Oudot ja arvaamattomat seikat olivat saaneet aikaan sen, että
hölmöläisten suolasato oli aivan surkeasti mennyt vialle, huolimatta
parhaimman mukaan tehdyistä viljelystoimista ja visun visusta
huolenpidosta. Sen tähden seurakunnan vanhimmat ja viisaimmat
kokoontuivat yhteen harkitsemaan, olisiko vielä kerran yritettävä
kylvää peltoon parempaa suolan siementä vai oliko tämä oivallinen tuuma
kokonaan hyljättävä ja vanhanaikaisen tavan mukaan kylvettävä vain
ruista.
»Suoloja kylvetään», sanoivat toiset, »suola on häävimpää ainetta.
Ja kuka sen rukiinkaan siemenen takaa? Ei ruis aina idä, jos ei ota
itääksensä.»
»Ruis on häävimpää», sanoivat toiset, »leivällä aina syöminen aletaan.»
»Tarvitaan leivässäkin suolaa.»
»Mutta enemmän tarvitaan ruista!»
»Suolaa kylvetään!»
»Ruistapa!»
»Suolaa!»
»Kuulkaahan», sanoi muuan, »mitä hyötyä me siitä saamme, jos taas
suolaa kylvämme ja suolan siemen nytkin menee hukkaan? Emme mitään
hyötyä! Mutta jos peltoon ruista kylvämme ja sattuu niin hullusti
käymään, että siemen ei ollenkaan idä, niin saammehan edes olkia!»
No, tämä oli kaikkien hölmöläisten mielestä järkevää puhetta, ja niinpä
sitten lopputuumaksi tuli, että tällä kertaa kylvettäköön yhteiseen
peltoon ruista.
Tuumasta toimeen. Kylvetyssä rukiina siemenessä ei mitään vikaa ollut,
se iti hyvästi, nousi oraalle, kauniisti kasvoi ja ajan tullen varttui.
Seuraavana kesänä Hölmölän ruisvainio vinhan tuulen puhaltaessa
hauskasti lainehti. Ja kun rukiissa vielä kaiken lisäksi runsaasti
kasvoi sinisiä ruiskaunokkeja, niin oli lainehtiva, sininen pelto kuin
ikään järven ulappa.
Kesähelteessä tuli silloin seitsemän hölmöläisnaista vainion ohitse
käyden. Pysähtyivät siihen lepäämään ja lämpimissään aprikoivat, että
kovinpa tuo tuossa lainehtii: eipä taitaisi pahemmoiksi olla siinä
uida, sillä tiettyhän se, että hikistä ihmistä laineet suloisesti
vilvoittavat. Akat riisuivatkin vaatteet yltään ja kahlasivat syvälle
lainehtivaan rukiiseen muka uimaan.
Aikansa uituaan, rähmittyään, nousivat sieltä pois.
»Ollaanko nyt kaikin tallella, ettei vaan kukaan laineisiin ole
hukkunut?» kyselivät he toinen toisiltaan.
Rupesivat kiireesti lukemaan toisiaan saadakseen selville, olivatko
kaikki tallella. Seitsemänhän heitä oli matkalle lähtenyt, se vallan
varmasti tiedettiin, mutta vaikka he nyt miten olisivat lukeneet
etuperin ja takaperin, niin eivät saaneetkaan luvukseen muuta kuin
kuusi — lukija näet aina itsensä jätti lukematta.
Lopulta eräs akoista äkkäsikin että:
»Ahah, jopa tiedän, jopa tiedän! Itsensä on lukija jättänyt lukematta!
Antakaapas kun minä luen!»
Ja hän luki:
»Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi.»
Mutta ei silläkään tavalla lukemalla millään päästy kuutta kauemmas.
Siitä tuli akoille hätä ja valitus ja suuri päivitys.
»Voi meitä onnettomia, voi voi, yksi on hukkunut, totisesti on yksi
meistä surkeasti hukkunut!»
Tulipa siitä silloin tietä myöten muuan vieraan paikkakunnan mies ja
kysyi:
»Mikä huuto ja paha parkuna täällä on?»
»Meitä kun pitäisi olla tässä seitsemän ja nyt emme saa luvuksemme
enempää kuin kuusi. Yksi en surkeasti hukkunut uimassa ollessamme!
Lueppas sinä, mieskulta, vielä vahvemmaksi vakuudeksi, montako akkaa
meitä on tässä läsnä!»
Mies kohta ymmärsi asian oikean laidan, naureskeli partaansa eikä
ruvennut itse lukemaan, vaan osoitti tiessä olevaa savista kurapaikkaa
ja sanoi:
»Pistäkää jokainen nenänne syvälle tuohon kurapuuroon ja lukekaa sitten
nenienne painamat reijät. Niin monta kuin kurassa näkyy nenän jälkeä,
niin monta teitä on tallella.»
Akat laskeutuivat kontilleen tielle, painoivat nenänsä rapaan ja
lukivat sitten reijät. Seitsemän tuli reikää, ja niin oli heitä siis
täysi luku ja pääsivät suuresta huolestansa.
Kotiin tullessaan akat iloisina kehuivat, kuinka he ylen taitavasti
lukua laskemalla olivat henkiin pelastaneet joukostaan yhden, joka
uimamatkalla oli surkeasti hukkunut.
Joutui sitten sekin aika, jolloin ruis oli valmis leikattavaksi.
Hölmöläiset silloin kerääntyivät yhteiselle vainiolleen suuriin
ruistalkoihin.
Rukiin leikkuu oli Hölmölässä tapana suorittaa seuraavalla tavalla,
joka heidän mielestään oli sekä joutuisa että yksinkertainen:
Yksi piteli rukiinolkea, toinen piti pölkkyä oljen kupeessa,
kolmas taltalla tähtäsi olkea, neljäs löi talttaa kurikalla niin
että olki taltan ja pölkyn välissä naksahti poikki, viides kantoi
oljen läjään, kuudes sitoi olkiläjän lyhteeksi, seitsemäs kantoi
lyhteen kuhilaantekopaikalle, kahdeksas rakensi kuhilasta, yhdeksäs
pani kuhilaalle hatun päähän ja kymmenes oli ihan vain aikojaan
päällysmiehenä. Kymmenen lyhdettä sillä tavalla oli määrä saada
päivässä leikatuksi.
Hikipäin hölmöläiset näin häärivät ruis pellollaan. Mutta välillä
oli tietysti syömäänkin mentävä, leipää haukkaamaan ja puuroa
popsimaan. Omat omituiset tapansa hölmöläisillä puuron syönnissäkin
oli. Aterioidessa pidettiin puurovati pirtin pöydällä, sulattu voi
kattilassa pankolla ja maitotiinu aitassa. He ottivat lusikalla
puuroa vadista, juoksivat pankolle voisilmään kastamaan, pistivät
puurolusikallisen poskeensa ja sitten aika kyytiä yli pihan aittaan
maitoa päälle ryyppäämään. Kestihän se ateriointi kauan, kun yhden
suupalan syöminen oli kolmessa eri paikassa toimitettava, mutta ei
sillä kestämisellä väliä ollut: olihan Hölmölässä kuultu muuallakin
maailmassa sanottavan, että sitä paremmin ovat talossa asiat, mitä
enemmän syömistä kestää.
Hölmöläisen talkooväen kaikessa rauhassa syödessä meni heidän
pellolleen muun maanpaikan mies, joka pajupehkon takaa oli salaa
katsellut hölmöläisten rukiinleikkuuta. Miehellä oli sirppi muassa
ja sillä hän nyt nopeasti hölmöläisten avuksi leikkasi viidentoista
lyhteen verran. Sidottuaan lyhteet hän pystytti ne kuhilaaksi ja
loppujen lopuksi iski sirppinsä kiinni kuhilaan nenään, jotta
hölmöläiset saisivat oikean vehkeen, millä ruista leikata. Sitten mies
meni menojaan.
Hölmöläiset kylläisinä paarustelivat ruualta. Mutta kun he näkivät,
mitenkä summaton määrä ruista oli heidän poissa ollessaan leikattu
ja äkkäsivät vielä sirpinkin, heille vallan oudon kapineen, kuhilaan
nenässä, niin jopa kovasti kauhistuivat:
»Ai ai, mikä noin julmetusti on meidän ruista syönyt. Kah, itse tuossa
istuu kykään päällä rukiinsyöjä, peto mikä lienee tai noita, tuommoinen
koukero!»
»Nyt meidän elämämme loppuu, kun mokoma rukiinsyöjä tuon verran on jo
syönyt ja enemmän syö vielä! Kaiken syö rukiimme tyyten! Tämä pitää
pian tappaa iankaikkisesti!»
»Korpeen viskataan, korpeen nääntymään!»
»Ei pidä korpeen viedä. Järveen upotettakoon!»
Järveen päätettiin upottaa.
Kun ei kukaan uskaltanut mennä lähelle, niin noudettiin pitkä nuora, ja
kurkotukselta viskattiin silmukka sirpin kaulaan. Järvelle kun sitten
alkoivat sirppiä nuorasta vetämällä kuljettaa, niin sirppi kovasti
koukeroitsi, milloin varsi milloin käyrä teräpää takerteli maahan ja
kiviin ja puunjuuriin.
»Kas mokomaa, kun kiukkuisesti pitää puoliaan!» juhkivat hölmöläiset
vetäessään.
Veneeseen viimein saivat vietävänsä. Nuoran toiseen päähän painoksi
köyttivät niin suuren kiven, että kaksi miestä piti olla sitä veneeseen
nostamassa. Hyvän matkan sen jälkeen soutivat rannasta ulospäin. Kun
arvelivat kyllin syvälle kohtaa tulleensa, niin pudottaa puiskahuttivat
kiven järveen. Kiveen kiinnitetty nuora juoksi järven pohjaan päin,
mutta nuoran toiseen päähän sidotun sirpin käyrä noukka tarttui veneen
laitaan kiinni. Kivi painoi, vene kallistui ja kaatui ja järveen
molskahtivat hukuttajamiehetkin pää edellä. Porloiskis, porloiskis!