Hän saanut synnyinlahjaksi
ol' lyhdyn sellaisen,
mi yössä hälle neuvoi tien
luo sadun keijujen.
Hän satu-äijäks ristittiin.
Hän lasten riemu on,
kun aina hällä kontissaan
on kasku verraton.
Hän illoin malkaa korpehen
halk' aallon hyrskyvän,
ja siellä prinssit, prinsessat
ja rosvot näkee hän.
Hän tervehtää, hän kättelee
heit' tupatuttuinaan...
Yöt monet seuranpitohon
näin kuluu rattoisaan,
vaikk' onkin metsä autio,
vain meren tuuli soi...
Vain lyhdyn satupeilistä
näyt kummat kipunoi...
Mut kerran, kun hän jällehen
yön selkään samoaa,
hän tosi prinssin, prinsessan
ja rosvon nähdä saa.
Hän säikähtää, hän sumenee,
hän karkaa katveeseen.
Hän valkeana kotiin käy;
on varjo itselleen.
Taas lapset kiertää kertojan:
»Nyt mitä näitkään sa?»
Ens kertaa vastaa vaeltaja:
»En mitään nähnyt ma...»
Suu tarukontin kiinni jäi,
ei koommin auennut.
Näät satu-äijän lyhdystä
ol' liekki sammunut.
Se unesta ja usvasta
loi kuvat tarujen.
Maan karkeahan totuuteen
sokeni silmä sen.