On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä,
on yksi tähden alla heimo täällä,
min Sallima on säännyt määrään samaan:
etäältä sädehtimään maailmalle,
siks kunnes kaikki lain suuren alle,
ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan,
maan kansat laajoin veljesparvin taipuu
ja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu.
Vuossatain vaivat valontemppelimme
ilmoille nosti, toinen toisihimme
näin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin,
työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen.
Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen,
ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin,
vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisin
ja rakkauden mitta kukkuraisin.
Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata,
min vuoksi työtä enempää ei saata
yksikään heimo antaa uhriks onnen,
uhriksi tulevaisen ihmissaaton!
Tää maa on hellän maammon, urheen taaton,
ja veressämme tunnemme sen ponnen.
Maan kova kamara ei aihe soiman,
me teemme siitä sydämemme voiman.
Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset.
Kodiksi tuntea nää tutut ukset
on käsky meidän, muuten kodittomain,
niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan,
se että maailman kiehtois kauneudellaan,
ei koskaan suistuis otaan nuolten omain,
erheisiin eripuran, uhkaveikan,
— kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.
Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt.
Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt,
kun riemuin nousta saa sen henki vapaa.
Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan!
ei petturia olko ainoaakaan!
Se muinaissankarten on sorjaa tapaa:
vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi.
Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.
Korkeiden valtain luottain kutsumukseen
kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen
parhaimman, mistä isät näki untaan,
korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon
ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon
kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan.
Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon,
raukeevat taistot rakkauden voittoon.