Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.
Tähdet on taivaalla kukkia yössä.
Ihminen kukkii elämänsä työssä,
konsa hän piirtää
yöhömme ylhäistä linnunrataa,
vuossatain halki,
ylitse unhon, mi yllemme sataa.
Soitto on suuri suruista luotu,
laulu on sydämien lohduksi suotu
kutomaan siltaa
tähtien, haaveiden sädehelinästä
kansasta kansaan,
jumalten juhliin maan ikävästä.
Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla,
kotimme aidattu salon surupuilla.
Kallehin aatos
vaikersi vankina vierahan lain;
joelta Tuonen
joutsenet jäiset joikuivat vain.
Yö oli pitkä Pohjolan mailla,
talvi ja mykkyys kevät-unta vailla.
Silloin hän saapui
sävelten mestari, löi, kipunoitsi,
hyljätyn heimon
voittojen virttä laulamaan loitsi.
Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika:
yhdisti kansan Kalevalan taika.
Ankaran painon
alta nous ilmoille Suomen soitto,
kajahti kauas
Väinämön kieli tuo outo ja loitto.
Niin, hän saapui, ja sävelin voitti,
sukupuumme vapauden tuulin huminoitti.
Vapauden virsi,
virsistä valtavin oot elämän!
Kauneuden kannel,
ken sinut viritti, siunattu hän!
Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu.
Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu,
aateluuden tunnus
sielussa korkeiden aurinkolasten.
Ken sitä palvoi,
kuningas on hän maan kuningasten.
Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä.
Sävelten sankari elää säveleissä.
Miestä, min työtä
Suomen on soittelon sorea latu,
ainiaan kantaa
laulumme laineilla kukkiva satu,
satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta,
nousee kuin aattehet murheiden alta,
viestiä vieden
vastaisuudelle polvesta tästä,
isänmaan urhon
uskosta, taistosta tulenväkevästä.