Ma rannalla viivyn ja katson:
meri musta on niinkuin yö.
Ja ikuisen kurjuuden aallot
lianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn,
miks heity en hetteeseen?
Nuo kuohut ne tuutisi munkin
utuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson,
miks käännä en silmiä pois?
Tuoll' ylhäällä taivaan rauha
ja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu,
en kuiluun myllertävään;
ma maan olen värjyvä ruoko,
ja siksi ma rannalle jään.
Sa ääretön taivahan tarha,
niin puhdas ja ylhäinen,
sydänkuormaksi tunnen sun katsees
niin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy,
omantuntoni tuskana lyöt,
ma syykseni tunnen kaikki
sun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mulla
sylis ahmiva asettaa,
niin että kuin kalvosta tähtein
näkis kasvonsa kotini maa...
Kun ei ole voimaa mulla
alas kutsua kirkkahat kuut
ja sfäärien soittoon liittää
surun, kuoleman sulkemat suut...
Ma uudet maat sekä taivaat,
yön, päivän yhtenä nään;
kunis onni se oma on kaikkein,
sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin,
pelastusta viel' löydä ma en.
Tihut tuntoa vastaan lyövät
elon aaltojen miljoonien.