Sa musta pilvi, ilmattaren kantaa
oot raskas liiaten.
Hän kädestänsä pudota sun antaa
maa-emon helmaan.
Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi,
uit kätköön sammalen.
Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat,
puut vihannoivat, kedot purppuroivat.
Sa musta murhe, sydämeni kantaa
oot kuorma murtava.
Se kammiostaan pudota sun antaa
maailman mereen.
Sa säryt säveliksi, kyyneliksi,
koht' oot kuin untuva!
Mut missä liitelehdit, surut henkevöityy
ja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy.
Sa kaiu tuska irti kantelostain
ja etsi kantajaa,
mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain —
mi sylin avaa
Olympon vihmaa vastaanottamahan,
hedelmän antajaa...
Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa,
kun Leda lempii Juppiterin poikaa!