi hän närkästyneenä.
Eihän lehmä kiellosta huolinut. Märehti yhä.
»Herkeätkös siitä!» tiuskasi akka uudelleen.
Lehmä märehti vaan.
»Jos vielä matkit, niin minä lyön!»
Ei lehmä ollut tietääkseenkään. Märehti kun märehti.
Silloin akka kiukuissaan tempasi likellä olevasta pinosta halon ja löi
sillä lehmän kuoliaaksi.
Kotiin tultuaan akka kertoi, että lehmä metsässä oli riehaantunut
vallan villiksi. Ilkeyksissään oli ruvennut häntä osoittelemaan, niin
että hän harmissaan löi sen kuoliaaksi.
Hölmöläiset siitä arvelivat, että tokkopa enää uskaltaa lehmiä metsään
päästääkään, kun ne siellä sillä tavalla villiintyvät. Ja kai sitä
ruohoa lähempänäkin on lehmän ruuaksi.
Kun siinä ruohopaikkoja katseltiin, niin huomattiin, että heinää kasvoi
turpeisella tuvan katollakin.
»Vahinko sitä olisi päästää tuotakin pulskaa heinää hukkaan menemään»,
tuumivat hölmöläiset, »sinne on kiireesti saatava lehmä mehevää ruohoa
matustamaan.»
Mitäs siinä, hakivat tarhasta parhaan lehmän, silmustivat sen kaulaan
vahvan nuoran ja heittivät nuoran toisen pään katon harjan ylitse.
Sinne tuvan toiselle puolelle sitten pantiin väkevät vetomiehet, jotka
tarttuivat nuoran päähän ja rupesivat lehmää kiskomaan ylös katolle
syömään.
Kiskoivat, kiskoivat vetomiehet nuorasta sen kuin jaksoivat, ja
kohosipa siitä jo lehmä. Ylemmäs yhä nousi. Räystään tasalle kun sarvet
nousivat, oli silmukka lehmän kaulassa jo niin kiristynyt, että lehmä
rupesi kuristumaan. Silmät kääntyivät nurin päässä ja kieli roikkui
pitkällä suusta.
Siitäkös hölmöläisten joukossa riemu nousi ylimmilleen ja
päältäkatsojat vetomiehiä kiihoittamaan:
»Vetäkää, vetäkää rivakasti! Jo sillä tuoreen ruohon haju sieramissa
tuntuu, jo uutta ruokaa himoittua! Katsokaas kuinka kieli pitkällä
huuliansa nuolee! Söisi, söisi se, muttei vielä tavoita!»
No, kuoliaaksi oli jo kuristunut lehmä, kun ruohon tavoitti.