Äärillä elon myrskyävän rannan
on kotini.
Maapallon kohtalon siipeini alla kannan
ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan,
vaikk' äidin nimeä saa koskaan en,
ma tiedän sen.
Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.
Syleilen käden kahden valtamerta,
mi syöksyy päin,
ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen
yöss' eläjäin.
Mut sarastaissa kerran aamupuhteen,
välähteen väkevämmän tulta, verta,
ma äiti nimetön
kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin
säteiksi Jumalani pyhätön.
Ma teidät kaikki lapsikseni sain,
te ihmiset;
tähtenne teidän särjen taulut lain
eess' syyttäjäin
ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet,
— ma sydämeenne näin. —
Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan
ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.
Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään.
Rataanne rakastan.
Oon lohtu kauneuteen kaipaavan
ja toivo tulevan,
jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään.
Niin tyhjää työnne on,
te lapset inehmon,
mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne
ja paremmasta enne.
Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen,
jot' ihanteista, uskost' ihmisten
ma kehräilen
yön enkeli.
Ja silloin täytetty mun työni on
ja maailman kohtalon.
Taas tarttuu suitsiin säderatsuni,
käyn lentämään
tähdestä toiseen hätää välkkävään
ja haihdun unelmana valkeuteen...