Talvella kerran rupesi Hölmölästä loppumaan suola.
Siitä suola-asiasta kun hölmöläiset sitten keskenään neuvoa pitivät,
niin jopa keksivätkin keinon, joka heidän mielestään oli sangen
viisaasti ajateltu.
Näin hölmöläiset nimittäin päättivät ja kaikessa seurakunnassaan
tiettäväksi julistivat:
»Koska suolaa suunnattoman suurella vaivalla ja rahan menetyksellä ynnä
paljon aikaa hukkaamalla on kaukaa meren rannalta kaupungista täytynyt
ostaa ja tänne hevosella vedättää, niin tehtäköön nyt sillä tavalla,
että me hölmöläiset tästälähin omine suoloinemme toimeen tulemme ja
elämme. Päätetty on nyt sen tähden niin, että minkä verran itsekullakin
vielä suolaa hallussansa on, se siemeneksi talteen otettakoon ja
yhteiseen peltoon kylvettäköön, jotta siitä syksyllä monen-kertaisen
suolasadon korjata saamme.»
Niin sitten tapahtuikin, että Hölmölän väki kevään tultua rupesi
tekemään suola-toukoa.
Hölmölän suuri yhteinen pelto kuokittiin, ja kun se oli saatu
kuokituksi, niin ruvettiin kokkareista multaa möyhentämään
pitkäpiikkisellä äkeellä. Mutta koska äes oli ylen raskas ja hankala
vetää ja kun se alinomaa harasi vastaan, keksittiin vallan oivallinen
keino tämän asian auttamiseksi. Äes käännettiin selälleen niin että
piikit joutuivat ylöspäin. Ja nythän äes olikin vallan köykäinen ja
mukava vetää, kun eivät piikit pitäneet vastaan. Se vain oli vähän
ikävää, että sen päällä ei äestäjä nyt ajaessaan voinut istua.
Suola sitten kylvettiin peltoon. Kylvön tehtyä varrottiin, katseltiin
ja kaipaeltiin, ottaisiko suolansiemen kunnolla itääksensä. Ja väkevää
maata kun oli pelto, niin vallan pian se rupesikin viheriöitsemään.
Lykkäsi näet runsaasti kaikenkaltaista rikkaruohoa, paraasta päästä
polttiaisen ituja ja rautanokkosen taimia.
»Jopa ihanasti joutuu suolaheinä!» huusivat hölmöläiset tämän vihannan
vihreyden nähdessään.
Päivänä muutamana kuitenkin tapahtui onnettomuus. Pääsi näet jostakin
hevonen sinne suolapeltoon irralleen juoksentelemaan ja kalliita oraita
tuhoamaan.
Joku yritti kiireenvilkkaa juosta pellolle hevosta pois hätyyttämään,
mutta silloinkos toisilta hölmöläisiltä äläkkä pääsi:
»Pois pellolta! Hullu olet, kun pellon sotket ja laihon tallaat! Pahoja
jälkiä tulee ja kallis vilja hämääntyy!»
Tuli nyt äijien tuumiskeltavaksi kiperänkapera ja kaperankiperä,
mutkallinen kysymys, että kuinka se villitty hevonen saataisiin
ajetuksi pois niin taitavasti, ettei ajaja samalla tallaisi peltoa.
Tuumiskeltiin, tuumiskeltiin.
Kokonainen ruokaväli kun oli tuumiskeltu, niin tehtiin senkaltainen
päätös, että haettakoon tukevat paarit, hevosena karkoittaja
nouskoon paareille seisomaan ja neljä vahvaa miestä kantakoon sitten
hevosenkarkoittajaa niillä paareilla pitkin peltoa. Sillä tavalla
tehden ei hevosenkarkoittajan tarvinnut askeltakaan pellolla astua ja
jaloa kasvullisuutta tallata.
Niinkuin oli päätetty, niin myös tehtiin. Paareilla kantaa hetkutettiin
pellolla hevosenkarkoittajaa, joka raippa kourassa hosui hevosta. Sillä
siitäkin pulmasta päästiin.
Suolavilja se vain yhä rehevämmäksi kasvoi minkä kerkisi ja jopa rupesi
kukoistamaankin. Silloin lähetettiin tarkka mies sitä maistamaan,
että joko kuinkakin suolaiselta maistunee. Se ymmärtäväinen mies kun
nokkosen lehtiä maistella maiskutteli, niin heti huusi:
»Kyllä on suolaista! Ai, ai, oikein huulia polttaa ja kieltä kirveltää!
Väkevää on suola!»
Suurella puukellolla silloin soitettiin kaikki väki kokoon kuulemaan
ilosanomaa, että suolaheinä on ankarassa suolan teossa.
Kun sitten syksymmällä arveltiin, että suola oli tarpeeksi
tuleentunutta, Hölmölän seurakunnan väki riensi joukolla suolasatoa
korjaamaan. Mutta kun talkooväki ruohoon tarttui, niin se pisteli
käsiin ja poltteli hyppysiä, niinkuin nokkosten tapana on. Poltteli
niin pahasti, että hölmöläiset tuskastuivat yrittelemiseen ja antoivat
jäädä korjaamatta mokoman äkäisen suolasadon. Toiset syyttivät suolan
siemenen olleen huonoa, toiset moittivat, että suolavilja oli päästetty
kypsymään liian suolaiseksi.