Hölmölässä odoteltiin myllymiehiä kotiinpalaaviksi. Turhaan odoteltiin.
Kun leipäjauhon tuojia ei kuulunut eikä näkynyt, lähtivät Hölmölän
miehet joutessaan ja nälissään metsälle riistan pyyntiin.
Kotoa lähtiessään muuan hölmöiäis-äijistä laati riihen katolle jäniksen
loukun ja pani siihen sianjalan syötiksi.
Toiset kysyivät häneltä että:
»Mitä varten sinä, veli hyvä, riihen päälle jäniksille loukun laitoit?»
»Kah», vastasi loukunlaatija, »kukapa» hän niitten koukkupolvien
polkuja tietää, missä ne kulloinkin hyppäilee.»
»Miksikä sinä sianjalkaa olet syötiksi pannut?»
»No, kun hyvää annetaan, niin hyvää saadaan!»
Mutta eivätpä tyhmät jänöt oivaltaneet ovelan hölmöläisäijän
syöttiherkun hyvyyttä, sillä tyhjänä pysyi loukku riihen» katolla ja
lopulta siitä varikset syötin veivät.
Metsään mentyään ja kotvasen korpea kuljettuaan hölmöläiset kuulivat
karhun mörinää ja tuumivat rohkeasti että:
»Nytpä käymme miehissä karhua ottamaan ja köysiin kahlehtimaan!»
Mörinää kohden kulkemalla he löysivätkin karhun pesän kallion alta,
kuusen juurelta. Karhu äkäisenä jurotti syvällä pesän pohjalla.
»Kuka meistä karkaisee luontonsa ja laskeutuu pesään panemaan karhun
kahleisiin?»
»Tässä on semmoinen poika, joka karhun kahlehtii!» sanoi eräs joukosta.
»Sitokaa vasempaan jalkaani nuora, ja kun minä perille päästyäni
rimputan, niin silloin äkkiä minut ylös temmatkaa.»
Niin tehtiinkin. Jalkaan sitoivat hänelle nuoran ja laskivat hänet
sitten alas pimeään karhunpesään.
Mies kun karhun pesään tuli, niin karhu kääntyi vastaan ja haukkasi
häneltä pään. Mies ei hädissään ennättänyt muuta kuin kerran säärtään
säikäyttää.
»Jo jalkaansa tärisköitteli!» huusivat kumppanit ja aika kiireellä
vetivät miehen pesästä maalle.
»Voipa voi, eihän tällä ole päätä ollenkaan!»
»Kah, ei ole!»
»Mutta lieneekö sillä ollut päätä pesään mennessään? Entä, jos ei sillä
koskaan ole päätä ollutkaan?»
»Oli, varmasti oli!»
»Mistäpä sen niin taatusti tietää!»
»Minäpä tiedän ja muistan, että vielä sillä ainakin tänä aamuna pää oli
hyvästi tallella. Kun eineellä lohkovelliä veteli, niin leuka lekkui
ja parta järisi.»
Miesten kinastellessa kömpi karhu pesästään ja kävi heidän kimppuunsa.
Miten ollakaan saivat hölmöläiset sen kuitenkin viimein keihäillään
kaadetuksi.
Kaatamansa karhun he vetää laahasivat maata myöten kyljellään metsästä
kotiin. Kun kotiin päästyään nostivat karhun tupaan ja aikoivat ruveta
upeata karhuntaljaa nylkemään, huomasivat he, että nahka olikin
tuotaessa kulunut toisesta kyljestä kokonaan puhki.
Muuan miehistä silloin ratkesi puhua maan että:
»Sitä minä arvelen, että siihen olisi pitänyt panna liisteet ja havuja
kyljen alle, ettei olisi nahka päässyt kulumaan.»
Siitäkös toiset äkämystyivät.
»Sehän sovittiin jo lähtiessä, että pitää hyvä tuuma keksiä. Sinä
keinon tiesit, etkä siitä ennemmin mitään virkkonut!»
Tarttuivat mieheen ja pieksi vai hänet puolikuoliaaksi, kun hän sillä
tavalla oli heiltä hyvän karhunnahan pilannut.
Kun miehet olivat tulleet metsästä niin suuren saaliin kera,
innostuivat akatkin metsästämään.
Kaksi akkaa oitis piipahti metsälle oravia pyytämään. Hetkisen
käveltyään näkivät oravan karkaavan puuhun. Siitäkös akoille tuli touhu:
»Kun tämä ja toinen orava saadaan, niin kolme enään viidestä puuttuu ja
sitten mainio oravarokka keitetään!»
»Mene sinä, siskoseni, nopeasti pappilasta keittopataa lainaamaan, minä
jään tänne oravaa tappamaan», toimitti toinen.
No, toinen akoista juoksi tukka suorana pappilaan pataa hakemaan.
Toinen oravan jäljestä kiipesi pauhun. Mutta kun akka pääsi hongan
latvaan, niin oravapa hyppäsikin toiseen puuhun.
»Hii hei, jos pääset edellä sinä kävynpurija, niin kyllä ponnistan
perässä minä rukiisen leivän syöjä!» huusi akka ja yritti hypätä oravan
jäljessä toisen puun latvaan, mutta pudota mätkähti maahan kuoliaaksi.
Siihen jäi kankaalle makaamaan, ikenet irvellään.
Toinen akka sillä välin tulla leyhki polkua myöten takaisin, pappilasta
lainattu pata kainalossa. Akan varjo seurasi rinnalla polunviertä
myöten. Akka luuli omaa varjoaan mieheksi ja tiuskasi:
»Älä ollenkaan pyri meidän kestihin, ei pyystä ole kahden jakaa,
oravasta kolmen syödä!»
Mutta varjo vain itsepäisesti seurasi.
»Menetkö tiehesi, taikka kolhaisen!» kiljaisi akka.
Varjo kun sittenkin yhä vain seurasi, akka vimmastuneena sitä padalla
lyödä hujautti ja loikin padan kiveen murskaksi vallan. Sanka vain jäi
kouraan.
Perille tullessaan padanhakija näki jahtikumppaninsa hampaat irvissä
maata kellettävän kanervakankaalla. Hän luuli, että toinen oli
yksinänsä jo oravan syönyt ja nyt hänelle ilkamoiden nauraa irvotti.
Vihoissaan äyskäisi:
»Irvistä mitäs irvistät, mutta yhdessä me pappilan pata maksetaan!»